Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Tapper”

Scarred by Beauty (den), The Dead Lay Waiting (uk) @ Tapper, Tallinna 23.05.2012

Istun Tapperin baarin puolella. Televisiossa, onneksi mykkänä, pyörii National Geographic. En keksi miksi. Jollekin amerikanjäbälle asetetaan pyllyposki-implantteja. Tohtori pitää kulmaraudalla viistettä auki ja kollega junttaa silikonia sisään kuin viimeistä päivää. Siis siellä televisiossa. Vanha heviroku on vetänyt pohjat omasta Jack Daniel’s-pullosta ja opettelee nyt kävelemään uudestaan. Tunnelma ei ole varsinaisesti katossa.

Takana on nuoren brittiorkesterin The Dead Lay Waitingin energinen keikka. Jonka kestosta tosin aivan liian ison siivun laulaja Luke Apocalypse (kyllä) käytti houkutellakseen meitä, noin 12-päistä yleisöä, lähemmäs lavaa. Nuorille bändeille se on joku tärkeä juttu. Itse kuitenkin lähden siitä, että seisoskelen missä seisoskelen. Varsinkin, kun edellisenä yönä näin unta jossa äidyin tanssimaan Kauko Röyhkän keikalla. Biisi oli ”Mainostaulujen taakse”.

Olen ollut paikalla jo puolitoista tuntia. Soittoaikoja ei oltu ilmoitettu, kuinka ollakaan. Ilmoitus ylipäätään koko keikasta tuli Tapperin kotisivuille edellisenä päivänä. Ei ihme, että on hiljaista. Maksaneita katsojia on ehkä kahdeksan. Tuloutuksella saa muutaman kymmenen litraa dieseliä, jos ymmärtävät tankata ennen Suomeen menoa. Pitäisiköhän mennä neuvomaan? No, ehkä ne tietävät, menossa on kuitenkin 45:n keikan rundi.

On erittäin kova laji kiertää Eurooppaa pakettiautolla ja soittaa suihkuttomissa ja takahuoneettomissa luolissa kuolonmetallia, varsinkin jos yleisössä on vähemmän possea kuin kahdessa bändissä. Osan vastuusta kantaa tietenkin keikkamyyjä, jos sellaista on. Että ei mennä liian isoihin paikkoihin masentumaan. Osavastuu on paikan pitäjällä; ei mitään kaupallista tilaisuutta aleta mainostamaan edellisenä päivänä. Paitsi että Eestissä tämäkin on lähes sääntö. Samana iltana soitti Apollon yökerhossa legendaarinen venäläisbändi Mumiy Troll, ja katujen mainoslakanat nousivat tuulettumaan edellispäivänä.

Televisiossa amerikanmies saa onnellisesti uuden berberin ja näyttää heräämön pöydällä jurriselta mäkihyppääjältä. Tanskalainen Scarred by Beauty toivottaa salin puolella piskuisen yleisön tervetulleeksi ja aloittaa anteeksiantamattoman paahdon. Bändiä ei yhtään häiritse, missä kukakin bostaa. Eikä ainakaan silminnähden edes katsojakunnan pienuus. Vedetään niin että takaseinä tärisee, vaikka paikalla olisi vain miksaaja. Tämä on hieno ja ammattimainen bändi. Laulaja Jonathan Albrechtsen huusi muutaman vuoden Hatespheressa, ja se jo kertoo että A-sarjan joukkueesta on kyse.

Vaikkakin olen sitä mieltä, että ns. metalcore on rock’n’rollin historian turhin ja turhauttavin genre. Tuntuu, että jätkät keskittyvät keksimään alalajeille nimiä (deathcore, mathcore, deathgrind), kun ei osata tehdä hyviä biisejä. Ei haluta olla hardcorebändi, kun niitä ei kukaan käy katsomassa, mutta ei myöskään deathmetallia, koska se on vanhojen äijien laji. Bändejä on miljoona, mutta annettavaa on vähän. Siksi aina palaankin alan pioneereihin Biohazard ja Earth Crisis. Niitä kuuntelemalla pääsee pitkälle.

Illan orkestereista The Dead Lay Waiting (hieno nimi, pojat) oli lähempänä perinteistä kuoloa. Toki lavalla pompittiin tasajalkaa ja jäbät olivat käyneet parturin kautta, mutta lajityypit onkin musiikkia, ei tapoja. Bändin hittibiisi ”The Days I’m Gone” voisi olla Green Dayn kataloogissa, eri tavalla sovitettuna toki. Mutta raskasta poppiahan tämä lopulta on.

Scarred By Beauty voisi ehkä olla musiikkinsa puolesta sitä metalcorea, ja jos niin onkin, niin silloin se on paras näkemäni alan bändi. Tämä oli jo toinen keikka jota todistin, ja tämmöistä toimittamista voi vain ihailla, oli kyse sitten humpasta tai teknosta, tai vaikkapa jostain coresta. Ja kyllä tälläkin bändillä se ”core” on eniten lavaliikehdintää- ja maneereja, ja joitain kitaravälikkeitä.

Illan irtopisteet jaan kesäiltaan astuessani paitsi kesälle, myös TDLW:n rumpalille Thomas Shrimptonille peltityöskentelystä, kilisi ja sihisi juuri niin kuin alan parhaat perinteet edellyttävät. Ja itselleni, että jaksoin raahautua paikalle Scarred By Beautya todistamaan.

Psilocybe Larvae (rus), Stalwart (rus), Emphasis (est) @ Tapper, Tallinna 06.05.2012

Kun klubin oven eteen oli keväisessä tihkusateessa parkkeerattu leuhakas amerikanmoottoripyörä, jonka tankissa luki Burzum, niin hyvää oli syytä odottaa. Luvassa oli pari mielenkiintoista venäläistä metalliorkesteria ja ilmaiseksi vieläpä, joten sisään siis.

Olen jo blogini lyhyessä historiassa kerran joutunut mainitsemaan siitä faktasta, että eestiläisen bändin tie pääkaupungin lavoille on kertakaikkiaan liian lyhyt. Sääntö vahvistaa säännön. Kyse on ajattelusta tässä kulttuurissa, kaikilla pitää olla mahdollisuus soittaa livenä vaikka siihen ei valmiuksia olisikaan. Ei ollut Emphasiksellakaan. Ja niinikään sama juttu kuin pari bloggausta takaperin eli on valittu nimi, joka maailmassa on taatusti kymmenillä muillakin levyttävillä bändeillä. Mutta kun halua ei ole Tallinnaa pidemmälle, ei olla tosissaan, niin miksipä harrasteryhmän nimi ei voisi olla vaikka Emphasis. Mikä bändissä ensinnäkään toteuttaa nimen (”painokkuus”, ”mahtipontisuus”) antamaa lupausta? Ei mikään. Esiinnytään yhtenäisesti slipoverit päällä, kravatti kaulassa –eli näytetään Renegadesilta, mutta yritetään olla Dream Theater. Kumpikaan ei oikein onnistu. Laulajatyttö on huippumalli haussa, mutta laulajan ykköstehtävä on laulaa. Soitto on epätarkkaa ja jännittynyttä, ja jos haluaa kuulostaa Opethilta tai Meshuggahilta, kannattaa vaikka lukaista joku näiden bändien haastattelu, että millaisiin harjoittelumääriin ko. yhtyeiden osaaminen perustuu. Ja KENEN luvalla illan avaava bändi, jolla on takanaan yksi nettisinkku, soittaa 50 minuuttia? Ilmeisimmin omallaan. Menkääpä Emphasis joku kesä vaikka Wacken Open Airiin katsomaan, miten hoidetaan puolen tunnin showcase-setti, kun myöhästymiseen, jännittämiseen ja epätarkkuuteen ei ole varaa ja kun bändin koko ura voi olla kiinni käytännössä 25 minuutin vedosta. Siinä pitää ns. öylätin pysyä kuivana.

Kokemukseni mukaan venäläisiin bändeihin pätee pitkälti sama kuin ruotsalaisiin. Eli minkä tahansa orkesterin voi mennä kohtuullisen huoletta tsekkaamaan, ilman että pitää hävetä pupilleja päästään tai kuunnella luokatonta kuraa. Olen vain kerran todistanut umpihuonoa ruotsalaista bändiä, ja kerran keskinkertaista venäläistä. Venäjä on niin valtava maa, että ilmeisimmin seula ulkomaille keikoille lähteville bändeille toimii hyvin. Parhaat pääsevät läpi.

Stalwart pantiin kasaan Pietarissa 1999, takana on neljä pitkäsoittoa ja ahkeraa keikkailua. Ensitahdeista oli selvää, että tämä bändi lunastaa nimensä tarkoituksen. Kahdella vokaalilla ja kahdella erinomaisella kitaristilla mentiin, ja nopeaa perinnetietoista kuolonmetallia lapioitiin. Mutta päivitettynä, eikä tylsästi minnekään haukotuttavaan metalcore-suuntaan, vaan enemmänkin pikku progeripauksin. Varsinkin kitaristien Leonid ja Antuan soitanta täytti kaikki standardit ja rumputyöskentely esim. edelliseen orkesteriin verrattuna oli kuin koittaisi  yön jälkeen aamu. Bändi nakkeli multiaan jonnekin Cannibal Corpsen ja Pestilencen välimaastoon, mutta sikäli omaperäisesti että harvemmin kuulee. Kyllä esim. Suomessa dödöryhmän kynnys päästä levyttämään voi olla tänäpäivänä aika heppoinen, muualla maailmassa tuntuu että mitään kynnyksiä ei edes ole. Stalwartin setti kesti tasan 45 minuuttia, ja edelleen kysynkin, kuka antoi eestinnuorisolaisille luvan vetää pidempään? Hyvä Stalwart.

Melkoisella nimellä on itseään rankaissut Viipurissa vuonna 1996 kasattu, sittemmin pietarilaistunut Psilocybe Larvae. Ensinnäkään kukaan ei tiedä miten nimi lausutaan, ja toisekseen se tarkoittaa madonlakkia, joka on siis pieni sieni. Mutta auta Armias, miten kovaksi bändiksi piti todeta. Erittäin mustanpuhuvana piiskaavaa deathia, päälle pikkuisen progea. Tiukkaa soitantaa ja aivan mihin tahansa stadionluokan metalliorkesteriin kelpaava solisti Larv. Yhtyeellä takanaan niinikään neljä albumia, joista mainio ”Non-Existence” löytyy Spotifysta (maistiaisina vaikkapa järjettömän kaunis ”Cold Desert of Eternity”). Tämän bändin omaehtoisessa kuolossa kuuluu venäläisyys, monissa biiseissä on slaavilainen melodiakulku. Koko Psilocyben keikan ajan yritin keksiä mitä bändiä tämä eniten muistuttaisi, mutta eipä kummunnut yhtään nimeä mieleen. Toisin sanoen, Psilocybe Larvae tekee ja soittaa oikeasti omaperäistä nykymetallia. Niin sitä pitää. Jos minä olisin jossain asemassa Spinefarm Recordsilla (sen sijaan etten nyt ole missään asemassa millään recordsilla), ottaisin Allegron alle, matkaisin Pietariin oikein huolella tinaamaan näiden jätkien kanssa ja session hiukan kuivuttua allekirjoitettaisiin paperit. Tämä bändi ansaitsisi isomman huomion kuin mihin nykyinen jenkkilafkansa ilmeisestikään pystyy.

Venäjä näyttää siis olevan mainio metallimaa, niiden muutamien jo tunnustettujen lisäksi. Ja illan venue eli Tapper on visiitin arvoinen, kun liikutte nurkilla. Tapper sijaitsee hiukan laidemmalla kaupunkia, mutta maksaa vaivan. Soundi on aina vähintäinkin kelvollinen, ja paikka on hyvin harvoin liian täynnä. Silti baari tosin ruuhkautuu helposti ja eestiläiset ovat tunnetusti tuskallisen tunnollisia jonottajia. Siksi tiskillä kannattaakin käydä bändien soittaessa. Päivisin Tapperissa hikoillaan Zumbaa, joogaa ja rouvien jumppaa, joten kannattaa muistaa sipaista majoituksessa hiukan Tabacia nenäreikään ennen keikkaa. Mutta mainio mesta siis. Tapper tuo harvakseltaan pääosin metallisempia ulkomaan bändejä ja ajoittain koviakin nimiä (mm. Unleashed, Annihilator, Cannibal Corpse, Sepultura ja Onslaught ovat olleet täällä).

Keikkaguru SUOSITTELEE pitämään silmät auki Tallinnankin keikkatarjonnan suhteen. Yllättävän usein kaupungissa soittaa itä-ja eteläkautta saapuvia orkestereita, jotka eivät ehdi tai jaksa Suomeen asti. Hyvä tapahtumasivusto on:  www.rada7.ee.

Post Navigation

%d bloggers like this: