Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “progressive metal”

Katatonia (swe), Gojira (fra), Nervosa (bra), Myrkur (den), Children of Bodom, Block Buster @ Tuska Open Air, Helsinki 03.07.2016

Tuskan 2016 lauantai jäi väliin muiden velvoitteiden takia, mutta  heti sunnuntaina oli palattava asiaan. Päälavan korkkausvastuu lankesi pyhäpäivän ratoksi nuorille kuopiolaisharteille. Hyvin kestivät. Kovissa nousuissa oleva Block Buster nähtiin Tuska On Wheels-maakuntaklubikiertueellakin taannoin, ja Bon Jovin lämppärinä olympialaisella stadionilla. Block Buster on hyvä, joskaan ei paras esimerkki siitä, miten Suomi on aivan aallonharjalla mitä tulee maailmanluokan hard rockiin ja perinneheavyyn. Bändejä syntyy kuin sieniä sadekaudella, ja biisinkirjoitustalenttia löytyy. On Temple Balls, Free Spirit, Reckless Love, Stargazery, Shiraz Lane, ja tusinoittain muita, kaikki hiukan eri näkökulmilla liikenteessä. Block Buster ammentaa myös 70-luvun puolelta. Välillä kama kuulostaa suorastaan southernilta, välillä Extremelta, välillä Van Halenilta. Ja jos nuorisolla on makua ja ymmärrystä nimetä biisejä tyyliin ”Caught in the Crossfire”, ja esiintyä näin vapautuneesti, mutta ilman pahimpia Sunset Stripin rokkikliseitä, niin tie voi periaatteessa olla auki taivasta myöten. Ei välttämättä vielä näillä biiseillä, mutta en oletakaan että takki olisi niiltä osin jo täysin tyhjä. Maapallon kallistuma ei muuttunut Block Busterin puolituntisen aikana, mutta näistä heeboista kuultaneen vielä.

Helsinki Stagen eli telttalavan korkkasi sunnuntaina Amalie Bruun Tanskasta, taiteilijaminältään Myrkur. Yhden naisen black metal-projekti laajenee livenä kolmella varsin persoonattomasti esiintyvällä ja soittavalla jäbällä. Myrkur aiheutti ensilevynsä aikoihin pientä sensaationtynkääkin. Vanhan liiton bläkkispuritanistien, varsinkin Norjassa, oli vaikeaa niellä eteerisen Amalien nurkanvaltausta. Itselleni muodostui Tuskan iltapäivässä vaikeaksi niellä, että tämä on ylipäätään ollut jollekulle vaikeaa niellä. Myrkur oli muutaman vuoden itsellekin tärkeiden katsastettavien listalla, nyt ihmettelin vain miksi. Ja mikä ihmeen sensaatio? Ai että kun nainen (tässä blogissa ei tytötellä) pyörittää black metal-projektia, ja saa Ulverin Garmin tuottamaan levynsä? Vai se, että Amalie osaa karjaista mikrofoniin muutaman ihan sinänsä aidon kuuloisen bläkkisrääkäisyn tyyliin varhainen Varg Vikernes tai Fenriz? Onpa erikoista.

Ei toki Myrkur ollut läpihuono. Kolmen vartin shown jaksoi periaatteessa mainiosti tsiigata läpi. Setti alkoi Amalien kaunistakin kauniimmalla pianointrolla ja kehtolaulumaisella ”Den Lille Piges Dödilla”. Mutta kun bändi aloitti darkthronemaisen pitkän pöllin sahaamisen, homma menetettiin saman tien. Tätä on kuultu niin paljon. Ei se, että pannaan hyvännäköinen nainen nokille, tee lanauksesta yhtään kiinnostavampaa. Setti myös päättyi todella kauniisti, Amalien lauluun ja pianoon. Biisi oli Bathoryn ”Song To Hall Up High”, jos nyt mistään mitään tiedän. Vaikka saankin hakkaamalla hakatusta ja pintaan miksatusta sähköpianosta henkistä atopiaa, oli tämä kaunis päätös. Tämmöistä lisää. Silloin Myrkur ei välttämättä enää kuulu Tuskaan, mutta ei kuulu välttämättä Ulverkaan. Mutta vaikkapa Flow voisi olla hyvä areena.

stam1na 5 credit jesse kämäräinen

Tuskan tunnelmaa, kuva: Jesse Kämäräinen.

Sitten alkoi sade. En oikein ole sademiehiä, en halunnut pilata nahkarotsiani, enkä liioin pukeutua kertakäyttösadetakkiin hikoillakseni itseäni tärviölle, joten jätin suosiolla Hatebreedin päälavalla näkemättä. Vaikka tiedänkin toki bändin merkityksen metallisen hardcoren nykymytologiassa. Mutta joku toinen kerta. Sen sijaan murkina-alueella sukeutui mainio juttuhetki kollegan kanssa, joten saamapuolella oltiin sateesta huolimatta. Sitäpaitsi Myrkur-pettymystä ei tohtinut sulatella jotakuta toista kuuntelemalla.

Mutta sitten, Inferno-lava iski jälleen. Kolme nuorta naista (tässä blogissa ei tytötellä) ja ankara kolmevarttinen tiukkaakin tiukempaa thrashmetallia. Nervosa oli homman nimi. Miten on mahdollista että brasilialaiset on aina järjestään todella kovia sivaltamaan dödöä ja rässiä? Mitä niiden äidinmaitoon sekoitetaan? Sao Paulon kuuma tiikeri Fernanda Lira piiskasi trionsa hirvittävään myllytykseen, eikä vankeja otettu. Ei myöskään tarvinnut jaella mitään nahkapöksy- tai tissikanjonipisteitä, homma oli musiikillisesti enemmän kuin hallussa. Ok, ei kitaristi Prika Amaral mikään Yngwie ole, mutta ei tässä lajissa ole pakko olla. Asenteella pötkii pitkälle. Vain jokunen viikko aiemmin ilmestyneeltä Nervosan kakkospitkäkiekolta ”Agony” kuultiin useampikin täsmäisku, mutta tykeimmin donkkasivat ”Arrogance”, ”Intolerance Means War” ja ”Hypocrisy”. Setin ainoa portugaliksi laulettu raita ”Guerra Santa” (Sotaisa joulupukki) eteni sekin kuin zikavirus viidakossa. Ihanaa, että naiset soittaa välillä muutakin kuin sitä iänikuista läyhägaragea ja osaamisen reuna-alueilla valuvaa räkärokkia. Fernandan loppuspiikki kuului: ”Thank you so much once again, and most importantly, see you soon.”  Näin menetellään. Yhtään en yllättynyt, että päivän kovin bändi löytyi jälleen kerran Inferno-lavan hämäristä. Ja tuli kaukaa maailmalta, näki ja voitti.

Ranskalaisesta Gojirasta en ole keneltäkään kuullut pahaa sanaa. Tsiigasin Duplantierin veljesten ja toveriensa vedon kuitenkin anniskelualueen puolelta. En niinkään anniskellakseni, mutta juuri nyt ei hotsittanut tunkeutua mihinkään. Jotenkin hirvittävän vaivattoman tuntuisesti vaikutti lähtevän Bayonnen miehiltä tekninen dödö tai progemetalli, miten vain. Ilman irvistelyä ja hillitöntä nykytanssia. Soitetaan, suoraan vaan. Enkä ihmettele yhtään, että Joe Duplantier on aina kärkirähinöissä, kun maailman kovimpia metallikitaristeja listataan. Bändi ehti tunkea slottiinsa peräti 12 biisiä.

Gojira heitti sanalla sanoen mahtavan keikan, kauempaakin katsottuna tuli asia läpi. Kovimmin kulkivat ”The Heaviest Matter of the Universe”, ”Backbone” ja ”Oroborus”. Kesän festarihuumassa on tapana julkistaa, mikä juuri nähdyistä bändeistä tulee syksyllä klubirundille. Tuskaa seuraavana päivänä uutisoitiinkin Kvelertak ja Katatonia tuolta mielenkiinnottomimmasta päästä. Mutta tuokaa nyt joku hyvä ihminen Gojira pian sisäilmakeikalle, joohan.

anthrax credit jesse kämäräinen

Lisää Tuskan tunnelmaa, kuva: Jesse Kämäräinen.

Telttalavan puolella tuotti ruotsalainen Katatonia niin ankaran pettymyksen, että sanat ja palstatila ei riitä. Tylsyys muuttui lihaksi ja vereksi. Oli kuin olisi yrittänyt seurata sivistysvaliokunnan saunailtaa tai ihastellut vastavihittyä korkeushyppypatjaa. Ei näin. Tehkää levyjä, mutta älkää keikkailko, jos keikkailu ei maistu tai ole yhtään hallussa. Muutakin mieltä sai olla, ja saa edelleen, mutta minä häivyin kuuden biisin jälkeen kauas takavasemmalle.

Fiilis oli mennyttä, ja kun siviilipuolen työtehtävät kutsuivat aivan liian varhain seuraavana aamuna, jäi otanta Tuskan päätösesiintyjä Children of Bodomista pikku ahdistuksissa suoritetuksi sivusilmäilyksi. Sitäpaitsi, minun Bodomini eli kultakauttaan ”Follow The Reaper”-levyn aikoihin, olen tämän orkesterin suhteen hiukan jumissa takakataloogissa, eikä tuoreita tekemisiä ole juurikaan tullut seurattua. Sen verran kuitenkin piti vielä notkua mestoilla, että kuuli ”Angels Don’t Kill” ja ”Silent Night, Bodom Night”. 

Kiitos Tuska. Juhlavuotta kohti. KG

Iron Maiden (uk) @ Kantolan Tapahtumapuisto, Hämeenlinna 29.06.2016

Viime kesänä Hämeenlinnassa odotettiin, täpinöitiin ja jännitettiin Kantolan uunituoreen tapahtumapuiston avajaismegakonserttia, jonka vieraaksi saatiin itse AC/DC. Neitsyys meni varsin kivuttomasti, ottaen huomioon, että puisto oli koeponnistettu erittäin pienimuotoisilla lämmittelytapahtumilla, ja että lipun lunasti peräti 55 000 ihmistä. Viime kesään verrattuna Iron Maidenin vähintäinkin yhtä odotetusta rockjuhlasta muodostui suorastaan intiimi pikku kesäjuhla, olihan pilettejä myytynä keikkapäivän koittaessa ”vain” 23 000. Edelliseen kesään suhteutettuna Kantolan kentällä oli suorastaan väljää, ja käsinkosketeltavan rento meininki. Kaikki järjestäneet osapuolet selvisivät sanalla sanoen erinomaisesti, kokenut keikkakettu antaa lähes täydet pojot.

Toisin sanoen, tuli todistettua, että Kantolan lentokentän kokoisen nurmen oikea kapasiteetti on maksimissaan 25 000 päätä. Sen jälkeen alkaa ruuhkautua ja käydä epämiellyttäväksi. Nyt näkyvyys lavalle oli hyvä, ja puhun nyt vain itsestäni. Kukaan ei tallonut varpaille, myyntipisteet eivät jonoutuneet, turvatarkastus sujui huumorin siivittämänä ja purkautuminen ulos alueelta tapahtui aivan häkellyttävän nopeasti. Juuri näin, oltiin otettu opiksi ja parannettu. Muu ei tokikaan olisi edes käynyt päinsä. Aina löytyy joku urpo, joka ei erota koivunrunkoon nojaavaa fillaria bajamajan pisoaarista; aina jää siivottomuutta taakse, kun isosti tapahtuu. Mutta näistä ei voi järjestäjiä syyttää, itse tapahtuma sujui tämänkokoiseksi käytännössä täydellisesti, sanoinko jo?

Koko kaupunki oli naksauttanut itsensä Maiden-asentoon yhdeksi päiväksi. Torilla myytiin isoin otsikoin alkomahoolia, Raatihuoneen seinässä roikkui lakana, jossa Maiden-maskotti Eddie yritti lonkeroida luihuja sormiaan kaupungin päättäjiin kiinni. Toivottavasti onnistui. Verkatehtaan takapihalla soi heavycoverit livenä, paikalliset kauppiaat olivat ottaneet paikkakunnalle saapuvan ihmispurskeen tosissaan, ja muutenkin kotikaupungissa oli äärettömän hyvä meininki. Sellainen, jonka soisi olevan aina.

IMG_1083

IMG_1081

IMG_1082

Ai niin, itse keikka. Iron Maiden aloittaa seitsemisen minuuttia yli odotetun, päräyttämällä soimaan jo tutuksi muodostuneen  UFOn ”Doctor, Doctor”, taustanauhalta siis. Sitten syöksyvät roudarit lavalle poistamaan mustat kangashuputukset. Niiden alta paljastuu Maya-intiaanien muinaistemppelin portaikko. Taustan kankaalle on maalattu temppelin yläosa, kätköissä viidakon. Maya-teemaisen ”The Book of Souls”-turneen Suomen veto pärähtää käyntiin. Settilista on aiemmalta kiertueelta tuttu, ja ulkoa opeteltu. Näin tekninen bändi ei soita yleisön toiveita, se suunnittelee dramaturgiansa ja biisilistansa kuukausia etukäteen. Kaikki keikat kellottavat saman, aika tarkalleen kaksi tuntia. Tänään 15 biisiä ja lopetus tasan silloin, kun lama-Suomessa loppuu huvilupa, eli 23.00.

Viime syyskuussa julkaistulta tuoreelta albumilta ”The Book of Souls” kuullaan nimistygen lisäksi neljä muutakin biisiä. Ja hyvä niin, jos promotaan uutta levyä, niin promotaan sitten. Kummoistakaan promoa Maiden ei sinänsä tarvitse, solisti Bruce Dickinson kertoilee bändin juuri vastaanottaneen lavan takana kultalevyt, ja platina on ajan kysymys. Bruce myös muistelee, kuinka Suomi oli aikoinaan aivan ensimmäisiä ulkomaita, joissa Iron Maidenin merkitys hiffattiin. Siksi bändi käykin täällä aina uskollisesti uudestaan, illan keikka on peräti 25:s näillä nurkin. Ja jossain tässä ihmismeressä on jamppareita, jotka ovat nähneet ne kaikki. Arvostan.

Alkuun kuullaan kaksi uutta raitaa. ”If Eternity Should Fail” menee soundiin tottuessa ja edestakaisin lavalla sinkoilevia herrasmiehiä kaukokatseella bongaillessa ja nimetessä. Kakkosena kuultava ”Speed of Light” ei ole Maiden-katalogissa kummoinenkaan raita, se menee muuten vain ohi. Sitten päästään itse asiaan. Dickinson pitää puheen siitä, miten vanhoja ihmisiä on epäkunnioittavaa kutsua vanhoiksi, heitä pitäisikin kutsua ”legacy”-väeksi. Aasinsilta kestää kuin kestääkin, ja kaikille ikääntyneille Maiden-faneille soi komea ”Children of The Damned”. Yksi ehdottomista suosikeistani bändin koko tuotannossa käynnistää keikan varsinaisesti, lämmittelyt on lämmitelty. Janick Gers hippaloi ympäri lavaa kitaroineen kuin ensimmäistä kertaa isolle kirkolle päästetty villiwatussi, jolla on ilmaisutaidon karsikset päällä. Välillä keppi on pään takana, välillä kainalossa. Välillä mennään navajosti, välillä apassisti. Mutta soitto ei kärsi, taitoahan se vaatii tuokin toki. Ja samapa se, millä mies pitää motivaationsa yllä. Muu bändi lienee jo tottunut miehen temppuihin, onpa Gersin juoksentelu otettu osaksi Eddienkin showta, Janick saa purkaa energiaansa juoksentelemalla Eddien jalkojen välistä eestaas.

Bändi soittaa isolla energialla, meininki tuntuu olevan hyvä. Vain Dickinsonin laulusoundin ongelmat kyrsivät koko illan. Aina kun mies yrittää ylös, ja ylemmäs, ääni katoaa. Voi olla, että Brucellakaan ei ole paras ilta, mutta jotain on nyt vialla. Vituttaa suorastaan odottaa, että kohta tulee se hyvä kohta kun Bruce yrittää korkeuksiin, ja mitään ei tule kuulumaan. Aika nimittäin iso miinus kaikenkaikkiaan muuten mahtavaksi osoittautuvalle keikalle.

Uuden levyn biiseistä komeimmin kulkee koomikko Robin Williamsille omistettu ”Tears of a Clown”. Sen kun Niko McBrain lähettää liikkeelle, vedän takaisin aatokseni siitä, kuinka mies on alun biisit mätkinyt jotenkin papparaisesti ja laiskanpulskeasti. Ei mätki enää, ehkä se olin vain minä.

Ennakkoon pelkäämäni ”The Red and The Black” uhkaa olla yksi illan kovimpia vetoja, vaikka levyllä se tuntuu 13 minuutin mitassaan jotenkin puoliturhalta lanaukselta, jolla levylle saadaan lisää pituutta heti. Mutta täällähän tämä toimii, ja varsinkin instrumentaaliosiossaan, missä Maidenin kolmen kitaran seinä näyttää todellisen merkityksensä. Komeaa ajoa, kertakaikkiaan. Kaikki kolme kitaristia saavat soolotilaa illan mittaan, itselle eniten kolisevat bändissä jo vuodesta 1976 luukuttaneen Dave Murrayn vetämät.

Illan ehdottomin ykkösveto, omalta kohdaltani Kantolan nurmea katsottuna ja kuultuna, on väkevä ja synkkä ”The Trooper”. Biisi ei ole koskaan ollut Maiden-soittolistani terävimmässä kärjessä, mutta nyt lähtee niin että takarivi tärisee. Tämän jälkeen ”Powerslave” tuntuu todella turhalta välikkeeltä, liian pitkältä ja aivan liian huonosoundiselta. Pari raitaa lisää uudelta albumilta, jota en itse rankkaa bändin parhaimmistoon. Se on orkesterin uran ensimmäinen tuplastudiolevy, ja siinäpä vissiin yksi sen keskeisimmistä haasteista.

Sitten tulee ”Hallowed Be Thy Name”, yksi koko rockin historian komeimmista biiseistä, ja nerokkaimmista kitarariffeistä. Sen esittelee meille Dave Murray. Tämä on heavy metallin ”Born To Run”, tämän takia pelkästään pitää olla paikalla. Vietän joskus koti-iltoja kuuntelemalla kaikki tämän biisin versiot peräkkäin, jotka Spotifysta voi löytää. Älkää kertoko kenellekkään. Vielä huolella ja pitkään runnottu ”Fear of The Dark”, jota ilman ei ole Maidenin showta. Mieleen nousee parin kuukauden takaa Blaze Bayley (Maiden-solisti 1994-99) vetämässä metrin päässä samaa biisiä tamperelaisessa pubissa. Työnsankaruus. Ja tietenkin ”Iron Maiden”, ja sitten varsinainen setti on paketoitu. Kuusimetrinen Eddie on käynyt keekoilemassa lavalla, Bruce on repinyt siltä pumpun rinnasta paljain käsin, ja muutenkin ollaan oltu kodikkaan, eeppisen Iron Maiden-shown äärellä. Illan kovat lisäpisteet taustakankaan maalauksista, jotka vaihdettiin esirippuina sivuun vetämällä, kuin jossain vanhassa varieteenäytöksessä. Tyylikästä.

On aika encoreiden. Niistä ensimmäisenä kuullaan, kuinka olla, ”Number of The Beast”. Tätä ei soittamalla saa pilalle. Pitkällä  Brucen puheella vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta pohjustuu komea ”Blood Brothers”, nykysetin vakiobiisi Dickinsonin paluulevyltä ”Brave New World” (2000). Koko homman paketoi ”Wasted Years”. Sanooko Bruce ”see you next time”? Ei, Bruce sanoo ”see you again”. Merkitysero on merkittävä. Mutta todennäköistä on kuitenkin, että Iron Maiden tekee vielä yhden studioalbumin ja pari rundia. Kun rumpali Niko jää eläkkeelle, homma on paketissa, jos ennustaa, ja jopa toivoa saa.

Tänä vuonna Kantolan suurtapahtuman lämmittelybändeinä nähtiin Maiden-basisti Steve Harrisin pojan bändi The Raven Age, kotoinen Stratovarius ja ruotsalaiset Sabaton ja Amon Amarth. Näistä vain Sabatonin kuittasin nyt toista kertaa nähdyksi. Saako ehdottaa? Kantolaan kannattaisi jokakesäisen pistekonsertin sijaan kehittää päiväfestaria. Kolme lavaa, tilaa on kyllä, aloitus klo 14, ja illan päätteeksi joku tosi iso nimi. Pikkubändejä ja mammutteja sekaisin. Elvyttäen Hämeenlinnan edesmenneen Giants of Rockin henkeä. Saa käyttää, ei oo pakko.
Ja jos isojen pistekonserttien sarja jatkuu, niin mitä seuraavaksi? Olympiastadion on ensikin kesänä remontissa, etsikkoaika on nyt. Guns’n’Roses? Bruce Springsteen? Metallica? Viimeksi mainitusta liikkuu jo huhuja. Mitä tahansa, mutta lipunmyynnin jonnekin 30 000:n kohdille viimeistään lopettaen. Ensi kesään. KG

Abbath (no), Amorphis (fin), Loudness (jap), Einherjer (no), Ne Obliviscaris (aus), Bombus (swe), Bloodbath (swe) @ Tuska Festival, Helsinki 27.06.2015

Tuska-festivaalin lauantai korkkautui osaltani jälleen päälavalla. Sää näytti tänään sallivan edellispäivääkin paremmin, ja paperillakin Tuskan kakkospäivä oli lähentelevä erinomaista, ellei huikeaa. Ruotsalainen Bloodbath olikin jo ajan säästämiseksi virittänyt festarin komeimman taustalakanan päälavalle, kun saavuin. Näissä suurtapahtumien avaushetkissä on jotain pikkumaagista, kaikki on vielä edessä, tilaa on, henkilökunta virittäytyy hommiinsa; hienoja tunnelmia silloin, kun yksikään bändi ei ole vielä aloittanut.

Jos maailmassa onkin miljuuna superbändiksi väitettyä kokoonpanoa, niin kyllähän Bloodbath on sitä ihan oikeasti. Rummuissa Opethin Martin Axenrot, bassossa Katatonian Jonas Renske ja Katatonia-toverinsa Anders Nyström toisessa kitarassa. Murinassa ja korinassa Paradise Lostin solisti Nick Holmes, ja vielä toisessa kitarassa Sodomizer Eriksson, joka aiemmin toimi sekä tämän bändin, että Katatonian kitarateknikkona. Ja jos nyt joku käsi nousee sen merkiksi, ettei Bloodbath ole kuolon, dödön tai kalmon superkokoonpano, niin kai se nyt sitä edes alkuaikoinaan oli. Bändin riveissä on nimittäin nähty myös Dan Swänö, Mikael Åkerfelt ja Peter Tägtgren. Aikamoista pokaa.

Levytetty Bloodbath ei ole koskaan oikein iskenyt, jollain tapaa se on hukkunut kuitenkin tuohon niin äärisyvään kuolovellomaan, jossa yrittäjää riittää. Mutta kylläpä nykäisivät jampparit kovan avauksen päivälle. On nimittäin kova laji maalata naamansa ”verellä” ja taputella olkapäilleen ”katakombien pölyä”, ja olla keskellä Suomen suvea kello 13.45 uskottava, ja saada yleisö messiin, vaikkakin kuinka bändiä odottanut ja kuinka vastaanottavainen. Tähän kaikkeen kykeni kokeneiden metalliosaajien herrasmiesryhmä. Bändin 50-minuuttinen sujui, jos ei nyt kuin siivillä, niin vaivatta. Vakuuttavimmin junttasivat ”Unite In Pain” ja alkupään ”So You Die”. Nick Holmes on taas alkanut murisemaan, laulettuaan Paradise Lostissa pitkään, ehkä liiankin pitkään, puhtaita vokaaleja. Ja ihan hyvin lähtee. Kahden kitaran seinämä jynssää komeasti, ja nähtiinpä lauteilla kuinka ollakaan, koko festarin helposti paras rumpali. Aika nimittäin keskinkertaista kannuttajaa oli ollut lavalla ennen Axenrotia. Miehen peltityöskentely on häkellyttävää luokkaa, perinnetietoisesti sihisee ja kähisee, mutta silti modernilla otteella. Toisin sanoin, Axenrot on tajunnut että rummutkin on soitin, jonka voi, ja joka pitääkin kyetä sovittamaan. Vielä silloinkin, kun Bloodbathin ajoon alkoi ehkä hiukan puutua, Axenrotin kannuttelua saattoi seurata herkeämättä.

Näin vuosia sitten Paradise Lostin ulkoilmafestareilla keskellä päivää. Nick Holmes käytti koko keikan tyttömäiseen itkemiseen, että aurinko tillaa suoraan öögoniin, ja että yhtään bändiä ei pitäisi ikinä soitattaa päivällä myötävalossa. Päätin sinä päivänä, että tämän prinsessan pääbändi PL on nähty osaltani. Nytkin Holmes jaksoi muistuttaa auringosta, päivänvalosta ja aikaisesta slotista, mutta onneksi sävy oli selkeän ironinen. Ja miehen mainio suoritus Bloodbathin nokilla sai ehkä sittenkin antamaan Paradise Lostille vielä yhden mahdollisuuden tulevana syksynä.

Inferno-lavalla seuraavaksi niinikään ruotsalainen Bombus. En ollut ennättänyt oikein tutustua bändiin ennakolta, enkä tiennyt siitä näin muodoin tuon helvetillistä. Yllätys olikin positiivinen, kun Göteborgin (kuinka ollakaan) nelikko alkoi mätkiä tummaa rock’n’rolliaan kotikaupunkinsa parhaassa hengessä. Välillä tuli mieleen Entombed, silloin kun se vielä sitä oli, välillä Motörhead. Silti Bombus kuulosti tuoreelta ja omalta itseltään. Parhaat rallinsa bändi säästi lopulle kolmevarttistaan, ja niistä ennenkaikkea ”Into the Fire” puski komeasti linjoista läpi. Bändin rento ja itsevarma esiintyminen sai ainakin meitsin nopeasti puolelleen, ja mitä hitaammilla temmoilla ryhmä rouhi, sen parempi. Nämä voi huoletta nähdä uudestaankin. Onko Göteborgista ikinä tullut mitään kuraa?

Takaisin päälavalla virittäytyi peräti tuntiseen settiinsä vieras kaukaa, Australian Melbournessa vuonna 2003 perustettu Ne Oblivicaris. Homman nimi on folkmausteilla ryyditetty melodinen extremeproge, varsin ainutlaatuisen kuuloista kamaa paikoin. Instrumenttirepertuaariin kuuluu olennaisesti Tim Charlesin viulu, mutta leimallisempana kaksi solistia, Charles puhtaissa ja herra Xenoyr korinoissa. Basson ja kitaran saumaton yhteislanaus ja solistien vuorottelu teki keikasta paikoin erittäin mielenkiintoisen. Väliin soi viulu klezmeristi, väliin irlantilaisesti. Mutta jokin puuttui. Tiski ei ihan ehkä pysynyt perässä bändin maalailevassa soundissa, ja oliko niinkin että nousussa ollut tuuli tarttui Charlesin viuluun. Aurinko oli kääntynyt täysin myötäiseksi, eikä tämänkaltainen rouhinta oikein ehkä just nyt tänne sopinut. Nämä pitää nähdä iltavedolla, tai klubikeikalla uudestaan, sikäli komeasti bändi venytti anathemamaisia tunnelmia yli äärimetallirajojen.

 

Okrapokra. Takaisin Inferno-lavan eteen ja tukevat jalansijat Suvilahden santaan. Nimittäin, vuorossa norjalaisen tumman ilmaisun kuuman ja sytytysnesteenkatkuisen vuoden 1993 yksi kauneimmista lapsista, aina hiukan enemmän folkiin ja viikinkiteemoihin kuin suoraan blackiin, kallellaan ollut Einherjer. On nimittäin bändin vuoden 2003 albumi ”Blot” yksi koko laajahkon levyhyllyni ehdottamasti tärkeimmistä julkaisuista. Tuolta äärikovalta kokonaisuudelta kuultiin valitettavasti vain yksi veto, Haugesundin sotureiden setin päättänyt ”Ironbound”. Vaan eipä siinä, yhtään puolivillaista nykäisyä ei soitettu, vaan komea katsaus trion tuotantoon. Seurasin keikan lähes mellakka-aidalta, ja näin läheltä kuultuna bändin sointiin tuli outo ohuus, joka vain tuki kolmen miehen ekonomista ajoa. Einherjer eteni kuin käärmelaiva kesäisellä Volgalla, ja soittikin oman Tuskani kovimman vedon. Frode Glesnes laulussa ja kitarassa on tyylikkäänviileä nokkamies, toinen perustajajäsen on rumpali Storesund. Näissä lajityypeissä on   aika harvinaista, että 2/3 bändistä on yhä vuodelta 1993. Einherjer onkin kulkenut persoonallista polkuaan, on jättänyt kirkot polttamatta ja miestapot lusimatta, homot puukottamatta. On keskitytty soittamaan, säveltämään ja kehittymään yhdeksi tummempien alagenrejen tärkeimmäksi metallibändiksi. Kun trio (siis kaksi kitaraa ja rummut, ei muuta) lanasi aivan käsittämättömän komeasti marssipoljentoisen viikinkilaulatuksen ”Far Far North”, oli mielessä vain yksi asia. Miksi näidenkin näkemiseen meni näin prklee monta vuotta?

Tasan samaa saatoin ihmetellä seuraavan bändin kohdalla. Nimittäin, jos vetikin Einherjer kovimman vedon, oli kuitenkin itselleni Tuskan 2015 ylivoimaisesti odotetuin orkesteri Japanin hard rock-legenda Loudness. Oli nimittäin aika, jolloin olin nykyistä nuorempi, ja olin ajatellut poikapäissäni tulla rokkitähdeksi. Monista valittavissa olevista luukuttajaesikuvista olin silkkaa erikoisuuttani valinnut Loudness-kitaristi Akira Takasakin siksi, jota ihailla ja katsoa ylöspäin. Ei tullut meitsistä starbaa, sen se olisi vaatinut että olisin oppinut soittamaan kitaraa. Eikä sekään vielä, mutta paremmin kuin Akira. Oppimatta jäi.

Loudness perustettiin Osakassa vuonna 1981. Meikäläisellä oli taannoin anoppila suur-Osakassa, ja siellä muutaman pariviikkoisen stintin vietinkin. Aina haaveilin nähdä Loudnessin kotikentällä, mutta sitä ei suotu. Nyt suotiin vihdoin nähdä orkesteri, ja olipahan tunteikas puhde, pakko sanoa. Niin lähelle eturiviä kuin ikinä pääsi, ja Takasakin puolelle lavaa. Kovalla klassikolla homma käyntiin, ”(Rock’nRoll) Crazy Nights”. Soundi ei aidan tuntumassa ollut juhlittavin mahdollinen, mutta nämä jannut oli pakko nähdä läheltä.

Bändi oli laskeutunut Japanin lennolta aiemmin päivällä, ja joutui Tuskan yleisömassan eteen kunnon länsisuunnan jetlagissa. Mutta kuten solisti Minoru Niihara totesi, kyllä tässä jetlagit lähtee, kun teitä katselee. Minoru on liittynyt Loudnessiin perustamisvuonna 1981, samoin basisti Masayoshi Yamashita. Tämäkin vielä, että yksi kaikkein kovimmista hard rock-bändeistä ikinä, soittaa vuonna 2015 tällaisella kokoonpanolla. Vain yksi on joukosta poissa, haimasyöpään marraskuussa 2008 menehtynyt alkuperäisrumpali Munetaka Higuchi. Nykyinen kannuttaja Masayki Suzuki takaa tanakat tahdit, ei siinä, kaikki on taas hyvin. Bändi soitti kahdeksan biisin tiukan festarisetin, mutta ei onneksi kaikkein ilmeisimpiä ilmeisimmässä järjestyksessä. Kolmentoista albumin takakataloogista voi valita ja varioida. Minorun ääni oli kunnossa, miehen lonkkavika pelkästään, vain ja ainoastaan sympaattinen. Sankarini Akira Takasaki soitti soolot suhteellisen lyhyinä, mutta taiturimaisesti. Akiralle pituus, monipolvisuus ja taito eivät ole synonyymeja. Tämä on rokkibändi, eikä mikään showcase, työmoraali on japanilainen. Akira ei keräile kultaisia Rolexeja, eikä Ferrareita, Akira ei pukeudu hopeiseen rotsiin, eikä pöhötä itseään kaljaa lanttaamalla valaaksi, Akira soittaa kitaraa ja johtaa maailman kovinta hard rock-ryhmää. Soolojen päätteeksi Takasaki rouhaisi vibralla tavaramerkkinsä, idän ukkosen mureat, herkät jylyt. ”In The Mirror”, ”Crazy Doctor”, ”The Sun Will Rise Again” ja kauniiksi lopuksi klassikkoalbumi ”Hurricane Eyesin” avaava ”S.D.I.”  Loudness kävi täällä, olin paikalla. Bändi poistui lavalta, vastaanotto oli hulppea. Akira ja Minoru palasivat vielä pikku hetkeksi kahdestaan lavalle, kaulakkain. Me tehtiin tämä veli, me saatiin porukat pähkinöiksi hillittömissä jetlageissä. Keskellä Loudnessin uraa Akiralla ja Minorulla oli 12 vuoden välirikko, mutta siinä ne toverillisesti nyt kaulailivat, herrat Loudness. Meitsille tuli iso tippa öögaan, tämä oli ehdottomasti liikaa.

Pala kurkussa murkinalle, ei pystynyt mitenkään suhtautumaan kakkoslavan Atomirottaan. Mitä Atomirotta teki täällä, onko ne jonkun, vai kaikkien kavereita? Tämä on metallifestivaali. Suoritan Atomirottani joskus toiste.

Seuraavaksi hetki, jota olisin teoriassa voinut odottaa vuosikausia. Amorphis soittamassa alusta loppuun läpi ”Tales From The Thousand Lakesin”, eli yhden kaikkien aikojen kovimmista albumeista koko raskaan rockin historiassa. Nyky-Amorphis on kuitenkin tunnistamaton varjo klassikon levyttäneestä bändistä. Siksi tämä teoriassa huikea tilaisuus kuihtui Amorphiksen tapaan virkamiesmäiseen läpisuorittamiseen, jonka solisti Tomi Joutsen kuittasikin sanomalla: ”No niin, Tales on nyt lusittu läpi.” Nimenomaan Amorphis, kassan kautta pihalle. Olen kova ymmärtämään huumoria, ei ole siitä kyse, Joutsen olletikin vitsaili, mutta tunnistan mielestäni myös, jos ei yhtään kiinnosta. Minun ja Amorphiksen yhteinen taival päättyi tähän albumiklassikkokeikkaan. Onneksi on edelleen se järjettömän laadukas albumi, jota voi kotona soitella. Kassan kautta-keikkoja ei jaksa nähdä, elämä on niille liian lyhyt.

Loudnessin luomilla pohjilla ei Amorphis onnistunut edes masentamaan, uudella innolla siis kohti Inferno-lavaa, jossa oli tarkoitus tehdä rockhistoriaa. Ja tehtiinkin sikäli, että Immortalin tämän vuoden alussa ikijäähän laittanut Abbath soitti kautta aikain ensimmäisen soolokeikkansa. Hyvässä, joskaan ei supertuoreessa muistissa, oli Immortalin huikeaakin huikeampi veto Wacken Open Airissa elokuussa 2009, yksi kovimmista keikoistani ikinä. Ja tämä on paljon sanottu, matkaa lavalle oli kuitenkin muutama sata metriä. Immortal lanasi kuin viimeistä keikkaansa, ilkeästi, mustasti, pelottavasti. Oli nimittäin tunnelmat kohdillaan. Vanha Saastainen Huoripukki jossain kaukana allamme taputti karvaisia sorkkiaan.

Wackenin Immortal-pohjilta ei tänään vimmatusti ajanut Abbath miehistöineen aivan samaan yltänyt. Bändi on Eikemon akan pojalla huippuluokkaa, norjalaisen blackin tuiminta ydintä, itse King ov Hell bassossa ja Creatures rummuissa. Jotain silti puuttui; Immortalin mestarillinen ja huippuunsa tikistetty, mutta luomuinen ote black-kaahaukseen. Silti, kun Abbath rouhaisi peräkkäin Immortal-klassikot ”One By One” ja ”Tyrants” (tuttuine biisinpysäyttämisineen, mitä nyt tapahtuu, Abbath kädet puuskassa, ja taas jatkuu lanaus..), oltiin alan ytimessä. Jotenkin on kuitenkin selvää, ettei tämmöinen sovi päivänvaloon, ja sitähän Suomen kesässä riittää, vaikka kuinka myöhään soittaisi, ”still fuck the sun”, kuten Abbath asiaintilan ilmaisi. Immortalin tuotannosta kuultiin myös ”In My Kingdom Cold”, ”Hordes To War” ja kaiken ilkeäksi lopuksi ”Whitstand the Fall of Time”, jonka aikana nähtiin Abbathin syöksevän tulta, ja kuultiin pyrojen paukkuvan. Tottakai oli tärkeää todistaa Abbathin soolokauden maailmanensi-iltaa, mutta sille että jotain olennaista puuttui, ei edes niin päällikkö hahmo kuin Abbath itse, voi mitään. Puuttuva elementti oli nimeltään Immortal. Kun Abbath yrittää uudestaan Suomessa, aion kuitenkin olla paikalla.

Tunnustaa myös pitää, että osa Abbathin vedosta meni ohi, koska oli ääritärkeää jonottaa Loudnessin nimmareita. Minulle, joka ei juuri nimmareita ole jonotellut, eikä jonota. Oli kuitenkin keskeistä päästä puristamaan Akira Takasakin kättä, ja vaihtaa sananen Minoru-sanin kanssa. Tämän tapaamisen jälkeen, ja kun oli kuullut Abbathin ”One By Onen”, tuntui että Tuskan lauantain pääesiintyjä In Flames ei pysty itselle tarjoamaan enää mitään isompaa. Bändin merkitys omalla kohdalla on nollasta niukasti ylöspäin, ei ole tullut tutustuttua, on liian monia tutustua. Ja kun illan muutkin velvoitteet kutsuivat, sai In Flames nyt jäädä.

Niin oli Tuska 2015 osaltani paketoitu. Toimii Tuska, ei voi muuta todeta. Ensi vuonna uudestaan, muodossa tai toisessa. Nousujohteisella 2010-luvun tuskailullani olisi vihdoin aika kolmen päivän täysfestaroinnin. Nyt jäi Alice Cooper sunnuntailta näkemättä, ja sekös rassaa. Ehkä marraskuussa sitten, kun jätämme jäähyväisiä Mötley Cruelle. Mutta siis, kiitos Tuska. KG

Krokodil (uk), Foreseen (fin), Architects (uk), Aeons Confer (ger), Lamb of God (us), Exodus (us), Sabaton (swe) @ Tuska Festival, Helsinki 26.06.2015

Vuoden 2015 Tuska-festivaalin kokonaiskattaus ei ehkä paperilla ollut aivan niin kova, kuin useampanakin aiempana vuonna, mutta Tuskan kyseessä ollessa jokatapauksessa aina niin tymäkkä, että jonkinlainen suhtautuminen Suvilahden heavykarkeloihin on joka kesä pakko muodostaa. Positiivinen pakko. Omalta kohdalta festari jäi tänä vuonna kaksipäiväiseksi, viime vuonna vain yksisellaiseksi, suunta on siis kohoava.

Perjantain sisäänheittobändeiksi oli hankittu groovemman metallin ystäville Lamb of God, sekä sotahistoriaa ja melodista poweria yhdistelevä Sabaton, mutta itselleni suurin syy olla paikalla avauspäivän osalta, oli thrashmetallin elävä legenda Exodus.

Henkilökohtaisen tuskailuni aloitti brittiläinen Krokodil, jolla oli kunnia korkata päälava, englantilaisemmin Radio Rock Stage. Jonkin verran olin ennalta ehtinyt Krokodilin ryskeeseen levyiltä tutustua. Riittävästi varmistaakseni, että sen musiikissa metalcore ei ainakaan ole määräävä elementti, mauste vain. Meitsi kun saa puhdasoppisesta metalcoresta niinsanotusti näppylöitä. Mutta Krokodilin mainiosti groovaava sludge/doom/kuolojyräys pääsi suorastaan yllättämään edestäpäin, ja siis hyvinkin positiivisesti. Bändihän mainitaan jonkinmoisena (hohfuckinghoijjaa) superbändinä, soittaahan siinä jäseniä peräti niinkin merkittävistä jyystäjistä kuin vaikkapa Hexes, Gallows, Evisorax tai Canaya. Täh? Voiko kukaan käsi sydämentahdistimella vakuuttaa kuulleensa yhdestäkään noista? Se, että peräti kolmesta kitaristista Alessandro Venturella soittaa Slipknotissa, ei tee tästä minkäänlaista superkokoonpanoa.

Krokodilin setistä parhaiten mieleen jäi upeasti maalaileva ”The Collapse”, bändin toistaiseksi ainoalta albumilta ”Nachash” (2014). Ystäväsihminen oli bändin kehaissut, nähtyään nämä Mastodonin lämppärinä viime vuonna, ja pakkohan bändi oli tsekata. Hyvä maku jäi. Kolmesta kitarasta olisi toivonut saatavan enemmänkin irti, mutta kieltää ei voi, näillä on upeita biisejä. Ja paljonkin omaa ideaa tekemisissään, mitä ei voi kyllä ihan hirveän monesta tuoreehkosta orkesterista sanoa tänä päivänä, valitettavasti. Siksi on hyvä, että Krokodil veljeilee doomin ja sludgen kanssa, harvemmissa raidoissa coren.

Päälava korkattu. Sitten Club Stagelle eli Pannuhallin pikkulavalle. Ei ole Tuska enää kokonaan open air, ja hyvä niin, tämä on mainio paikka soitattaa nousevia kykyjä, ja nähdä uusia mielenkiintoisia nimiä; hengähtää hetki nakkisuojassa valintansa mukaan paahteelta tai sateelta. Kotimainen Foreseen oli jo pitkään pitänyt nähdä, sikäli ahkerasti on oman kotikoneen soittolistalla viihtynyt bändin vuoden 2010 pikkulevy. Foreseen piiskaa menemään vihaista ja kiihkeää crossoveria, ehkä naksun kallellaan kuitenkin enemmän edelleen hardcoreen kuin thrashiin. Ja hyvä niin. Bändiltä on varsin hiljattain tullut esikoisalbumikin ulos, ”Helsinki Savagery”. Kertakaikkiaan mainiota kaahausta, ja mieltäkin sanoituksissa ollaan. Turhan monesti tämän lajin porukoissa onnistuu solisti ärsyttämään aivan ruvelle, asia joka estää pidemmälle tutustua bändiin, tai todistaa useampi keikka. Mirko Nummelin ei kuitenkaan tee niin. Foreseenilla on edustamiensa genrejen historiat hallussa, mutta se piiskaa ihan omalla piiskalla, ja tulee ehdottomasti tarkistaa livenä, jos hooceehommelit yhtään uppoaa. Ja hei, kuinka ihanan kompakti setti tällaista on bändin nyt saama 25 minuuttia. Aika moni orkka soitti Tuskassa tänä vuonna liian pitkään, mutta ei Foreseen.

Takaisin päälavan maastoon, jossa näin iltapäivän nimissä pääsi vielä ilman kyynärpäitä aivan mahtavan lähelle bändiä. Kun vain muisti, että pitissä pyöriminen on taas enemmän kuin muodikasta, ja että sille on annettava oma tilansa. Toki nuorten miesten kirnu ottaa tilansa antamattakin. Eikä siinä, hyvä että on harrastuksia, mutta oma musadiggailuni on aina onnistunut ilman pittauksia, käsimerkkejä  ja daivailuja, ja siksi henkilökohtaisen kuuntelupaikan etsiminen ottaa vähän aikaa ja vaivaa. Eikäs siinä siis tosiaankaan yhtään mitään. Päälavalla seuraavaksi brittiläinen Architects, jo soittaneen Krokodilin sukulainen, mutta paperilla corempi, postcorempi. Onneksi vain pääosin paperilla, löysin nimittäin itseni yli puolen tunnin kohdalla yhä samoilta sijoilta kuuntelemasta Architectsia, ja vieläpä ihan relatiivisella mielenkiinnolla. Bändi siis yllätti samasta suunnasta, kuin ystäväsorkesterinsa Krokodilkin. Onhan tämä hiukan tämmöistä kahvakuulaheavya, mutta ei voi mitään, laji kuin laji, jos biisit toimii, niin se on siinä. Hyvä humppabiisi on hyvä biisi, hyvä (mitänäitänyton)corebiisi on hyvä biisi.

Olinko se vain minä, vai jättikö päälavan laulusoundi toivomisen varaa sekä perjantaina, että lauantaina? Jälkimmäisenä virinnyt tuuli otti ehkä äänestä osansa, mutta ei senkään ihan oikeasti olisi pitänyt vaikuttaa, pieni leppeä kesätuuli. Perjantai oli nimittäin täysin tuuleton, ja asia pisti jo silloin korvaan.

Takaisin sisälavalle, joka on monella tapaa mainio paikka, mutta jos haluaa viettää hetken anniskelualueen puolella, on näkyvyys lavalle kohtuu heikko. Toki bändi näkyy screeniltä, mutta eipä vissiin tyhmä fiilis, kun bändi soittaa puolittain näkyvissä tolppien takana, ja toisaalta screenillä. Lähellä, mutta kaukana. Onneksi saksalaisen, kertakaikkiaan turhan vaikeasti nimetyn Aeons Conferin setti lähti muutamia minuutteja myöhässä käyntiin, joten päivän ainoaksi jääneen mökäöljyn ehti ihan rauhassa siepoa naamariin. Bändin aloituksesta ei oikein tahtonut tulla lasta eikä kakkaa, mutta lopulta kaikki saatiin kuntoon, ja keikka päästiin starttaamaan. Tai no, kaikki ja kaikki. Instrumentit saatiin kyllä kuulumaan, mutta hiukan mikä mitenkin. Laulusoundi kärsi eniten, ja koskettimiakin mieluusti kuulisi, silloin kun lajityyppinä on jonkinlainen sinfoninen black metal, kuten Aeons Conferin tapauksessa. Toki voimallisilla dödöelementeillä ryyditettynä. Komeaa lanausta, loppua kohti yhä komeammaksi käyvillä biiseillä. Bändi oli ansainnut soittoslottinsa PlayTuska-yleisöäänestyksen kautta, ja tänään se myös ansaitsi slottinsa, soittamalla ja yrittämällä vimmatusti. Se ei tänään taatusti kuulostanut parhaalta mahdolliselta itseltään, mutta otti todellisen työvoittoniskalenkin piskuisesta, mutta ymmärtäväisestä yleisöstään. Bändi on perustettu Hampurissa jo peräti vuonna 1997, mutta matkannut hitaasti omia polkujaan, takana on edelleen vasta yksi albumi.

Sympaattinen solisti Bernhard on kova murinamies, mutta ainakaan tänään ei puhdas laulu oikein tahtonut lähteä. Liekö jossain määrin epäonnistuneella kokonaissoundilla ollut luisevat näppinsä pelissä? Työvoittokeikkoja on aina kiva nähdä, aina kiva antaa mahdollisuus täysin tuntemattomalle bändille suhteellisen kaukana kotoa. Kun Aeons Confer päätti settinsä, ja tuli kumartamaan Club Stagen yleisölle, ryntäsi eturivin porukka kättelemään koko bändin läpi. Hieno ele, joka taatusti tuntui hyvältä, ja joka samalla lavalla toistui viime kesänä sympaattisten kiinanbändien kohdalla. Rock on ennakkoluuloton, ja rajaton riemu. Arvostan.

Oukkidoukki. Oli tullut aika katsastaa Lamb of God, joka ei itselle ole oikein mitään koskaan edustanut, mutta jota olen kovasti kuullut ylistettävän. Ja löytyyhän bändi nykyään myös käytännössä kaikilta listauksilta, kun jopa kaikkien aikojen parhaita metalliorkkia pannaan järjestykseen. Homman nimi on, ja oli, groove metal, mitä ikinä sekään on koskaan tarkoittanut. Niinkuin monet lajityyppikollegat, sekoittaa Lamb of Godkin murjontaansa etelänmausteita, southernia, tummaa boogieta. Ja toimihan se, ei siinä mitään. Jäin hulluna velloneen pitin ja yhä paisuvan yleisömassan takia suhteellisen kauas, mutta hyvin välittyi Lambin groove hiukan taaemmaskin. Olisikohan Lamb of God myös nauttinut päälavan päivän parhaista soundeista, vai olinko se vain minä? John Campbellin rouheat alakerran bassolinjaukset, kitaristien Morton ja Adler kireännariseva yhteisgroove ja solisti Randy Blythen miljoonasti mikkiin lausuma ”fuck/fucking/fuck” jäivät päällimmäisenä mieleen. Haluamatta kuulostaa nimittäin yhtään miltään muulta kuin itseltäni, niin onhan se noloa kun aikainen mies huutaa joka vitun lauseeseen vittu jokaväliin. Kyse on kuitenkin vain vittu keikasta jollain vitun festivaalilla, ja vaikka jokainen meistä vitun mutsianussivista pahamoottorisormista onkin bändille aika vitun arvokas metallipää, niin anteeksi nyt vaan. Kiusaannuin. Erittäin. Aika moni tosin ei. Bändi soitti hyvin, mutta kyllä tälläkin materiaalilla tuli puolen tunnin jälkeen kyllästyminen, kun itse en ole mutsianussiva bändin hullupää kovaydinfani.

Itselleni illan pääesiintyjä oli, kuten jo ennätinkin toteamaan, Exodusjo peräti vuonna 1980 perustettu Bay Area-thrashin pioneeri. Bändi ei tunnetusti kuulu thrashmetallin Big Fouriin, mutta ehdottomasti NextBigFouriin (Exodus, Kreator, Forbidden ja Testament, eiks yeah?). Esikoisalbuminsa se onnistui julkaisemaan vuotta liian myöhään sopimusteknisten hässäköiden takia, ja tuo vuosi taisi olla Exoduksen marginaaliin jäämisessä kohtuullisen ratkaiseva. Mutta bändi on silti porskuttanut kaikki nämä vuosikymmenet, ja takonut ilkeää, nopeaa ja likaista rässiään 10 studioalbumillista. Mutta mutta, vaikka nyt eturivissä huutaakin jo kakkosalbumilla 1987 laulanut Steve Souza, voiko Exodus tosissaan olla olemassa ilman kitaralegenda Gary Holtia? Joka siis tunnetusti otti paikkopestin vastaan Slayerissa, kun hämyheikki puri Jeff Hannemanin hengiltä jokunen aika sitten. Tuoreen uutisen mukaan Holtille ollaan tarjoamassa Slayerista nyt vakkarisopimusta, miten lie käy Exoduksen siinä vaiheessa.

Kyllä Tuskan kakkoslavalla eli tuttavallisemmin Inferno-lavalla nähty Exodus voi olla olemassa ilman Gary Holtiakin, suoraselkäinen ja vaarallinen thrashbändi edelleen. Aika monta sotaa on käynnissä, jotka eivät yhtä miestä kaipaa, lieneekö tämä siis yksi niistä. Steve ”Zetro” Souza on olennainen osa bändin historiaa, ja kannuissa on edelleen perustajajäsen Tom Hunting. Olisi ollut mahtavaa nähdä Holtilla varustettu Exodus, mutta miehelle sattui samalle illalle Slayer-veto San Diegossa. Nykyinen kitaristikaksikko Lee Altus ja Kragen Lum klaaraavat homman kyllä himaan, mutta viimeistään radiohitin ”Bonded by Blood” kohdalla kaipasin Holtia.

Ärhäkimmin Exoduksen ohjelmistossa nyki Tuskan perjantaiehtooseen yllättäen kuitenkin ”The Toxic Waltz”, ja koko homman paketoinut ”Strike of the Beast”. Tiukka 50-minuuttinen, ja kyllä Souzan päällikköote lavalla viittaa myös siihen, että homma tulee jatkumaan, vaikka Gary Holt pian allekirjoittaneekin Slayerin kanssa TES:n eli thrashehtosopimuksen.

Oli aika illan viimeisen nopean, illan viimeisen bändin. Puitteet oli komeat. Exoduksen soittaessa oli päälavalle roudattu puolikas Tiger-tyyppinen taistelupanssarivaunu ja tonnikaupalla pyrotekniikkaa. Sotahistoriallisia teemoja jo vuodesta 1999 power metalliinsa naittanut Sabaton sai kunnian päättää Tuskan avauspäivän. Väkevästi käynnistyi faluninmiesten salamasota ”The Ghost Divisionilla”, heti siis kun tutusti oli kuultu lavalletulomusiikkina ”The Final Countdown”. Tuskan piukkaan pakkautunut väki oli täysillä mukana heti alusta alkaen, ja äänekkäästi. Lämmin vastaanotto hämmensi bändin, ja sen solistin Joakim Brodenin, joka  mainitsikin asiasta monta kertaa. Bändi taisi tajuta varhain, että normisuoritus riittää tänään, näin vastaanottavaisella väellä.

Sabatonilla ei jää biisimateriaalista kiinni, ja kun Euroopan maiden sotahistoriasta lauletaan, aina on joku kiinnekohta illan yleisön omiin sotasankareihin, mitä nyt kukin sellaisilla sitten tarkoittaakin. Suomelle soivat tänään erityisesti tarkka-ampuja Simo Häyhästä kertova ”White Death” ja ”Soldier of 3 Armies”, jonka lyriikka kietoutuu Lauri Törnin ympärille. Ja onkin kertakaikkiaan huikea power metal-ralli. Komesti jytisi Sabatonin pyrotekniikka, ei loppunut napalmi kesken. Sen turhan jokelluksen joka biisin väliin, huonon vitsailun ja miinanraivauskesäteatterin olisi omaan makuuni voinut jättää pois, mutta taatusti paikalla oli niitäkin, joita nauratti. Ja sehän vain lasketaan. Sabaton palaa Espoon Barona Areenalle syksyllä täysin omalle vedolleen, itse tuskin näen itseäni yleisössä, siksi vähän noin niinkuin musiikillisesti jäi hampaankoloon. Asiallinen bändi, jonka huolella valitsema militiakonsepti toimii kuin pikakivääri kesällä.

Tuskan avauspäivä sujui siis hyvissä festaritunnelmissa, vettä ei satanut, ja aikataulutus ynnä tekniikka olivat pääosin kaikki kunnossa. Tuskan ja Suvilahden kaasukelloalueen liitto toimii. Kaisaniemessä en koskaan tuskitellut, mutta nyt tapahtuma on juuri oikeassa paikassa. Lavat eivät häiritse toisiaan, jonoumia minnekään ei juurikaan synny, portit vetävät, ruoka ja juoma virtaavat riittävällä volyymilla. Metallifestivaali kaupungin sydämessä, näitähän ei montaa voi maailmallakaan olla, ainakaan tässä mittakaavassa. Pikkubändien sisälava pelkästään takaa festarille persoonallista otetta. Vielä kun samaa otetta käytettäisiin vaikkapa juontajien valinnassa. Mutta eipä noitakaan tarvitse vasiten kuunnella, menee lavan lähelle, kun huudot on huudeltu. KG

Extreme (us), Accept (ger), Masterplan (ger), Stratovarius, Stargazery, All Rise @ Radio City South Park, Tampere 05.06.2015

Toista kertaa Tampereen Eteläpuistossa järjestetty South Park-festivaali on ottanut komeasti paikkansa Suomen festarikartalla, ja täyttää ansiokkaasti sitä aukkoa, joka muinoin samoilla rannoilla järjestetyltä Sauna Open Airilta jäi. Saunaan en koskaan ehtinyt, mutta South Park tuli korkatuksi nyt kakkoskesänään.

Viime vuonna South Park avasi historiansa komeasti tuomalla Skid Rown, tämän vuoden kuumiksi täkyiksi hankittiin Def Leppard ja harvinainen vieras edes lähikulmilla, Extreme. Ennakolta rohkeilta ja hiukan riskialttiiltakin kuulostaneet päävierasvalinnat kannattivat. Viime vuoden yleisömäärät lyötiin, ja homman jo tiedotettiinkin jatkuvan ensi kesänä. Ajankohtakin on sopiva, Helsingin Tuska Openiin on riittävä muutaman viikon kaula ja yhtäaikaisuus Sweden Rockin kanssa saattaa tuottaa jatkossakin harvinaisempaa herkkua nähtäväksi.

Oman festariperjantaini avaajana, telttalavalla koko tapahtuman korkannut kotimainen Kodittomat jäi nähkääs näkemättä, toimi saksalainen power metal-osaaja Masterplan, ja hyvin toimikin. Bändin kansainvälisellä miehistöllä oli suorastaan hauskaa, mukavuuslipun alla seilattu melodinen tunteroinen avasi festivaalin erittäin hyvissä fiiliksissä. Kuultiin peräti seitsemän biisiä bändin esikoisalbumilta ”Masterplan” (2003). Aivan oikein niin, platta nauttii nimittäin kovaa arvostusta omilla listoillani, ja tulee valituksi harva se kysely sadan parhaimman heavylevyn joukkoon edelleen. Albumi on power metallin yksi kulmakivistä, jolta ei täyteraitoja löydy. South Parkin setissä bändi hanskasi komeimmin ”Soulburnin”, upeasti Dion hengessä rullaavan keskitempoisen, ja ”Kind Hearted Lightin” kohti setin loppupäätä.

Masterplan syntyi vuonna 2001, kun kitaristi Roland Grapow sai Helloweenista kenkää. Tuntuu, että Helloweenista poispotkitut tai lähteneet ovat pelkästään jalostaneet omia lajityyppejään, eli ei niissä eroissa varsinaisesti kovin traagisesti ole käynyt. Lähdöt ovat myös pitäneet Helloweenin terävänä ja uusiutuvana, siitä tuonnempana lisää.

Masterplanin alkuhämärästä on mukana enää Grapow, maailmanluokan kitaristi, joka tekee juuri sitä, mitä kitaristin bändissä kuuluukin. Eli soittaa sähkökitaraa. Poissa lesous ja jumaluus. Soolot pysyvät kurissa ja draaman kaaressa, niillä on alku, ne käyvät jossain ja loppuvat ennenkuin alkavat yhtään kyllästyttää. Sellainenhan hyvä soolo on, vai mitä Slash? Masterplanin nykyinen solisti Rick Altzi epäilytti paperilla, mutta hienosti mies hommansa hoiti, joskaan ääni ei ehkä tänään ollut aivan kestävimmillään. Altzihan muistetaan paitsi At Vance-yhtyeestä, myös kuuden vuoden stintistään kotoisen Thunderstonen nokilla. Basistikseen Grapow on onnistunut kaappaamaan yhden metallimaailman parhaista, Jari Kainulaisen (ex-Stratovarius, ex-Evergrey) tumma ja taidokas kurmootus on jotain, mitä voisi katsella ja kuunnella pitkäänkin. Vielä kun kannuissa vaikuttaa tsekkismies Martin Skaroupka, joka paukuttaa myös Cradle of Filthissa, on Masterplanilla miehistöasiat kunnossa. Viimeisimmältä albumilta ”Novum Initium” (2013) kuultu hittiraita”Keep Your Dream Alive” osoitti, ettei Grapowin sävelkynä ainakaan merkittävästi tylsymässä ole. Mukavasti kerääntyi Masterplanin vedon aikana jo saksaheavyentusiaistia lavan eteen, vaikka ymmärrettävästi suuri massa antoi vielä odottaa itseään. Masterplanin positiivinen nykäisy kantoi pitkälle ja toimi komeana avaajana henkilökohtaisille South Parkeilleni. Lisäpisteet tiskille, että Alex Mackenrottin kiipparitkin saatiin kuulumaan, ja Alexille itselleen, että lavajuomana toimi nykyään yhä harvemmin nähty ja lavajuomana tänä päivänä käsittämättömän aliarvostettu Jack Daniel’s.

Siirtymä telttalavan puolelle, jossa sielläkään ei vielä voinut tungusta puhua. Tampereen Tesomalta ponnistava All Rise soitti oman settinsä yritteliäästi, mutta juurikaan muistijälkiä jättämättä. Näiden iltapäivän kotimaisten soittoslotti voisi minun makuuni olla kaikkien järjestään puoli tuntia, ei yhtään enempää. Puolessa tunnissa jos ei pysty vakuuttamaan, millä logiikalla se tapahtuu seuraavan varttisen aikana?

South Parkin lavasijoittelu on mainio. Perjantaikin oli suorastaan myrskyinen päivä, tuulinen nyt minimissäänkin, mutta blosis ei päässyt päälavan soundia tai rakenteita haittaamaan lainkaan. Ja koska päälava on päivän auringonkiertoon suurinpiirtein sivuttain, ei bändien tarvitse esiintyä masentavassa myötävalossa, eikä jengin tulla kokoajan tillatuksi silmään. Telttalavan anniskelualueelta näkee päälavan, jos haluaa, ja sateen lauantaille sattuessa moni halusikin.

Takaisin päälavan eteen, tsekkaamaan Stratovariuksen alkukesän kunto. Sehän ei huono ollut, eikä se ole tällä miehistöllä kyllä koskaan ollut. Stratovarius on elämänsä vedossa, luomisvoimissaan ja kokoonpanossaan. Tasaisin väliajoin syntyy laadukas tai jopa kivenkova albumi, bändi hioutuu yhteen ja keikoilla rentous on sana joka tulee ensimmäisenä mieleen. Bändi soitti hittipitoisen setin ja sellainenhan se useimmiten on, minkä festarituntisessa ehtii toimittaa. Homma tutusti käyntiin ”Speed of Light’lla”, nykysetin vanhimmalla rallilla. Perään ”Eagleheart”, yksi kaikkien aikojen kovimmista power metal-raidoista ikinä. Kolmas veto ”Deep Unknown” sai luvan edustaa Straton progeosastoa. Setin kovin veto oli kuitenkin tänään ”Black Diamond”, joka kirvoitti jo huudontapaistakin kasvavalta heavykansalta. Jens Johanssonin tutulla cembalointrolla alkava biisi oli pitkään biisi, jonka aina skippasin bändin tuotannossa, mutta sittemmin siitä on kasvanut komea keikanhuipennus, jolla on aina hyvä mitata illan tämminki, ihan viimeistään. Kymmenen biisin kompakti setti päättyi tutusti ”Hunting High and Low’lla”. Bändi on hirvittävässä tikissä ja uransa parhaalla miehityksellä, sen voi huoletta tsekata milloin ja missä tahansa, seuraavan kerran jo parin viikon päästä Tuskassa, kun bändi soittaa vuoden 1997 ”Visions”-albuminsa kannesta kanteen. Onhan se nähtävä ja kuultava.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Ehdin jo luulla, että seuraavana telttalavalla soittava tamperelais-oululainen Stargazery sai kaiken sen tungoksen aikaan, mutta kyse olikin juontajakaksikon Silvennoinen/Kahilainen omasta ”megashowsta”, jossa kuultiin ne Speedy ja Saku-duon kaksi tv:stä tuttua hittibiisiä. Eikä siinä, ainoa vain että se tv:stä tuttuus alkaa olla jo hyvin taaksejäänyttä elämää. Jengillä näytti kuitenkin olevan hauskaa ja tunnetut korahteluhokemat kaikuivat ympäri juhlakenttää.

Stargazeryn onneksi teltta oli jo valmiiksi täynnä, ja moni jäikin niille sijoilleen. Pitkään on tämä orkesteri pitänyt nähdä, kannatti odottaa. Kolmevarttinen komeaa power metallia, biisejä jotka kelpaisivat pidemmällekin päässeille kilpaveljille, ja ennenkaikkea ja kaiken kruununa Jari Tiuran huikea ääni, joka vieläpä tänään oli huippuiskussa. Tiura on helposti yksi sympaattisimpia hahmoja, jonka ikinä olen metallilavoilla nähnyt, kerrassaan valloittava nokkamies. Tiurahan muistetaan oman bändinsä ohella vuoden pestistään Michael Schenker Groupissa (2006-7), ja viimeksi olinkin kuullut Tiuran laulua maestron vieraana Tampereen Klubilla, kun Schenker tuotatti näytille muutenkin aikamoisen superkokoonpanonsa huhtikuussa 2013. Superbändeistä kuulee aina länkytettävän, mutta suomimetallin saralla Stargazery on eittämättä sellainen, miehistön taustalta ja nykyisyydestä löytyy vaikkapa nyt vain Burning Point, Sarcofagus, Charon, Kalmah, Ghost Machinery ja NNS. Ja kaikki tuohan kuuluu soitosta, Pete Ahonen on näiden biisien mittainen kitaristi ja pystyy myös toimittamaan tummat stemmat Tiuralle. Erittäin kova orkesteri, tsekatkaa nämä. Eivät soita kaikissa kissanristiäisissä, mutta olkaa paikalla kun. Uusi albumi ”Stars Aligned” on kova kokonaisuus sekin. Yleisön tunnelmista aisti, että aika moni tänään löysi Stargazeryn, siihen malliin hymyiltiin ja nyökkäiltiin. Suomessa ja Saksassa puristetaan maailman paras power metal ja tamperelaisella Stargazerylla on näppinsä sillä linjastolla. Komea veto. Palaan asiaan.

Jotain oli pielessä telttalavan soundissa kumpanakin päivänä, ei erityisen pahasti, mutta väliin häiritsevästi kuitenkin. Jos välispiikeistä on hankalaa saada selvää, ei voi laulusoundikaan olla hyvä. Ja se on toki näiden tiurojen ja muiden luikauttaessa aika sääli. Kokonaissoundi teltassa oli maallikon korvaan ok, mutta erittäin kohdillaan vain lyhyinä pätkinä.

Jos mittaili huppareiden selkämyksiä ja t-paitojen tekstejä, oli lauantain Helloween festareiden odotetuin vieras. Merchandisemittarilla siis. Ja toiseksi odotetuin oli Motörhead, joka ei edes esiintynyt. Mutta kun mitattiin täpinää lavan edessä, oli se odotetuin monelle Accept, alias meille kaikille tärkeä Assept, jo vuodesta 1976. Solingenin salamapartio suorasuuntasi tunnin ja vartin kovimpia hittejään, hyvillä soundeilla, kovalla volyymilla ja iloisella ilmeellä. Vankeja ei otettu, asemasotaan ei hetkeksikään hyydytty. Armoton veto, valitettavasti omalta kohdalta vasta ensimmäinen (kyllä, miettikää, 2015), mutta näillä näkymin ei viimeinen. Tuli tuossa kehua retosteltua taannoin U.D.O:n Nosturin keikkaa: https://keikkaguru.wordpress.com/2015/05/11/u-d-o-ger-sister-sin-swe-garagedays-aut-nosturi-helsinki-10-05-2015/   Mutta kyllä on sanottava, että tämähän nyt vasta oli kova veto, mitä tulee Accept-mytologiaan ja näihin iskusäveliin. Useita Accept-keikkojakin nähnyt tosifanisto tuntui tykkäävään, lavan edessä alkoi olla tunkua ja yhteislaulukin lähti. Yleisön naisvaltaisuus pisti tässä kohtaa silmään, ehkä illan pääaktillakin oli asian kanssa jotain tekemistä, mutta kun Tuskassa on jotenkin tottunut aika karpaasiin yleisöön, South Parkissa hameväkeä oli selvästi muutenkin enemmän kuin yleensä. Accept veti nämä: http://www.setlist.fm/setlist/accept/2015/etelapuisto-tampere-finland-3c9f1b7.html

Kärkeen siis diskreetisti pari Mark Tornillon solistiaikaista biisiä, ettei pelkästään mene vanhojen muisteluksi. Tornillo on erittäin kova laulu-ja showmies, ja osoittaa todeksi vanhan toden, ettei sota kaipaa yhtä miestä. Jos Acceptin sota kaipaa yhtä miestä, se on kitaristi Wolf Hoffmann, mutta Hoffmann ei ole menossa minnekään. Olihan siinä jotain kummallista, kun Tornillo laulatti yleisöllä ”Stalingradia” Suomen suvessa. Ei niin että lämpötilojen ero Tampereen ja piiritetyn neuvostokaupungin välillä ainakaan tänään olisi ollut kovin merkittävä, mutta välillä nämä laulatusbiisit saavat kyllä koomisia kuvioita aikaan. Toisaalta, ”Balls to the Wall…”  Setin puolivälissä Mark Tornillo kävi stagen sivustalla ja avustava lavajamppari avasi tälle jääkylmän Karjalan. Kerrankin jotain, että saattoi olla kotimaastaan hetken ylpeä.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Murkinatauon takia jätin näkemättä Teräsbetonin, mutta ennenkaikkea siksi, että en ikinä ole tajunnut tämän orkesterin pointtia, en koskaan kuulunut kohderyhmään, ja olipa bändi myös oudoin valinta päivän rosteriin. Teris veti kyllä teltan piukkaan, joten oma yleisönsä sille on. Toisaalta, oli oltava ajoissa päälavan edessä, niin edessä kuin ilman kyynärpäitä pääsee. Olihan South Parkin perjantain odotettu päävieras itse funkmetallin keksijä Extreme.

Erittäin lähellä oli, etteikö Extreme vetänyt vuoden 2015 kovinta keikkaa tähän mennessä. Ja näin jälkikäteen ajateltuna ja hetken sulateltuna, vetihän se. Ei tällaista intensiteettiä näe joka päivä, joka vuodesta puhumattakaan. Laulaja Gary Cherone hyppi, pomppi, juoksi, nyrkkeili ja tempoi ympäri lavaa hirvittävissä energioissa, suorastaan väkivaltaisesti. Homma oli silti kontrollissa koko ajan, vaikka välillä olin varma, että kohtaa sattuu Garya leukaan. Lavanedustan rouvat, 90-luvun alun teinitytöt, yltyivät käsittämättömiin tanssimuuveihin, jengi otti tilaa itselleen, koko Eteläpuisto tuntui vellovan hirvittävän grooven kourissa. Nuoriso vääntelehti itseään outoihin asentoihin, vaikka ei ollut edes syntynyt 1990, pois se heistä. Nuno Bettencourt kitarassa ja ennenkaikkea Pat Badger bassossa, saivat aikaan senmaailmaisen alakerran jynkytyksen, että maa tärisi lavan edustalla. Muutenkin Extreme soitti todella kovaa, tuntui että lähtee amalgamit hampaista.

Miljoonan tonnin juna rysähti liikkeelle ”Decadence Dancella”, eikä sitä oikeastaan pystynyt mikään pysäyttämään. Klassikkoalbumista ”Pornograffiti” bändi soitti yli puolet, onhan se kiertänyt juuri nyt soittamassa kyseistä plattaa nimenomaan alusta loppuun läpi. Muutakin haluttiin tänään tarjota suomalaisille, siksi harvinainen herkku keikka näillä saloilla oli. Cherone ja Bettencourt vannoivat moneen kertaan kumpikin, että bändi palaa Suomeen, sen verran kovan menon järjesti South Parkin innostunut yleisö. Orkesteri ei ollut tältä territoriolta uskaltanut selvästikään toivoa liikoja, se oli itsekin yllättynyt bileiden laadusta. Hyvä South Park, ja hyvä me, nyt nämä saadaan takaisinkin. Toivottavasti.

Vain keikan keskikohdan akustinen suvanto, kun Bostonin valkoinen apassi Nuno Bettencourt istui pallille teräskielinen sylissään, antoi groovehirviön hetkeksi hengähtää. Pitkähkö instrumentaaliflamencofunk alle, joka ei sekään onnistunut käymään tylsäksi. Monenlaista kepinheiluttajaa on tullut keikoilla nähtyä, mutta kun näki Nuno Bettencourtin, tajusi taas miksi sähkökitara keksittiin. Akustinen osio jatkui, Nuno kutsui ystävänsä Garyn messiin ja nyt tiesi, että kohta kastuu kentällä muukin kuin silmäkulma, ”More Than Words”.  Pitkä ja harras versio, yleisökin sai tilaisuutensa laulaa mukana, ja käytti sen. Edes tunnelmapalaa ja hituria Cherone ei malttanut istua aloillaan, käsittämättömän elastinen amerikankärtsy, hämähäkkimies, joka näytti South Parkin perjantain päätteeksi, mistä rocktähdet on tehty. Ei ihme, että veljekset Van Halen rekrysivät juuri Cheronen bändinsä nokille, kun Sammy Hagarin tinki tuli täyteen. Ääntä riittää, ja kuntoa. Paljon tuotakin päätöstä itkettiin ja poteroista arvosteltiin, mutta Cherone ja Van Halen saivat yhdessä aikaan mainion, mutta toki aliarvostetun, albumin. Eikä samainen orkesteri ole mainittaviin mainetekoihin yltänyt David Lee Rothin palattuakaan. Ongelma makaa muualla kuin solistiosastolla.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Aivan keikan alun räjähtävän väkivaltaiseen intensiteettiin ei Extreme enää setin lopulla päässyt, mutta Vuoden Keikan tittelin se olikin jo ehtinyt ansaita. Silti, groovemonsteri eli ja hengitti loppuun asti kierroksilla, joille monilla ei ole mitään pääsyä. Vaihtelua funkpaahtoon toi countrybiisi ”Take Us Alive”. Keikka päättyi ”Hole Hearted’iin”, ja kuinka olla, siihen minkä takia aika moni oli paikalle tullut, ”Get The Funk Out”. Sen jälkeen ei voi enää soittaa muuta, yleisö toki vaati lisää, ja bändi kävikin muutamaan otteeseen vielä kiittelemässä porukkaa uskomattomasta iltapuhteesta, sillä yhdessähän nämä tehdään.

Käsittämättömän kova veto. Tähän oli enemmän kuin hyvä päättää South Parkin perjantai. Ensimmäisen päivän perusteella kaikki mainiosti. Jonottaa ei tarvinnut, käytännössä minnekään, henkilökunta oli ystävällistä ja päälavan soundit kunnossa. Lauantaina lisää. KG

Negura Bunget (ro), Moribund Oblivion (tr) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 23.04.2015

Loppuvuodesta 1994 pantiin alulle Romanian Timisoarassa jotain, jota ei ainakaan minun mielestäni voida sivuttaa raskaamman tamppaamisen aikajanalla, kun puhutaan merkittävistä artisteista ja lajityyppinsä kehittäjistä. Eikä siinä kaikki, omissa aikakirjoissani tuolloin alulle pantu bändi on yksi ehdottomasti tärkeimmistä tällä hetkellä elossa olevista, levyttävistä ja kiertävistä. Orkesterin nimi on Negura Bunget (Musta Usva). Joskin bändi aloitti taipaleensa nimellä Wiccan Rede, jolla myös ensimmäinen demo  ”From Transilvanian Forest” julkaistiin 1995. Jäljellä noista päivistä on rumpali ja biisintekijä, ja koko homman henkilöitymä Gabriel Mafa alias Negru. Ovi on Negura Bungetissa käynyt tiuhaan, tähän mennessä levyillä tai lavoilla on kuultu 26 muusikkoa. Mutta NB onkin Negrun luomisen kanava, sota ei tässä tapauksessa kaipaa kuin yhtä miestä, muut voidaan ottaa vaihdosta.

Negura Bunget julkaisee uuden albumin, Gabrielin kirkkaan vision, keskimäärin neljän vuoden välein. Naksahtaneita välilevyjä ei sallita, aina kun platta tulee ulos, voi olla varma että se haastaa edeltäjänsä, ja kehittää bändiä. Markan humppaveikkoja Mustanmeren laivoilta ei käytetä, muusikot ovat aina huippuluokkaa. Täyteraitoja ei levytetä. Eli, harkitaan ja pannaan sitten parhain voimin nauhalle. Liikenevät välit kierretään ahkerasti, nyt meneillään olevalla rundilla on peräti 78 (!) vetoa, plus kesän festarit päälle, ja sitten syksyllä 40 vetoa Pohjois-Amerikassa. Vision, omistautumisen, yrittämisen tai uskon puutteesta ei voi Gabriel Mafaa syyttää. Ja mm. siksi itse näin nyt Negura Bungetin toistamiseen, ja kertoja kertyköön monta lisää. Bändi jalkautuu uskollisesti Suomeen kuitenkin nykyään joka rundillaan.

Hämeenlinnan Suisto-klubi, kaupungin ainoa oikea rokkiluola, teki (jälleen kerran) ansiokkaan kulttuuriteon ottaessaan NB:n keikalle sibeliuspääkaupunkiin. Suiston avarakatseinen ohjelmapolitiikka alkaa olla legendaarista luokkaa, pyörittäjillä on ihan oikea missio tuoda kulttuuria kaupunkiin. Toinen nosto olkoon Suiston soundi, jota kannattaa tulla ihmettelemään kauempaakin, yksikään näkemäni veto ei ole vielä kuulostanut huonolta. Vielä kun paikka saisi yleiseurooppalaisemman tolkun viikonlopun soittoaikoihin ja antautuisi aikaisempiin slotteihin, niinkuin kaikki muut ovat jo kohta tehneet, en keksisi juuri mitään niuhottamista.

Illan ohjelmaan oli ilmoitettu kolme bändiä. Ensin meille jyskytti aivan laadukkaan kolmevarttisen turkkilainen Moribund Oblivion. Tasokkaasti louhi vuonna 1999 Istanbulissa perustettu rykmentti äärimelodista black’n’rolliaan, solisti Bahadir Uludaglarin römeä viemäri toi kuolon elementtejä muuten mustanpuhuvaan soitantaan ja muutenkin karpaaseilla oli homma ihan hallussa, ensimmäisellä ikinä Suomen rundillaan. Ei täällä muutenkaan näe joka viikko turkkilaista rokkiryhmää, joten positiivinen poikkeus oli kaikin puolin Moribund Oblivion, jolla on vyön alla viisi pitkäsoittoa ja kasvava fanikanta sekä kotona, että Euroopassa.

Onneksi Negura Bunget oli tänään sijoitettu kakkosaktiksi, poistuin bändin vedon jälkeen, enkä koskaan saanut tietää soittiko illan kolmas orkesteri, romanialainen Grimegod ylipäätään.

Negura Bunget ei tänään ehkä soittanut kovinta keikkaansa koskaan, mutta kiertueväsyneenäkin tämä Transilvanian mustanusvainen folkmetallin lähettiläs on aina näkemisen arvoinen. Tänään materiaalia kuultiin keskitetysti vain kolmelta viimeisimmältä (varsinaiselta, uutta materiaalia sisältävältä) studioalbumilta. Bändin ehkä tärkeimmältä laatalta tähän asti, vuoden 2006 ”OM”:lta kuultiin kaksi biisiä. ”OM” on itsellenikin se tärkein kiekko, jopa niin, että se pitää tietenkin omistaa numeroidun pienpainoksen C-kasettina, jota soitetaan vain juhlapäivinä. Tuota klassikkoalbumia edustavat tällä rundilla eeppinen ”Cunoasterea Tacuta”, joka tuo mieleen jollain tapaa Amorphiksen, sillä erolla että Negura on edelleen hyvä bändi, eikä levytä löysää euron progea. Illan toinen OM-raita päätti encorena koko homman, ”Hora Soarelui”. Aika vaatimattomasti hämäläisyleisö silkkaa pikkuisuuttaan encorea pyysi, ja aikalailla tavan vuoksi NB sen palasi myös soittamaan.

Tuoreelta ”Tau”-levyltä kuultiin peräti viisi vetoa, niistä upeimmin kulki tänään varsinaisesti setin päättänyt ”La hotaru cu cinci Culmi”. Neguran raskaasta kansanilmaisusta ei ole yhtään pois, päinvastoin, se että bändi operoi ehkä maailman kauneimmalla kielellä. Se yksinkertaisesti soveltuu tällaiseen möyryytykseen kuin lapsi suden suuhun, osa viehätystä on kaunis ja sointuva kieli, josta ei kuitenkaan sanaakaan ymmärrä. Vampyyrien kieli kuitenkin. Nosferatun kieli.

Illan alavireisyys selittyykin jo edellämainitulla yleisön vähyydellä, ja osan paikalla olleesta possesta täydellisellä välinpitämättömyydellä, mutta osin myös bändiä rundin alkupäässä vaivannella sairastelulla. Ja olihan siellä Puolan osuudella klassinen hajonnut pakettiautokin ja peruuntuneita keikkoja.

Vuoden 2010 ”Virstele Pamintului”-albumilta kuultiin peräti kolme biisiä edelleen, niistä ”Tara De Dincolo de Negura” sai toimia keikan väkevänä avaajana. Ja siis kun nykyinen laulava kitaristi Adi Neagoe karjaisee mikkiin ”we are Negura Bunget from Transilvania”, niin onhan huushollissa heti eri meininki kuin että vaikkapa ollaan Rajuilma tuolta Jyväskylästä. Romanian myyttisistä myyttisin maakunta kuuluu bändin ilmaisussa, ja perinnesoittimilla on iso osa livesoinnissakin. Väliin Negru nousee patteristonsa takaa soittamaa seinällä roikkuvia puulevyjä eli toacaa. Väliin pitkillä dreadlockseilla varustettu Petrica Ionutescu tarttuu tulniciin, kolme metriä pitkään alppitorveen, ja töräyttää esimerkiksi ”Pamintin” alkuun niin jäätävät töräytykset, että itse Kreivikin kääntyy mullissaan. Vaikkakin biisistä soitettiin kompakti keikkaversio, on tämä juuri se raita mistä käsin bändiin kannattaa tutustua, jos yhtään kiinnostaa.

Vaikka ei tämän bändin kohdalla nyt hittibiiseistä voi puhua, niin kyllähän se illan paketoiva ”Hora Soarelui” oli vaan jälleen kylmäävää kamaa kuulla livenä. Syksyn 2011 rundilla näkemäni Tallinnan-keikka oli parempi, bändi soitti silloin pidempään, keskittyneemmin ja isommalla kokoonpanolla, ja lämppärinä oli vieläpä Negrun folkryhmä Din Brad. Mutta, kuten totesin, iltana kuin iltana tämä bändi on parempi kuin puoli miljoonaa muuta. Eikä ole bändin vika, jos Hämeenlinnan nuorisolla ja varttuneemmallakin folkmetalväellä on niin kovasti parempaa tekemistä aivan tavanomaisena torstai-iltana. Juttu menee näin, jonain päivänä jos Suistoa ei enää ole, niin alkaa se suomalaiskansallinen itku, ettei täällä ole edes kunnon rokkiklubia, ei täällä käy mitään bändejä. Niinpä niin, torstainakin kävi yksi raskasmaailman kovimmista. KG

Borknagar (no), Shade Empire (fin), Atena (no) @ Nosturi, Helsinki 29.11.2014

Norjalaisen raskasprogen, avantgardemetallin ja rajoja rikkovan blackin mestaribändi, Bergenissä vuonna 1995 perustettu Borknagar, saatiin Suomeen keikalle urallaan vasta toista kertaa. Ja kun edellisestäkin keikasta oli vierähtänyt jo kymmenisen vuotta, oli luvassa siis herkun harvinaisuutta. Mutta mutta, kohtalo oli puuttunut peliin, ja lavalla nähtiin hiukan alakuloinen ja vajaamiehinen Borknagar. Tapahtui nimittäin niinä päivinä, että vuodesta 2000 lähtien bändissä lauluvastuuta jakanut Ruotsin mies Vintersorg, oli viikkoa aiemmin telonut itsensä sairaalakuntoon. Hiukan epämääräinen uutisointi kertoi jotain pään ja betonilattian kohtaamisesta. Mies toipunee täysin, ja vieläpä suhteellisen nopeasti, mutta pään alueen vammat ovat aina miettimään pistävä asia. Ja kyllä tuo iso huoli bänditoverista näkyi myös Borknagarin esiintymisessä, ilmiselvänä valmistautumattomuutena ja keskittymisen puutteena. Ajatukset olivat osin muualla, ja toisaalta Vintersorgin poissaolo vokaalirintamasta tuntui myös isosti.

Bändi taisteli sankarillisesti läpi 13 biisin kompaktin setin, joka kellotti karvan päälle tunnin encoreineen. Toisaalta, en ollut odottanutkaan mitään puolentoista tunnin päälle. Keikka oli siis varsin kelpo, kun tiesi ja ymmärsi, mistä sen puutteet johtuivat.

Avausbiisi ”The Genuine Pulse” meni vielä hakiessa soundia, ja tuntumaa illlan yleisöön. Soundit kyllä löytyivät, ja yleisön myötäolokin loppua kohden paremmin. Vokaaliosuudetkin hoituivat, vaihtelevin järjestelyin. Välillä lauloi tietenkin basisti ICS Vortex (joka tunnetun ansiokkaasti laulaa myös paitsi omannimisessään bändissä, myös Arcturusissa), välillä bändin livesolismia tukevoittava Athera, tuttu mies Chrome Divisionin ja Susperian riveistä. Apua antoi myös kosketinsoittaja Lazare (bändissä jo vuodesta 1999). Ainakaan Atheran ääni ei tänään ollut kunnossa, mutta näin syksyisin syitä voi olla monia.

Viimeisimmän ”Urd”-albumin (2012) avausraita ”Epochalypse” polki jo sitten tosi komeasti, ja hienoa niin, se omistettiin lasareetissa makaavalle bänditoverille. Omissa korvissani upeimmin soi kuitenkin tänään ”Ad Noctum”, kolmosalbumilta ”The Archaic Course” (1998). Kahden kitaran (Jens Ryland, sekä ainoa alkuperäisjäsen Oystein Brun) voimalla ajava Borknagar oli siinä tänään jotenkin väkevimmillään. Myös siksi ehkä, että loppua kohden keikkaa raskas viikko ja tietty jännittäminen alkoivat vaatia niskalenkkiä. Muutama loppupään biisi vedettiin jo ns. pois kuleksimasta, kuten nyt vaikkapa varsinaisen setin päättänyt ”Universal”. Siihen asti oli kyllä soiton puolesta kaahattu ihan komeasti, ei olisi ollut syytä luovuttaa. Mutta varsinkin Vortex tuntui ottaneen hiukan häppääkin, ja alkoihan tuo sitten pikku hiljaa näkyäkin. Setin päättäneiden ”Frostriden” ja ”Universalin” aikana Atheraa ei näkynyt lavalla lainkaan.

Rumpali Baard Kolstad sai soolotilan keskellä settiä, kun vokaaliosasto otti huilitauon. Bändin tuorein vakkarirekrytointi (2012-) hoitikin homman todella mallikkaasti, yleisön kannustamana. Todella harvoin näkee paikallaolon arvoisia rumpusooloja, mutta nyt oli sellaisen aika. Soolosessio tosin loppui odotettua aiemmin, Baardin pudotettua toisen kapulansa. Hetki ei kuitenkaan ollut millään tavalla nolo, Borknagar osoitti monellakin rintamalla tänään, että kiertävään soittamiseen on mahduttava myös inhimillisyysvara. Se teki oikeastaan illan vedosta, joka oli ensikosketukseni bändiin livenä, aika ainutlaatuisen ja odottamattomalla tavalla laadukkaan. Erityisesti ilahdutti itseäni myös se, että bändin todellinen klassikko, eli esikoisalbumi ”Borknagar” (1996) on edelleen edustettuna livesetissä, itselleni erittäin tärkeä kiekko. Borknagarin osalta siis kaiken kaikkiaan aivan mainio ilta. Vintersorgille pikaista paranemista, uutta levyä odotellessa. Sen ilmestyttyä bändi saadaan toivottavasti hiukan iskuvalmiimpana rykmenttinä takaisinkin suht pian.

Illan avasi hädintuskin parikymppisten kloppien norjalaiskvartetti Atena, joka soitti muodikasta hardcorelta ohuesti haiskahtavaa djenttiään, tai mitä lie. Sekunniksikaan en onnistunut innostumaan, mikä on kohdallani paljon sanottu. Bändi mainostaa olevansa kokeellista metallia. Kannattaisi olla myös käytännössä. Bändi on logostaan ja nimestään lähtien tuomittu hukkumaan nuorten bändien ikuiseen vellomaan, niiden tuhansien joukkoon, jotka saavat kaksi lämppärirundia Euroopassa, ja sitten sammuu motivaatio. Nuorten miesten introvertti huppupääpumppaus on keskimäärin niin haukotuttavaa, että siksi en lakkaa kehumasta Amenran taannoista Supermassiven keikkaa. Siellä tuli ns. sanoma läpi. Toisin sanoen, Norjan Drammenin pikkukaupungin paras bändi on tämänkin jälkeen huikea Myrskog.

Lauteilla nähtiin myös kuopiolainen Shade Empire, joka on levyillä todella kova bändi, ja niiden kautta tulee ansaitsemaan omaakin jatkokuunteluani. Illan veto oli kuitenkin jollain tapaa niin koppava, että itse poistuin eturivin maastosta takalinjoille, odottamaan isompien ja parempien vetoa. Toki bändiä helposti häiritsee, jos yleisö on kylmää, ja sitä on liian vähän. Mutta tapoja suhtautua asiaan on yhtä monia, kuin on kylmiä ja pieniä yleisöjäkin. Silti, esikoisalbumin ”Sinthetic” (2004) raita ”Human Sculpture” kulki todella räyhäkkäästi.

Yleisön vähyydestä puheenollen, missä kaikki olivat? Toki on marraskuu, ja helpointa on linnoittautua himaan pelaamaan sotapelejä ja repimään kosteaa. Mutta jos Borknagar käy kerran 10 vuodessa Suomessa, olettaisi tuvan olevan täynnä. Toisaalta, hyvä ettei ollut, Nosturi on täyteen tungettuna, sekin, varsin piinallinen paikka. Jo mainittukin Arcturus soittaa Nosturissa 7. helmikuuta, oletan silloin väen olevan liikkeellä paremmalla jalalla, ja runsaslukuisempana. Tarkoitus on olla itsekin itseäni edustamassa. KG

Soen (swe/us), Oddland (fin) @ Klubi, Tampere 02.02.2013

Rockmedioissa jauhetaan nykyään kovasti ”superbändeistä” ja osoitetaan sillä tavalla ymmärrystä rockin lähihistoriasta ja bändien merkityksestä mukamas syvästi. Onhan ns. superkokoonpanoja ollut kautta rockin historian (Cream, Highwaymen, Traveling Wilburys etc.), mutta nykyään tuntuu, että termin käyttö on lähtenyt ihan käsistä. Edellämainittujen esimerkkien valossa toki Chickenfoot on tavallaan superbändi, tai Black Country Communion, mutta mikä helvetti saa ihmiset käyttämään termiä esim. näistä: Animetal USA, Hangover Hero, AxeWound, Palms tai Wild Flag? Etkö ole koskaan kuullutkaan? Siinäpä se.

Myös kuluneella viikolla Suomessa kolme keikkaa heittänyt ruotsalais-yhdysvaltalainen Soen kantaa superbändin leimaa kollektiivisessa yhtyeotsassaan. Vaikka juuri kukaan paikallaolleista tuskin tietää sessiokosketinsoittajan nimeä, on koskaan kuullut laulusolistin entistä bändiä tai on koskaan, missään törmännyt kitaristiin ennen tätä. Eikä tämä vähennä Soenin arvoa bändinä, päinvastoin. Eikä tämä ole poissa Soenin upeasta ja innovatiivisesta progressiivisesta rockista, päinvastoin. Enpä pysty nimeämään yhtään orkesteria, jolle superbändileima ei olisi todennäköisesti ollut pelkästään taakka. Soenin kohdalla jauhanta perustuu siihen, että rumpali Martin Lopez soitti aiemmin 9 vuotta Opethissa, bändin peräti kuudella albumilla, sisältäen läpimurtoklassikko ”Blackwater Parkin”. Ja että Soen-basisti Steve DiGiorgio oli perustamassa Sadusia 1984, soitti Deathissa Chuck Chuldinerin rinnalla pätkittäin useita vuosia (ja mm. ”Human”-albumilla 1991), sekä Testamentissa 1998-2004. Ja jotta nyt laittaisin tortun päälle torttua, niin mieluummin itse toteaisinkin, että mainion Soen-orkesterin huippumuusikoista kahdella on siis varsin vakuuttavaa bändihistoriaa takanaan.

Soenin kaikki kolme Suomen keikkaa (Tampereen lisäksi Turun Klubi ja Helsingin Nosturi) lämmitteli progemetallimaailmassa hyvissä nousuissa oleva turkulaisbändi Oddland. Bändi voitti Finnis Metal Expo 2011  yhteydessä järjestetyn ”Suomi Metal Star”-kisan, ja sai palkinnoksi levytyssopimuksen saksalaisjätti Century Medialta. Mainio esikoisalbumi ”The Treachery of Senses” ilmestyi viime vuonna, ja on ehtinyt saamaan laajalti kiitosta. Itse olin ehtinyt tutustua ennen keikkaa vain todella vähän kyseiseen kiekkoon, joten tuttavuuteni turkulaisiin perustuu nyt nähtyyn kompaktiin, puolen tunnin lämppärivetoon. Joka oli jo sikälikin ansiokas, että levyyn on nyt suorastaan pakko tutustua lisää. Oddland soitti Tampereella kuulaasti ja melko tarkastikin. Yhtyeen biisimateriaali on jo ihan oikeasti progressiivista luonteeltaan, niin että mitään aamun soijalaten taustahörinää tämä ei ole, vaan musiikkia kapitaali-M:llä, ja kuulijalta keskimääräistä enemmän vaativaa. Siksi väitänkin, että Oddland on enemmän levybändi kuin livebändi, mutta nyt Klubilla nähdyn kaltaisina lyhyinä otantoina elävänäkin todella mainio. Mitään poikasia oddlandit eivät enää ole, bändi on kuitenkin taivaltanut jo vuodesta 2003. Tällä sävellyskynällä tulevaisuus on jopa stadioneja myöten auki, nähtäväksi jää onko se sitä tällä solistilla, vaikka kaikki muusikkous bändissä onkin huippuluokkaa. Onnea matkaan Oddland, tällaista musiikkia ei moni tee, tälle on paikkansa.

Soen julkaisi esikoisalbuminsa viime vuoden helmikuussa suomalaisen Spinefarmin kautta. Levy kantaa nimeä ”Cognitive”, ja omissa kirjoissani se kantaa myös yhden kovimmista albumeista 2012 titteliä, oikeastaan genrerajoistakaan riippumatta. Tämmöisiä levyjä ei väännetä kieli poskessa, mökin saunaneteisessä ja kännissä. Näihin valjastetaan kovimmat osaajat, ja nämä vaativat sen, mitä hyvä taide aina eli näkemyksen. Itselläkin päätös nähdä bändi livenä syntyi nimenomaan huikean albumin takia, ei kahden soittajan maineen. Johtuen levytetyn, ja keikkakuntoon harjoitellun, materiaalin vähäisyydestä, Soen soitti käytännössä ”Cognitiven” läpi ja poistui. Tampereen Klubille olisi mahtunut paljon enemmänkin progen ystäviä, mutta veikkaanpa, että jos taso pysyy ekan levyn kaltaisena, seuraavalla (ja seuraavan albumin) kiertueella myydään jo Suomenkin liiterit loppuun.

Soenin solisti Joel Ekelöf napattiin nokille pari albumia levyttäneestä tukholmalaisesta Willowtree-yhtyeestä. Onnistunut rekry. Miehessä on samanlaista vähäeleistä karismaa, kuin samoilla lauteilla hiljattain nähdyn Witchcraftin Magnus Pelanderissa. Ruotsissa riittää näköjään huikeita raskaan rockin solisteja, ei olisi Candlemassinkaan tarvinnut hötkytä itseään metsään (mutta tehty mikä tehty siinäkin, ja nyt on taas asiat hyvin). Ruotsi on hieno rockmaa, mutta älkää sitä nyt niille kertoko. Asiansa osasi myös kitaristi Kim Platbarzdis, jonka E-Bown avulla ulvotettu soolo ”Slitheringissä” viimeistään nosti selkäpiin nahasta läpi. Turha edes mainita, että Lopez on yksi metallimaailman kovimmista rumpaleista.

Platbarzdisin varmaan puolitoistametriset dreadlocksit heiluivat villisti ympäri lavaa ja loivat hauskan kontrastin Ekelöfin viileälle kaljuudelle. Vastakohtien kuontaloita, vastakohtien musiikkia. Jota, jälkimmäistä siis, on mahdotonta kuvailla, kuunnelkaa itse. Bändiä on kyllästymiseen asti verrattu (hyvä rockjournalistit!) Tooliin, mutta mistä nyt kukin sen mielihyvänsä saa. Itse saan sen esimerkiksi Soenin huimasta, ja mieletöntä progetulevaisuutta lupaavasta esikoisalbumista, tai Soenin kaltaisten huikeiden bändien näkemisestä livenä. Tästä tulee kulkaa mahtava keikkavuosi. Ja hei, kuunnelkaapa ”Cognitive”. KG

Psilocybe Larvae (rus), Stalwart (rus), Emphasis (est) @ Tapper, Tallinna 06.05.2012

Kun klubin oven eteen oli keväisessä tihkusateessa parkkeerattu leuhakas amerikanmoottoripyörä, jonka tankissa luki Burzum, niin hyvää oli syytä odottaa. Luvassa oli pari mielenkiintoista venäläistä metalliorkesteria ja ilmaiseksi vieläpä, joten sisään siis.

Olen jo blogini lyhyessä historiassa kerran joutunut mainitsemaan siitä faktasta, että eestiläisen bändin tie pääkaupungin lavoille on kertakaikkiaan liian lyhyt. Sääntö vahvistaa säännön. Kyse on ajattelusta tässä kulttuurissa, kaikilla pitää olla mahdollisuus soittaa livenä vaikka siihen ei valmiuksia olisikaan. Ei ollut Emphasiksellakaan. Ja niinikään sama juttu kuin pari bloggausta takaperin eli on valittu nimi, joka maailmassa on taatusti kymmenillä muillakin levyttävillä bändeillä. Mutta kun halua ei ole Tallinnaa pidemmälle, ei olla tosissaan, niin miksipä harrasteryhmän nimi ei voisi olla vaikka Emphasis. Mikä bändissä ensinnäkään toteuttaa nimen (”painokkuus”, ”mahtipontisuus”) antamaa lupausta? Ei mikään. Esiinnytään yhtenäisesti slipoverit päällä, kravatti kaulassa –eli näytetään Renegadesilta, mutta yritetään olla Dream Theater. Kumpikaan ei oikein onnistu. Laulajatyttö on huippumalli haussa, mutta laulajan ykköstehtävä on laulaa. Soitto on epätarkkaa ja jännittynyttä, ja jos haluaa kuulostaa Opethilta tai Meshuggahilta, kannattaa vaikka lukaista joku näiden bändien haastattelu, että millaisiin harjoittelumääriin ko. yhtyeiden osaaminen perustuu. Ja KENEN luvalla illan avaava bändi, jolla on takanaan yksi nettisinkku, soittaa 50 minuuttia? Ilmeisimmin omallaan. Menkääpä Emphasis joku kesä vaikka Wacken Open Airiin katsomaan, miten hoidetaan puolen tunnin showcase-setti, kun myöhästymiseen, jännittämiseen ja epätarkkuuteen ei ole varaa ja kun bändin koko ura voi olla kiinni käytännössä 25 minuutin vedosta. Siinä pitää ns. öylätin pysyä kuivana.

Kokemukseni mukaan venäläisiin bändeihin pätee pitkälti sama kuin ruotsalaisiin. Eli minkä tahansa orkesterin voi mennä kohtuullisen huoletta tsekkaamaan, ilman että pitää hävetä pupilleja päästään tai kuunnella luokatonta kuraa. Olen vain kerran todistanut umpihuonoa ruotsalaista bändiä, ja kerran keskinkertaista venäläistä. Venäjä on niin valtava maa, että ilmeisimmin seula ulkomaille keikoille lähteville bändeille toimii hyvin. Parhaat pääsevät läpi.

Stalwart pantiin kasaan Pietarissa 1999, takana on neljä pitkäsoittoa ja ahkeraa keikkailua. Ensitahdeista oli selvää, että tämä bändi lunastaa nimensä tarkoituksen. Kahdella vokaalilla ja kahdella erinomaisella kitaristilla mentiin, ja nopeaa perinnetietoista kuolonmetallia lapioitiin. Mutta päivitettynä, eikä tylsästi minnekään haukotuttavaan metalcore-suuntaan, vaan enemmänkin pikku progeripauksin. Varsinkin kitaristien Leonid ja Antuan soitanta täytti kaikki standardit ja rumputyöskentely esim. edelliseen orkesteriin verrattuna oli kuin koittaisi  yön jälkeen aamu. Bändi nakkeli multiaan jonnekin Cannibal Corpsen ja Pestilencen välimaastoon, mutta sikäli omaperäisesti että harvemmin kuulee. Kyllä esim. Suomessa dödöryhmän kynnys päästä levyttämään voi olla tänäpäivänä aika heppoinen, muualla maailmassa tuntuu että mitään kynnyksiä ei edes ole. Stalwartin setti kesti tasan 45 minuuttia, ja edelleen kysynkin, kuka antoi eestinnuorisolaisille luvan vetää pidempään? Hyvä Stalwart.

Melkoisella nimellä on itseään rankaissut Viipurissa vuonna 1996 kasattu, sittemmin pietarilaistunut Psilocybe Larvae. Ensinnäkään kukaan ei tiedä miten nimi lausutaan, ja toisekseen se tarkoittaa madonlakkia, joka on siis pieni sieni. Mutta auta Armias, miten kovaksi bändiksi piti todeta. Erittäin mustanpuhuvana piiskaavaa deathia, päälle pikkuisen progea. Tiukkaa soitantaa ja aivan mihin tahansa stadionluokan metalliorkesteriin kelpaava solisti Larv. Yhtyeellä takanaan niinikään neljä albumia, joista mainio ”Non-Existence” löytyy Spotifysta (maistiaisina vaikkapa järjettömän kaunis ”Cold Desert of Eternity”). Tämän bändin omaehtoisessa kuolossa kuuluu venäläisyys, monissa biiseissä on slaavilainen melodiakulku. Koko Psilocyben keikan ajan yritin keksiä mitä bändiä tämä eniten muistuttaisi, mutta eipä kummunnut yhtään nimeä mieleen. Toisin sanoen, Psilocybe Larvae tekee ja soittaa oikeasti omaperäistä nykymetallia. Niin sitä pitää. Jos minä olisin jossain asemassa Spinefarm Recordsilla (sen sijaan etten nyt ole missään asemassa millään recordsilla), ottaisin Allegron alle, matkaisin Pietariin oikein huolella tinaamaan näiden jätkien kanssa ja session hiukan kuivuttua allekirjoitettaisiin paperit. Tämä bändi ansaitsisi isomman huomion kuin mihin nykyinen jenkkilafkansa ilmeisestikään pystyy.

Venäjä näyttää siis olevan mainio metallimaa, niiden muutamien jo tunnustettujen lisäksi. Ja illan venue eli Tapper on visiitin arvoinen, kun liikutte nurkilla. Tapper sijaitsee hiukan laidemmalla kaupunkia, mutta maksaa vaivan. Soundi on aina vähintäinkin kelvollinen, ja paikka on hyvin harvoin liian täynnä. Silti baari tosin ruuhkautuu helposti ja eestiläiset ovat tunnetusti tuskallisen tunnollisia jonottajia. Siksi tiskillä kannattaakin käydä bändien soittaessa. Päivisin Tapperissa hikoillaan Zumbaa, joogaa ja rouvien jumppaa, joten kannattaa muistaa sipaista majoituksessa hiukan Tabacia nenäreikään ennen keikkaa. Mutta mainio mesta siis. Tapper tuo harvakseltaan pääosin metallisempia ulkomaan bändejä ja ajoittain koviakin nimiä (mm. Unleashed, Annihilator, Cannibal Corpse, Sepultura ja Onslaught ovat olleet täällä).

Keikkaguru SUOSITTELEE pitämään silmät auki Tallinnankin keikkatarjonnan suhteen. Yllättävän usein kaupungissa soittaa itä-ja eteläkautta saapuvia orkestereita, jotka eivät ehdi tai jaksa Suomeen asti. Hyvä tapahtumasivusto on:  www.rada7.ee.

Post Navigation

%d bloggers like this: