Lighthouse Project, Pigeon Hunt, Left Cold @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 28.06.2012

Matkalla Hämeenlinnaan valtatie 10 on valkoisenaan matkailuautoa ja asuntovaunua. Lestadiolaiset vaeltavat matkojen takaa Lopelle Suviseuroihin. Olen onnellinen ja ylpeä siitä, että minulla on vapaus ja valinnanvara ajella hardcorekeikalle ja nimenomaan vastakkaiseen suuntaan. Ainakin nykytietämykselläni ”maailma” on aika hyvä paikka.

Hämeenlinnan Suisto-klubi lupaa aimoannoksen raskaskätistä hardcorea ja muita punkin myöhempiä olomuotoja. Ilta alkaa Matti Penttilän Endstand-yhtyeestä tekemällä hmmm…dokumentilla ”Fire Inside”. Dokumenttielokuvaa tästä ei saa, vaikka kirvestä näyttäisi. Ohjelma tämä lähinnä on. Mutta jotain niin sympaattista on vuonna 2008 pillit pussiin laittaneen Endstandin kundeissa, että jaksan katsoa peräti tunnin vilkuilematta kelloa. Mutta säälimättömän ylipitkä Penttilän tribuuttitekele on. Vaikuttaa siltä että kaikki kuvattu on kankaalla, mitään ei ole maltettu jättää pois. Kyllä yksi nyky-Suomen kovimmista rockbändeistä tribuuttinsa ansaitsee, mutta siinäpä se, tämänkin olisi voinut tehdä tosissaan ja kunnolla. Tunti ja kaksikymmentä on pitkä aika, silloin kun kenelläkään ei ole mitään sanottavaa oikein mistään. Mieleen jäävät kuitenkin huiman hienot valokuvat Endstandin kiertueilta ja treenikämpiltä, joita kuvia ”Fire Inside” on ansiokkaasti täynnään.

Onneksi bändiosuus saadaan ripeästi käyntiin. Aloitusvuorossa on nuori (2009-) hämeenlinnalainen Left Cold, joka pikku ujostelusta huolimatta osoittautuu melkeinpä illan parhaaksi bändiksi. Vastikään ekan seiskatuumaisensa julkaissut ryhmä saa paketin kasaan näennäisen vaivatta ja sounditkin on kohdillaan. Kuusi biisiä ja ulos. Arvostus on tässä kohtaa isoa. Määritelmistä viis, mutta tänä iltana ja tässäkohdin Left Cold kuulostaa lähinnä hc-ripauksella maustetulta kuololta. Tyhmää kitaranulvotusta biisien välissä (jota en ole missään punkin alalajissa ikinä tajunnut) lukuunottamatta asiat on kunnossa ja tulevaisuutta on. Hyvä pojat.

Illan kakkosbändin Pigeon Hunt kohdalla ote miksaustiskillä katoaa ja onneksi aika kompaktiksi jäävä veto kuulostaa huonolta. Vaikea tosin sanoa, kuinka paljon parempi soundi itse bändiä pelastaisi. Tämä tuntuu turhimmalta pitkään aikaan. Onhan tämänkaltaisia orkestereita nyt jo muutama nähty. Ei auta että kitaristin historiassa on Presley Bastardsia ja jopa jo mainittua Endstandia. Tästä bändistä on hc-piireissä puhuttu ja supistu, mutta kysymys kai kuuluu lähinnä, että miksi?

Illan pääakti Lighthouse Project antaa odottaa itseään hiukan pidempään. Rumpusoundeja hinkataan. Neljännen albuminsa huhtikuussa julkaissut LP on jo pitkän linjan yrittäjä näissä skeneissä ja nauttii isoa arvostusta. Tuore rieska ”We are the wildflowers” on tutustumisen arvoinen ja itseasiassa varsin hyvä ja monipuolinen. Edellinen pitkäsoitto ”Atonement” oli vielä ainakin meikäbloggarin kirjoissa aika turhaa runttaamista ja kyseisen albumin julkaisukeikka Semifinalissa olikin edellinen kerta, kun olin poppoon nähnyt lauteilla. Silloin ei sytyttänyt.

Tällä kertaa on todella lähellä sytyttää. Bändi pitää illan hengessä settinsä kompaktina, mutta uuden albumin monipolvisuus (ja fakta, että se on ihan oikeaa ja oivaltavaa rockmusiikkia) ei minun makuuni ole vieläkään riittävästi tarttunut livesettiin. Enemmän toivoisi vaihtelua perusraastoon, osaamisesta ei jää enää tällä bändillä kiinni, eikä keikkarutiinista. Mutta joku monissa tämän uskonsuuntauksen bändeissä on aina häirinnyt ja kyllä se eniten laulupuoli on. Lajityypin nokilla on hirvittävän vaikeaa olla vakuuttava ja keksiä viisastenkivi esittämiseen ja lavapreesenssiin. Ei tämäkään asia häiritse Biohazardin tai Agnostic Frontin keikalla, mutta hirvittävän monen seuraajan vetäessä kyllä. Ja valitettavasti Lighthousen kohdalla myös englanti särähtää korvaan, varsinkin ihan kammottaviksi kääntyvissä stemmalaulukohdissa, joita ei onneksi ole montaa.

Toisin sanoen, innostuminen bändin uudesta albumista jää innostumiseksi bändin uudesta albumista. Minun korvaani kitaristi säräyttää kardinaalimokan keikan alkupuolella todetessaan, että onpa nihkeä meno, kun on ”no hei, torstai”. Älkää hyvät pojat kiertäkö torstaisin maakunnissa, jos on ongelmaa. Porukkaa oli Suistolla kesäkuun lopun torstaiksi nimittäin vähintäinkin kiitettävästi. Ja jos homma on seisoskelevaa ja nihkeää, niin siinä kohdassa bändillekin jo peili käteen.

Suistolle Keikkiksen korkkauskeikan perusteella isot pisteet. Äänenpaine tuli laadukkaasti mitatuksi, vaikka siinä Pigeonin kohdalla vähän eksyttiinkin. Paikasta tulee mieleen hakematta Berliini monine pikku klubeineen, ja tämä on nyt pelkästään hyvä asia. Jos alas lavaneduslattialle ei mieli pala, niin vaihtoehtoja nähdä bändit esteettömästi ei ole montaa laadullista, mutta pikku kikkailulla tilan saa kyllä toimimaan sniidumpikin vieras. Henkilökunta on ystävällistä ja yleisilme on rento.

Paluumatkalla majoitukseen (kiitos keikkaseura kuskiudesta) lestafestarin karavaani kulkee yhä, vaikka on yömyöhä ja Hämeen peltojen ylle nousee pahaenteisen valtava Kuu. Pitkiä letkoja matkailukalustoa täynnään lapsia, joiden ei anneta kuunnella hc:ta, eikä juuri muutakaan järkevää. Olen yhä onnellisempi valinnan vapaudesta. Vapaudesta valita itse vakaumuksensa ja näkemyksensä. Niinkuin Endstand aikoinaan lauloi, ”I promise not to stay quiet”. KG