Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Cannibal Corpse”

Cannibal Corpse (us), DevilDriver (us), The Black Dahlia Murder (us), Hour of Penance (ita) @ Pakkahuone, Tampere 10.02.2013

Tampereen Pakkahuoneella tarjoiltiin rautaisannos kuolonmetallia laskiaissunnuntain päätteeksi. Tuhdisti hilloa, paksusti vaahtoa, ja vain nimeksi karvasmantelia. Illan syy olla olemassa oli itse dödölegenda Cannibal Corpse ja sen 25-vuotisjuhlakiertue, mutta sitä ennen luotiin laaja katse nykydeathiin. Rundille oli valjastettu peräti kolme lämppäriä, että tulee sitten varmasti lauteet lämmitettyä. Ja tulihan ne.

Itselleni lämppäreistä kiinnostavin ennakkoon oli italialainen, Roomassa vuonna 1999 perustettu Hour of Penance. Keikalle valmistavan viikon aikana meikäläisen kotilaitteistoissa soi hyvinkin ahkeraan bändin varsinkin vuoden 2010 ”Paradogma”-albumi, yhteensähän bändiltä on ulkona viisi pitkää kiekkoa. Ja väkevästi Hour of Penance kyllä illan räjäytti käyntiin, yhtäjalkaa tekninen ja brutaali, perinnetietoinen kuolo vyöryi päälle kuin laava Pompeijiin tai legioonat Parisiumiin, eli tappavasti, tehokkaasti ja vastaanpanemattomasti. Näin pitää hoitaa puolen tunnin lämppärislotti! Hattu nousi myös tamperelaiselle metalliyleisölle, näin varhain sunnuntai-iltana Rooman miehet saivat jo varsin lämpimän vastaanoton, biisejä tunnistettiin ja pittiäkin viriteltiin heti ensimetreistä. Harvoin näkee näin tappavaa puolituntista, Hour of Penance on todella kova rykmentti ja kuinka vaivattomasti syntyy näinkin tekninen dödö. Varsinkin rumpali James Paynen työskentely oli ällistyttävän rentoa, kaveri veteli kovat groovet pienellä setillä. Aina ei tarvitse piiloutua hillittömän patteriston taakse. Myös nokkamies Paolo Pieri (kyllä) on mies paikallaan, hyvin lähti korinat ja murinat heti illan avaukseksi. Tsekatkaapa bändi, jos kiinnostaa, homma on erittäin hallussa.

The Black Dahlia Murder on jostain syystä ollut bändi, joka on pitänyt jo pidempään tarkistaa livenä, mutta ne muutamat tilaisuudet ovat menneet ohi. Nyt ei mennyt, ja onnekseni BDM:llekin oli suotu noin puolituntinen, kompakti setti. Juuri sopiva annos bändin varsin innovatiivista nykykuoloa, ohuin core-maustein, mutta ei liian tulisesti ryyditettynä kuitenkaan (meitsillä kun on tämä lievä metalcoreallergia). Eli ihan oikeasti omalaatuista metallia, ja näin pääsee kuitenkaan kohtuuharvasta bändistä nykyään sanomaan. Alkuperäiskitaristi Brian Eschbachin soolot nojasivat lähinnä vanhaan ja klassiseen heavyyn, laulaja Trevor Strnad on liian monipuolinen edes ollakseen varsinaisen metalcorepumpun nokilla ja siksikin on hyvä, että BDM ottaa tukea enemmänkin perinnekuolosta. Tällä bändillä on todella kovia biisejä, ja oikeastaan kaikki se, mitä illan seuraavalla bändillä ei ollut.

Kalifornialainen, vuonna 2002 aloittanut DevilDriver soittaa jonkinlaista raskasta groovemetallia, omiin korviini vieläpä etelänrockilla vahvasti maustuen. Mutta lajityypistä viis, jos biisimateriaali ei riitä. Muutamia todella mallikkaita melodiakulkuja kuulin DevilDriverin kolmevarttisessa setissä, mutta vain yhden hyvän biisin, ”Clouds over California”, tai ainakin se jonkinlaisen muistijäljen jätti. Täysin taas henkilökohtaisesti todeten, DevilDriver soitti liian pitkään, tylsästi ja toimittavasti, eikä solisti Dez Fafaran uho ainakaan tänään toiminut, niinkuin sen ilmeisesti oli tarkoitus. Jos jokaisesta pittiinkehotuksesta tai ”motherfuckinjotain”-huutelusta olisi saanut vastineeksi yhden hyvän biisin, niin bändin voisi nähdä toistamiseenkin, mutta ei nyt. Vastaanotto toki oli DevilDriverillakin hyvä, nuoremmista metallipäistä koostettu kirnu pyöri ja nyrkkiä oli ilmassa ihan kiitettävästi. Tähän väliin, asiasta asian viereen, illan erityispisteet sille pitkänhuiskealle jampalle, joka oli nykäissyt ylleen New Kids on the Block-paidan. Mahtavaa, tulee monesti metallikeikoilla ihmeteltyä sitä välillä naurettavankin geneeristä pukukoodia.

Cannibal Corpse siis juhlistaa jo 25-vuotista olemassaoloaan ja on ollut omallakin ”pakko nähdä”-listalla jo hirvittävän kauan, jos ei vaikka nyt ihan neljännesvuosisataa kuitenkaan, mutta todella pitkään. Ja nyt odotus sitten päättyi, aivan tuikitavallisena laskiaissunnuntaina. Palkittiinko näin pitkä odotus, luistiko pulkka, menikö pulla väärään kurkkuun, oliko tunnin jälkeen tunne, että soittakaa ihmeessä toinen mokoma? Ei, valitettavasti. Jonkinmuotoisen pettymyksen keikka aiheutti, mutta tiedämmehän tämän, että kovat on paineet silloin, kun jotain on odottanut nähtäväksi liian pitkään. En tosin usko, että Cannibalin omissakaan aikakirjoissa tämä Euroopan legin toinen veto jäi niihin varsinaisiin ikimuistoihin. Jos jäi DevilDriverista teknisen suorituksen maku, niin kyllä jäi valitettavasti tästäkin.

Cannibal Corpse julkaisi viime vuonna erittäin kovan ”Torture”-albumin ja sen avausraidalla ”Demented Agression” paiskattiin lapio multaan ja keikka käyntiin. Soundit alusta asti muuten kunnossa, paitsi että alkuperäisbasisti Alex Websterin huikeat linjat ja ällistyttävä taituruus ei juurikaan tullut läpi, kuin korkeintaan varsinaisen setin päättäneessä ”Hammer Smashed Facessa”, ja sitten alkoikin olla jo vähän myöhäistä. Mutta kitarat ja ennenkaikkea Corpsegrinder Fisherin aina yhtä murhaavat murinat tulivat läpi ehdottomasti ennakkopelkoja paremmin. Jotenkin tuntui, että setti oli suunniteltu alunperin hitusta pidemmäksi tai jotain, mutta aika yllättäen keikka päättyi. Ihan kiistatta toki kova katsaus bändin koko levytettyyn tuotantoon, ja viimeiseksi kuulutetun biisin jälkeen samoilta pohkeilta vielä yksi, eli se pakollinen keikanpäättäjä ”Stripped, Raped And Strangled”, eikä mitään typerää lavantaakse poistumista ja takaisinkerjäystä. Tämän lajityypin veteraanit ovat onneksi encorekliseiden yläpuolella. Kerrankin joku on, arvostan. Nyt Cannibal Corpse on nähty, saattaisin kyllä antaa bändille ensirundilla uudemmankin mahdollisuuden, jos vaikka sattuisi parempi ilta, nyt kun sain yhtyeen omaa terminologiaa käyttäen ns. pään auki. Silti, illan kalmanhajuisesta rautaisannoksesta se bändi, jonka olisin suonut soittavan samaan hintaan pidempäänkin, oli The Black Dahlia Murder. Iltaa kuvannee sekin, että matkalla kotiin mielessä soi biisi, jota ei koko iltana kuultu, eli Cannibalien ”As Deep as the Knife Will Go” tuoreelta levyltä. Aika kova ralli nimittäin. KG

Psilocybe Larvae (rus), Stalwart (rus), Emphasis (est) @ Tapper, Tallinna 06.05.2012

Kun klubin oven eteen oli keväisessä tihkusateessa parkkeerattu leuhakas amerikanmoottoripyörä, jonka tankissa luki Burzum, niin hyvää oli syytä odottaa. Luvassa oli pari mielenkiintoista venäläistä metalliorkesteria ja ilmaiseksi vieläpä, joten sisään siis.

Olen jo blogini lyhyessä historiassa kerran joutunut mainitsemaan siitä faktasta, että eestiläisen bändin tie pääkaupungin lavoille on kertakaikkiaan liian lyhyt. Sääntö vahvistaa säännön. Kyse on ajattelusta tässä kulttuurissa, kaikilla pitää olla mahdollisuus soittaa livenä vaikka siihen ei valmiuksia olisikaan. Ei ollut Emphasiksellakaan. Ja niinikään sama juttu kuin pari bloggausta takaperin eli on valittu nimi, joka maailmassa on taatusti kymmenillä muillakin levyttävillä bändeillä. Mutta kun halua ei ole Tallinnaa pidemmälle, ei olla tosissaan, niin miksipä harrasteryhmän nimi ei voisi olla vaikka Emphasis. Mikä bändissä ensinnäkään toteuttaa nimen (”painokkuus”, ”mahtipontisuus”) antamaa lupausta? Ei mikään. Esiinnytään yhtenäisesti slipoverit päällä, kravatti kaulassa –eli näytetään Renegadesilta, mutta yritetään olla Dream Theater. Kumpikaan ei oikein onnistu. Laulajatyttö on huippumalli haussa, mutta laulajan ykköstehtävä on laulaa. Soitto on epätarkkaa ja jännittynyttä, ja jos haluaa kuulostaa Opethilta tai Meshuggahilta, kannattaa vaikka lukaista joku näiden bändien haastattelu, että millaisiin harjoittelumääriin ko. yhtyeiden osaaminen perustuu. Ja KENEN luvalla illan avaava bändi, jolla on takanaan yksi nettisinkku, soittaa 50 minuuttia? Ilmeisimmin omallaan. Menkääpä Emphasis joku kesä vaikka Wacken Open Airiin katsomaan, miten hoidetaan puolen tunnin showcase-setti, kun myöhästymiseen, jännittämiseen ja epätarkkuuteen ei ole varaa ja kun bändin koko ura voi olla kiinni käytännössä 25 minuutin vedosta. Siinä pitää ns. öylätin pysyä kuivana.

Kokemukseni mukaan venäläisiin bändeihin pätee pitkälti sama kuin ruotsalaisiin. Eli minkä tahansa orkesterin voi mennä kohtuullisen huoletta tsekkaamaan, ilman että pitää hävetä pupilleja päästään tai kuunnella luokatonta kuraa. Olen vain kerran todistanut umpihuonoa ruotsalaista bändiä, ja kerran keskinkertaista venäläistä. Venäjä on niin valtava maa, että ilmeisimmin seula ulkomaille keikoille lähteville bändeille toimii hyvin. Parhaat pääsevät läpi.

Stalwart pantiin kasaan Pietarissa 1999, takana on neljä pitkäsoittoa ja ahkeraa keikkailua. Ensitahdeista oli selvää, että tämä bändi lunastaa nimensä tarkoituksen. Kahdella vokaalilla ja kahdella erinomaisella kitaristilla mentiin, ja nopeaa perinnetietoista kuolonmetallia lapioitiin. Mutta päivitettynä, eikä tylsästi minnekään haukotuttavaan metalcore-suuntaan, vaan enemmänkin pikku progeripauksin. Varsinkin kitaristien Leonid ja Antuan soitanta täytti kaikki standardit ja rumputyöskentely esim. edelliseen orkesteriin verrattuna oli kuin koittaisi  yön jälkeen aamu. Bändi nakkeli multiaan jonnekin Cannibal Corpsen ja Pestilencen välimaastoon, mutta sikäli omaperäisesti että harvemmin kuulee. Kyllä esim. Suomessa dödöryhmän kynnys päästä levyttämään voi olla tänäpäivänä aika heppoinen, muualla maailmassa tuntuu että mitään kynnyksiä ei edes ole. Stalwartin setti kesti tasan 45 minuuttia, ja edelleen kysynkin, kuka antoi eestinnuorisolaisille luvan vetää pidempään? Hyvä Stalwart.

Melkoisella nimellä on itseään rankaissut Viipurissa vuonna 1996 kasattu, sittemmin pietarilaistunut Psilocybe Larvae. Ensinnäkään kukaan ei tiedä miten nimi lausutaan, ja toisekseen se tarkoittaa madonlakkia, joka on siis pieni sieni. Mutta auta Armias, miten kovaksi bändiksi piti todeta. Erittäin mustanpuhuvana piiskaavaa deathia, päälle pikkuisen progea. Tiukkaa soitantaa ja aivan mihin tahansa stadionluokan metalliorkesteriin kelpaava solisti Larv. Yhtyeellä takanaan niinikään neljä albumia, joista mainio ”Non-Existence” löytyy Spotifysta (maistiaisina vaikkapa järjettömän kaunis ”Cold Desert of Eternity”). Tämän bändin omaehtoisessa kuolossa kuuluu venäläisyys, monissa biiseissä on slaavilainen melodiakulku. Koko Psilocyben keikan ajan yritin keksiä mitä bändiä tämä eniten muistuttaisi, mutta eipä kummunnut yhtään nimeä mieleen. Toisin sanoen, Psilocybe Larvae tekee ja soittaa oikeasti omaperäistä nykymetallia. Niin sitä pitää. Jos minä olisin jossain asemassa Spinefarm Recordsilla (sen sijaan etten nyt ole missään asemassa millään recordsilla), ottaisin Allegron alle, matkaisin Pietariin oikein huolella tinaamaan näiden jätkien kanssa ja session hiukan kuivuttua allekirjoitettaisiin paperit. Tämä bändi ansaitsisi isomman huomion kuin mihin nykyinen jenkkilafkansa ilmeisestikään pystyy.

Venäjä näyttää siis olevan mainio metallimaa, niiden muutamien jo tunnustettujen lisäksi. Ja illan venue eli Tapper on visiitin arvoinen, kun liikutte nurkilla. Tapper sijaitsee hiukan laidemmalla kaupunkia, mutta maksaa vaivan. Soundi on aina vähintäinkin kelvollinen, ja paikka on hyvin harvoin liian täynnä. Silti baari tosin ruuhkautuu helposti ja eestiläiset ovat tunnetusti tuskallisen tunnollisia jonottajia. Siksi tiskillä kannattaakin käydä bändien soittaessa. Päivisin Tapperissa hikoillaan Zumbaa, joogaa ja rouvien jumppaa, joten kannattaa muistaa sipaista majoituksessa hiukan Tabacia nenäreikään ennen keikkaa. Mutta mainio mesta siis. Tapper tuo harvakseltaan pääosin metallisempia ulkomaan bändejä ja ajoittain koviakin nimiä (mm. Unleashed, Annihilator, Cannibal Corpse, Sepultura ja Onslaught ovat olleet täällä).

Keikkaguru SUOSITTELEE pitämään silmät auki Tallinnankin keikkatarjonnan suhteen. Yllättävän usein kaupungissa soittaa itä-ja eteläkautta saapuvia orkestereita, jotka eivät ehdi tai jaksa Suomeen asti. Hyvä tapahtumasivusto on:  www.rada7.ee.

Post Navigation

%d bloggers like this: