Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “death metal”

Max and Igor Cavalera ”Back To Roots” (br/us), Lapin Helvetti @ Aulanko Areena, Hämeenlinna 09.12.2016

Cavaleran rouvan pojat Max ja Igor Brasilian Belo Horizontesta tekivät, tuolloin tietämättään, raskasmusiikin historiaa vuonna 1984 perustamalla yhden kaikkien aikojen tärkeimmäksi ja vaikutusvaltaisimmaksi sittemmin muodostuvan bändin, Sepulturan. Bändi on ollut esikuva monille jälkeensä alan kartalle ponnistaneille ja ponnistusta yrittäneille. Varsinkin vuoden 1993 ”Chaos A.D.”-albumista lähtien Sepultura sekoitti kierteisen groovaavaan thrashmetalliinsa yhä enemmän vaikutteita Brasilian viidakoista, tribaalirytmeistä, mutta myös jopa hip hopin poljentoa. Tällä tavoin bändi oli johdattamassa 90-luvun metalliajattelua uusiin suuntiin ja voimakkaasti vaikuttamassa nu-metalaallon syntyyn, ja sitä kautta karkeasti puolen miljoonan bändin. ”Chaos A.D.:n” vuoden 1996 seuraaja ”Roots” täytti juuri miehekkäät 20 vuotta, ja niinpä perustamansa Sepulturan vuosina 1996 (Max) ja 2006 (Igor) jättäneet veljekset, jalkautuivat kiertueelle soittamaan kyseisen thrashklassikon alusta loppuun läpi. Nyt siis kun veljekset taas samalle lavalle mahtuvat. Maxin lähtö Sepulturasta otti puolin ja toisin koville, miehet eivät olleet kymmeneen vuoteen puheväleissä. Sovinto sinetöitiin perustamalla uusi yhteinen bändi, Cavalera Conspiracy, vuonna 2007. Ja se kokoonpano lavalla käytännössä ”Return To Roots”-kiertueella nähtiin ja nähdään. Sillä nimellä tosin kiertuetta ei soiteta, joskaan en voi käsittää miksi. Veljesten mukana siis kiertää Conspiracyn nykyiset kitaristi Marc Rizzo ja basisti Johny Snow. Eli tien päällä on Conspiracy, mutta julisteessa ja lipussa lukee Max and Igor Cavalera.

Cavaleran veljesten saaminen kotikaupunkiin oli tietenkin iso asia, ja vieläpä lanaamaan itsellekin tärkeä klassikkolevy läpi, joten tapahtumaan oli reagoitava jo kauan sitten kesällä, lippujen myyntiintulopäivänä. Ja hyvä niin, Aulanko Areena, joka ottaa ensiaskeleitaan kansainvälisenä venuena, olikin jo varhain loppuunmyyty. Legendaarisen hotellin kyljessä sijaitseva Areena on käytännössä urheiluhalli, mutta toisaalta mitä sitten, ei täällä samaan aikaan kuitenkaan urheilla. Jos jotakuta hämää lattiaan piirretty koriskenttä, niin katse lavalle. Arvostan kovasti tämänhetkisiä ponnistuksia saada Areena kuukausittaiseen keikkakäyttöön, asialla ovat Warner, LiveNation ja paikallisvoimat. Jospa Hämeenlinnasta tulisi taas pysyvämmin ihan oikea keikkakaupunki, nyt merkit ovat todella hyvät (Verkatehdas toimii, Kantolan puisto vetää isosti, Suisto-klubi pysyy hengissä ja mielenkiintoisia hotellikeikkojakin viritellään harva se kuukausi). Mutta toki, minkä järjestäjätkin taatusti tietävät, aika ainutlaatuisia ja eksklusiivisiä keikkoja Aulangolle on syytä tuoda, niin että kunkin bändin kovat fanit saadaan kerättyä kasaan koko maasta.

Edellisen kerran veljekset olivat soittaneet Hämeenlinnassa 6. heinäkuuta 1991, Ahveniston moottoriradan Giants of Rockissa. Samalla lavalla nähtiin tuolloin U.D.O., Winger, Rage, The Almighty, Airdash ja muutama muu. Illan keikkaseurani oli tuolloin niinikään paikan päällä ja voikin leuhota nähneensä klassisen Sepulturan, itse en. Bändistä on vain yksi livekokemus 2000-luvulta. Maxin oman bändin, vuodesta 1997 ankarasti groovanneen Soulflyn olin nähnyt Wackenissa 2009.

Aulanko Areenan illan, jatkosuunnitelmien kannalta äärettömän tärkeän onnistua, aloitti täsmälleen sovitulla sekunnilla Läjä Äijälän uusi bändi-inkarnaatio Lapin Helvetti.  ”Lapin helvetti” oli nimeltään myös Terveiden Käsien viimeiseksi jäänyt albumi. Ja kun Äijälä sitten kyllästyi pyörittämään Käsiä, keikasta toiseen aika raskaaksi käyneillä ennakko-odotuksilla ladattua bändiä, oli aika siivota pöytä. Käytönnössä TK:n viimeinen kokoonpano jatkaa uudella nimellä, rumpali tosin on vaihtunut. Tässä vaiheessa jo mukavasti täyttymässä ollut Aulanko Areena sai todistaa Lapin Helvetin ihka ensimmäistä keikkaa. Eikä siinä kaikki, TK:n ”Ääretön joulu”-EP:llä (1982) ensi kertaa julkaistu hardcorehitti ”Pissaa ja paskaa” soi tänään viimeistä kertaa livenä, niin ainakin Läjä ilmoitti, eikä tinkimättömän miehen sanaa ole syytä epäillä. Joten, pieni havahdus kuultiin ja nähtiin rockhistorian siiveltä siis jo Lapin Helvetin setin aikana, mutta lisää oli tuleman. LH soitti pöydänpuhdistamisesta saadulla uudella energialla todella napakan vedon, Läjä koikkelehti tutusti ympäri lavaa Motörhead-paidassaan. Äijälän laulut, ja varsinkin spiikit olisivat saaneet tulla hiukan paremmin läpi. Mutta ymmärrän toki, että Tornion miehen ääni ei niitä helpoimpia ole nostaa bändin myllytyksen seasta kuuluviin. Kovimmin Lapin Helvetin esikoiskeikalla kulkivat jo mainittu hittibiisi, jota ei enää mainita eikä soiteta, ”Verinen Jeesus” ja ”Luonto kutsuu”. Uudella nimellä ja tuulilla varustettu bändi on hillittömässä keikkatikissä, kannattaa tsekata, jos tilaisuus tulee. Ja vaikka ei tulisikaan, niin kannattaa silti.

Yllättävän vähän jonoutui keskikeijon ostaminen tiskiltä, vaikka Areenan kapasiteetti eli 850 ja risat oli myyty täyteen. Muutenkin kapasiteetti on laskettu varsin inhimilliseksi, hallissa mahtui vielä jotakuinkin jopa liikkumaan, ja taaempaakin uskoakseni näki. Jatkossa muutama kaljakassa lisää tekisi hommaa sujuvammaksi.

Aika eteen oli yritettävä tunkeutua, Cavaleran veljekset nähdään Hämeenlinnassa 25 vuoden välein. Ja koska keskelle ei voinut mennä, siihen oletettavasti syntyisi ankara pitti tai kirnu, niin hiukan sivusuuntaisiin jalansijoihin oli tyydyttävä tänään. Mutta näkyvyys pääbändiin oli silti ihan hyvä, ja Maxin massiivinen olemus toki auttoi asiaa. Albumiklassikkokeikoilla albumi soitetaan alusta loppuun läpi, se on homman nimi. Ja biisit soitetaan järjestyksessä, missään muussa ei ole mitään järkeä. Tämän onneksi on aika moni näkemistäni klassikkoalbumin soittaneista oivaltanut, mutta eivät toki edelleenkään kaikki.

cavalera-roots

Jokaisella albumilla on, sallikaa, täyteraita tai pari. Niin myös thrashmetallin ja nu-metallin suuntaa näyttäneellä ”Rootsilla”. Mutta supertiukastihan platta toki alkaa, ja niin alkoi keikkakin. Maxin itkevällä liidikitaralla ja Igorin napsakoilla tomeilla terästetty ”Roots Bloody Roots” soi alakerrasta, lyhyenä versiona, se kun oli määrä viimeisenä encorea soittaa pidemmin. Todella räyhäkäs aloitus, Mighty Max eturivissä osoitti että tänään ollaan tosissaan. Rumpujen takana veli Igor (joka muuten nykyisin haluaa nimensä kirjoitettavan kahdella g:llä, siinä missä vaihdokkina basisti Johny yhdellä n:llä) jäi ihan luxienkin määrässä pimentoon, mutta jostain sieltä hämärästä paukahti kova ja todella tarkka lyönti, ja mitä tribaalimpi komppi, sen parempi. Igor jää metallin historiaan pelkästään ”Rootsin” rumpuraidoilla, joille albumilla on luotu tuottaja Ross Robinsonin avustuksella aivan häkellyttävän hienot soundit. Siksikin oli mahtavaa, että tänään soundipuoli toimi, ja erityisesti Igorin rumpujen osalta. Asiaa auttoi maltillinen volyymi, jolla Conspiracy tänään maltettiin soitattaa. Eikä urheiluhalli ole välttämättä soundien kannalta huono vaihtoehto, näistä pääosin puuttuvat kihisevää resonanssia aiheuttavat trussirakenteet ja soundia leikkaavat parvet, ja myös urheilulattian ”pehmeä” pinta auttaa asiaa.

Setin alkupää luikerteli todella mehevissä humuksissa, viidakko haisi. Kohti keikan puoltaväliä ihan konkreettisesti jonkun suupieleensäkin kääräisemänä. Peräkkäin jyskityt ”Cut-Throat” ja ”Ratamahatta” olivat alkukeikan ehdottominta timangia. Mukaan oli muistettu roudata myös albumilla kuultavia perinnesoittimia. Xavante-kansan soturit oli sentään jätetty kotiin, intiaanien lauluosuuksia ja muita tuli tietenkin intronauhoilta. Muilta osin, albumi soitettiin tunnelmiltaan ja sovituksiltaan todella uskollisesti läpi. Maxin murea huutolaulu tuli kenties komeimmin läpi ”Straighthatessa”. Sitten alkoi jotenkin useamman biisin suvanto, niinkuin ainakin omasta mielestäni alkaa albumillakin. Suvantokohdan tunnistaa siitä, että kännykkä saapuu taskusta käteen, kaveri lähtee hakemaan tiskiltä ketterää ja mieli harhailee muuallekin kuin lavalle.

Asiaan palattiin instrumentaalissa ”Itsari”, jonka perkussiot Igor hoiti terävästi ja alkuperäiselle uskollisesti. Pelkästään tämän takia kannatti olla paikalla ja näköetäisyydellä. ”Endangered Species” hyvällä sykkeellä, ja vielä albumin päättävän ”Dictatorshipin” ilkeä ajo , niin oli varsinainen homma paketissa.

Albumiklassikkokeikoilla kun varsinainen epistola on hyvinkin tiedossa etukäteen, muu soitettava materiaali, kakkossetti tai encoret, ovat useimmiten lopulta se mielenkiintoisin osuus, tai siis ennalta-arvaamattomuudessaan ehkä jopa odotetumpi. Encoreosuus alkoi Maxin ja myös Soulflyssa soittavan rytmikitaristi Marc Rizzon pienellä Black Sabbath-kiusoittelulla, joka ei oikein biisiksi asti kasvanut. Sen sijaan vedettiin tällä kiertueella tutuksi tulleesti Celtic Frostin ”Procreation (of The Wicked)”, joka soi pitkänä ja hartaana tribuuttina Sveitsin metallipioneerille. Sitten käsittämätön, sekava ja omiin korviini täysin turha medley, jonka veljekset hoitivat kaksin, rummut ja kitara-periaatteella. Oli jo aikomus lähteä, mutta tieto siitä että Läjä Äijälä on samassa hallissa, ei sallinut. Hyvä niin, medleyn lopulta päätyttyä tehtiin taas todellista rockhistoriaa. Lavalle kutsuttiin Tornion suuri mies. Max piti lyhyen puheen, jossa kertoi hänen ja Igorin jo ihan pikkuskloddeina diggailleen suomalaisesta varhaishardcoresta; Rattus, Kaaos, Terveet Kädet. Hyvät ystävät, Cavaleran veljekset lavalla, Rattus, Kaaos ja TK mainittu mikrofoniin, ja sitten Max esitteli ystävänsä Läjän, että tässäpä meidän veljessarjalle erittäin tärkeä esikuva. Vedettiin kovalla kaahauksella Motörheadin ”Ace of Spades”. Mahtavaa, pelkästään tämän takia, tiedättehän. Sitten vielä keikan avannutta versiota huomattavsti laaduttomampi ”Roots Bloody Roots”. Momentum oli jo ohi. Keskellä salia pyöri iso ja vinha pitti, loppuun asti.

Cavaleran veljekset ovat väläytelleet haastatteluissa myös muiden albumikiertueiden mahdollisuutta, vaikka tasavuosijuhlia ei klassikkoalbumeista mikään ole ihan kohtsilleen  viettämässä. Jos suunnitelmat toteutuvat, aion olla paikalla. Aion myös katsastaa talvella nyky-Sepulturan, en ole ihan yhtä nihilisti bändin olemassaolon suhteen kuin haastatteluiden Max. Aulanko Areena selvisi tulikastekeikastaan mainiosti. Minusta oli vain sympaattista vaeltaa keikalle kylpylän aulan läpi, ohi keilakenkien. Henkilökunta oli äärettömän ystävällistä, kapasiteetti terveesti mitoitettu, narikka veti ja soundi pääsi yllättämään todella iloisesti, joten kaikki kunnossa. Kohti uusia keikkoja. Ehkä, mutta vain ehkä, myös hitaan varmasti kohti klassisen kauden Sepulturan paluuta, siihen Cavaleran veljesten salaliitto ja huippusoittokunnossa pysytteleminen voisivat huikeimmillaan johtaa. Mene ja tiedä.  KG

Katatonia (swe), Gojira (fra), Nervosa (bra), Myrkur (den), Children of Bodom, Block Buster @ Tuska Open Air, Helsinki 03.07.2016

Tuskan 2016 lauantai jäi väliin muiden velvoitteiden takia, mutta  heti sunnuntaina oli palattava asiaan. Päälavan korkkausvastuu lankesi pyhäpäivän ratoksi nuorille kuopiolaisharteille. Hyvin kestivät. Kovissa nousuissa oleva Block Buster nähtiin Tuska On Wheels-maakuntaklubikiertueellakin taannoin, ja Bon Jovin lämppärinä olympialaisella stadionilla. Block Buster on hyvä, joskaan ei paras esimerkki siitä, miten Suomi on aivan aallonharjalla mitä tulee maailmanluokan hard rockiin ja perinneheavyyn. Bändejä syntyy kuin sieniä sadekaudella, ja biisinkirjoitustalenttia löytyy. On Temple Balls, Free Spirit, Reckless Love, Stargazery, Shiraz Lane, ja tusinoittain muita, kaikki hiukan eri näkökulmilla liikenteessä. Block Buster ammentaa myös 70-luvun puolelta. Välillä kama kuulostaa suorastaan southernilta, välillä Extremelta, välillä Van Halenilta. Ja jos nuorisolla on makua ja ymmärrystä nimetä biisejä tyyliin ”Caught in the Crossfire”, ja esiintyä näin vapautuneesti, mutta ilman pahimpia Sunset Stripin rokkikliseitä, niin tie voi periaatteessa olla auki taivasta myöten. Ei välttämättä vielä näillä biiseillä, mutta en oletakaan että takki olisi niiltä osin jo täysin tyhjä. Maapallon kallistuma ei muuttunut Block Busterin puolituntisen aikana, mutta näistä heeboista kuultaneen vielä.

Helsinki Stagen eli telttalavan korkkasi sunnuntaina Amalie Bruun Tanskasta, taiteilijaminältään Myrkur. Yhden naisen black metal-projekti laajenee livenä kolmella varsin persoonattomasti esiintyvällä ja soittavalla jäbällä. Myrkur aiheutti ensilevynsä aikoihin pientä sensaationtynkääkin. Vanhan liiton bläkkispuritanistien, varsinkin Norjassa, oli vaikeaa niellä eteerisen Amalien nurkanvaltausta. Itselleni muodostui Tuskan iltapäivässä vaikeaksi niellä, että tämä on ylipäätään ollut jollekulle vaikeaa niellä. Myrkur oli muutaman vuoden itsellekin tärkeiden katsastettavien listalla, nyt ihmettelin vain miksi. Ja mikä ihmeen sensaatio? Ai että kun nainen (tässä blogissa ei tytötellä) pyörittää black metal-projektia, ja saa Ulverin Garmin tuottamaan levynsä? Vai se, että Amalie osaa karjaista mikrofoniin muutaman ihan sinänsä aidon kuuloisen bläkkisrääkäisyn tyyliin varhainen Varg Vikernes tai Fenriz? Onpa erikoista.

Ei toki Myrkur ollut läpihuono. Kolmen vartin shown jaksoi periaatteessa mainiosti tsiigata läpi. Setti alkoi Amalien kaunistakin kauniimmalla pianointrolla ja kehtolaulumaisella ”Den Lille Piges Dödilla”. Mutta kun bändi aloitti darkthronemaisen pitkän pöllin sahaamisen, homma menetettiin saman tien. Tätä on kuultu niin paljon. Ei se, että pannaan hyvännäköinen nainen nokille, tee lanauksesta yhtään kiinnostavampaa. Setti myös päättyi todella kauniisti, Amalien lauluun ja pianoon. Biisi oli Bathoryn ”Song To Hall Up High”, jos nyt mistään mitään tiedän. Vaikka saankin hakkaamalla hakatusta ja pintaan miksatusta sähköpianosta henkistä atopiaa, oli tämä kaunis päätös. Tämmöistä lisää. Silloin Myrkur ei välttämättä enää kuulu Tuskaan, mutta ei kuulu välttämättä Ulverkaan. Mutta vaikkapa Flow voisi olla hyvä areena.

stam1na 5 credit jesse kämäräinen

Tuskan tunnelmaa, kuva: Jesse Kämäräinen.

Sitten alkoi sade. En oikein ole sademiehiä, en halunnut pilata nahkarotsiani, enkä liioin pukeutua kertakäyttösadetakkiin hikoillakseni itseäni tärviölle, joten jätin suosiolla Hatebreedin päälavalla näkemättä. Vaikka tiedänkin toki bändin merkityksen metallisen hardcoren nykymytologiassa. Mutta joku toinen kerta. Sen sijaan murkina-alueella sukeutui mainio juttuhetki kollegan kanssa, joten saamapuolella oltiin sateesta huolimatta. Sitäpaitsi Myrkur-pettymystä ei tohtinut sulatella jotakuta toista kuuntelemalla.

Mutta sitten, Inferno-lava iski jälleen. Kolme nuorta naista (tässä blogissa ei tytötellä) ja ankara kolmevarttinen tiukkaakin tiukempaa thrashmetallia. Nervosa oli homman nimi. Miten on mahdollista että brasilialaiset on aina järjestään todella kovia sivaltamaan dödöä ja rässiä? Mitä niiden äidinmaitoon sekoitetaan? Sao Paulon kuuma tiikeri Fernanda Lira piiskasi trionsa hirvittävään myllytykseen, eikä vankeja otettu. Ei myöskään tarvinnut jaella mitään nahkapöksy- tai tissikanjonipisteitä, homma oli musiikillisesti enemmän kuin hallussa. Ok, ei kitaristi Prika Amaral mikään Yngwie ole, mutta ei tässä lajissa ole pakko olla. Asenteella pötkii pitkälle. Vain jokunen viikko aiemmin ilmestyneeltä Nervosan kakkospitkäkiekolta ”Agony” kuultiin useampikin täsmäisku, mutta tykeimmin donkkasivat ”Arrogance”, ”Intolerance Means War” ja ”Hypocrisy”. Setin ainoa portugaliksi laulettu raita ”Guerra Santa” (Sotaisa joulupukki) eteni sekin kuin zikavirus viidakossa. Ihanaa, että naiset soittaa välillä muutakin kuin sitä iänikuista läyhägaragea ja osaamisen reuna-alueilla valuvaa räkärokkia. Fernandan loppuspiikki kuului: ”Thank you so much once again, and most importantly, see you soon.”  Näin menetellään. Yhtään en yllättynyt, että päivän kovin bändi löytyi jälleen kerran Inferno-lavan hämäristä. Ja tuli kaukaa maailmalta, näki ja voitti.

Ranskalaisesta Gojirasta en ole keneltäkään kuullut pahaa sanaa. Tsiigasin Duplantierin veljesten ja toveriensa vedon kuitenkin anniskelualueen puolelta. En niinkään anniskellakseni, mutta juuri nyt ei hotsittanut tunkeutua mihinkään. Jotenkin hirvittävän vaivattoman tuntuisesti vaikutti lähtevän Bayonnen miehiltä tekninen dödö tai progemetalli, miten vain. Ilman irvistelyä ja hillitöntä nykytanssia. Soitetaan, suoraan vaan. Enkä ihmettele yhtään, että Joe Duplantier on aina kärkirähinöissä, kun maailman kovimpia metallikitaristeja listataan. Bändi ehti tunkea slottiinsa peräti 12 biisiä.

Gojira heitti sanalla sanoen mahtavan keikan, kauempaakin katsottuna tuli asia läpi. Kovimmin kulkivat ”The Heaviest Matter of the Universe”, ”Backbone” ja ”Oroborus”. Kesän festarihuumassa on tapana julkistaa, mikä juuri nähdyistä bändeistä tulee syksyllä klubirundille. Tuskaa seuraavana päivänä uutisoitiinkin Kvelertak ja Katatonia tuolta mielenkiinnottomimmasta päästä. Mutta tuokaa nyt joku hyvä ihminen Gojira pian sisäilmakeikalle, joohan.

anthrax credit jesse kämäräinen

Lisää Tuskan tunnelmaa, kuva: Jesse Kämäräinen.

Telttalavan puolella tuotti ruotsalainen Katatonia niin ankaran pettymyksen, että sanat ja palstatila ei riitä. Tylsyys muuttui lihaksi ja vereksi. Oli kuin olisi yrittänyt seurata sivistysvaliokunnan saunailtaa tai ihastellut vastavihittyä korkeushyppypatjaa. Ei näin. Tehkää levyjä, mutta älkää keikkailko, jos keikkailu ei maistu tai ole yhtään hallussa. Muutakin mieltä sai olla, ja saa edelleen, mutta minä häivyin kuuden biisin jälkeen kauas takavasemmalle.

Fiilis oli mennyttä, ja kun siviilipuolen työtehtävät kutsuivat aivan liian varhain seuraavana aamuna, jäi otanta Tuskan päätösesiintyjä Children of Bodomista pikku ahdistuksissa suoritetuksi sivusilmäilyksi. Sitäpaitsi, minun Bodomini eli kultakauttaan ”Follow The Reaper”-levyn aikoihin, olen tämän orkesterin suhteen hiukan jumissa takakataloogissa, eikä tuoreita tekemisiä ole juurikaan tullut seurattua. Sen verran kuitenkin piti vielä notkua mestoilla, että kuuli ”Angels Don’t Kill” ja ”Silent Night, Bodom Night”. 

Kiitos Tuska. Juhlavuotta kohti. KG

Behemoth (pol), Testament (us), Kvelertak (nor),Blaakyum (lb), Delain (ned), Cattle Decapitation (us), Cain’s Offering, Lordi @ Tuska Open Air Metal Festival, Helsinki 01.07.2016

Tuskan iltapäivät ovat kerrassaan mahtavia. Alueella on vielä erittäin väljää, tunnelma on odottava. Tunnin välein näkee bändejä, jotka eivät koskaan ennen ole Suomessa soittaneet, jotka ovat todella kiitollisia saamastaan vastaanotosta, ja laittavat ehdottomasti parastaan. Tuskan alkuiltapäivät ovat odottamisen arvoinen asia.

Saavun alueelle muutamaa minuuttia yli kahden, päälavan tuttuakin tutumpi alkujuonto on juuri huudettu, sandiegolainen Cattle Decapitation saa kunnian korkata RadioRock-lavan. Bändi on ensimmäistä kertaa Suomessa, siksikin on syytä olla mestoilla heti piikkipaikoilla. Cattle Decapitation on edellisenä iltana ollut Hampurissa lavalla, palttiarallaa 17 tuntia aiemmin, eikä se voi olla ottamatta kunnon päälle. Isolla energialla Tuskan 2016 avausbändi silti onnistuu nopeaa ja tehokasta deathgrindiaan poraamaan. Setti jää viitisen minuuttia sallittua lyhyemmäksi. Ei haittaa. On nimittäin kolmekin varttia tätä laatua ihan riittävästi, varsinkin kun bändin levytetty tuotanto ei ole täysin hallussa. Teknisesti ottaen, vuonna 1996 perustetussa Cattlessa ei ole yhtään alkuperäisjäsentä, eikä tarvitse edes olla erityisen tekninen. Solisti Travis Ryan on ollut mukana kaikilla virallisilla levytyksillä, mutta ei esimerkiksi bändin ekalla demolla 1996. Mutta grindipiireissä ei ole niin nuukaa, johan Napalm Death on näyttänyt tietä näissä jäsenyysasioissa. Cattle Decapitation on hybridi, jossa voi soittaa kuka tahansa bändin sanoman ja agendan allekirjoittava kovan luokan tikkaaja. Ja se agenda on eläinten oikeudet, lihan massatuotannon järjettömyys, veganismi ja oheisilmiöt. Muista alan ohituskaistan paahtajista Cattle Decapitation erottuukin juuri sanoitustensa ja visuaalisuutensa teemoilla, ja Travis Ryanin persoonallisella korinalla. Mies murisee, ynisee, kiljuu ja sihisee siihen malliin, että erottuu heittämällä edukseen grindhuutajien laajasta massasta. Toinen syy, miksi jaksan bostata koko vedon läpi, on bändissä jo 15 vuotta vaikuttaneen Josh Elmoren asiallisesti itkevä liidikitara.

Tuska 2016 korkattu. Kesän uutuutena on, että kakkoslava eli Helsinki Stage on pitkästä aikaa jälleen katettu. Toisin sanoen teltta. Mikä tuntuu kyllä ihan asialliselta ratkaisulta, nyt kakkoslavan ja päälavan aktit voivat tarvittaessa jopa soittaa biisin verran päällekkäin (kun lavat eivät enää ole vastakkain), ja teltta jäsentää muutenkin koko festarialuetta paremmin. Ainoa miinuspuoli on, että ainakaan tänään teltan soundiasiat eivät ole täysin kunnossa. Asia toki paranee illan päälle, kun väki lisääntyy.

Teltan korkkaa hollantilainen, vuonna 2002 aloittanut Delain. Bändi syntyi Within Temptationin kosketinsoittajan Martijn Westerholtin lähdettyä omille teilleen. Lähellekkään emobändin isoutta ja suosiota Delain ei toistaiseksi ole päässyt. Bändin ensimmäisellä Suomen keikalla syykin selviää. Ei ole tarpeeksi hyviä biisejä. En nyt lähde tässä määrittelemään hyvää biisiä, mutta ymmärrämme. Jos ihan oikeita koukkuja sisältäviä stygejä on 45 minuutin setissä kaksi, ja nekin on säästettävä kahdeksi viimeiseksi, on bändi tuomittu karsintasarjoihin, ei auta. Näillä on kertakaikkiaan upeaääninen laulajatar Charlotte Wessels. Tai tietenkin on, ei tämmöistä voikaan rakentaa jonkun Haarlemin markan karaokekuningattaren varaan. Sitten näillä on aivan umpisöpö kitaristi, nainen siis, Merel Bechtold. Noilla kahdella saa jo poppoota eturiviin, itsenikin. Mutta ne biisit, ei vain oikein lähde. Silti, energinen veto hollantilaisilta. Bändillä on lavan haltuunotto jollain liikuttavan sympaattisella tavalla hakusessa, kukaan ei oikein tiedä mitä täsmälleen seuraavaksi tapahtuu. Tuo inhimillisyysvara tekee pelkästään keikasta näkemisen arvoisen, ja se kiitollisuus millä orkesteri kohtaa lämpimän vastaanottonsa. Viimeisessä biisissä kolmemetrinen basisti Otto Schimmelpenninck van der Oije (nyt on paiskattu hujoppia nimellä) murisee Charlotten tukena, ja tuo uuden raikkaan elementin bändin toimitukseen. Parempi myöhäänkin.

Ja sitten, pikkuinen sisätilan Inferno-lava ja koko perjantain kovin veto, kaikki reunaehdot huomioiden. Hyvä Tuska, juuri näin. Tuodaan koskaan ennen Suomessa käymättömiä nälkäisiä bändejä, joilla on näytön paikka. Tuodaan niitä paikoista, joissa ei uskoisi edes olevan heavybändejä. Annetaan mahdollisuus, avarretaan maailmaa. Tietyllä tapaa Inferno-lava on parasta Tuskassa. Täällä näkee joka kesä jotain, mitä muualla ei näe. Ja tänne mahtuu juuri se porukka, joka haluaakin mahtua. Täällä bändien vastaanotto on aina äärettömän lämmin, ja kaikesta betonista huolimatta tila kuulostaa varsin hyvältä, poikkeuksetta. Niin tänäänkin.

Hetken maailma hymyilee myös tilastonikkarille ja listadiggarille, ensimmäinen koskaan näkemäni libanonilainen bändi on lauteilla. Ja millä materiaalilla, ja millä asenteella. Tätä on metalli. Blaakyum takoo tasan puolen tunnin tiukan ja anteeksipyytelemättömän setin omintakeista teknistä kuoloaan Lähi-idän maustein. Joita näin livenä ovat lähinnä Rabih Deaibessin aavikonaamuiset kitaraliidit ja bändin livevahvistuksen Elie Abou Abdon tarbouka (paikallinen tablarumpu). Abdo istuu bändin keppirivistön takana ja odottelee kärsivällisesti vuoroaan, ja kun paikka tulee, sormet viuhuvat ja tabla soi. Komeaa touhua, taitava hesseli. Iso hatunnosto tiskille, että Blaakyumin tablanyanssit saatiin tulemaan läpi, seuraavan bändin telttakeikalla kun ei tahtonut edes kitara kuulua.

Blaakyum

Olisi epäoikeudenmukaista väittää, että Blaakyum on Beirutin Slayer. Toki, vaikutteet on saatuna ja kuultuna, mutta Blaakyumin näkemys on oma, sillä on sanoma. Slayerilla ei ole ollut enää pitkään aikaan mitään todellista sanottavaa tai annettavaa. Slayer tekee rahaa, Blaakyum soittaa, koska ei ole vaihtoehtoja. Pyörittää metallibändiä Libanonissa  on kuin lähtisi levittämään jumalansanaa Etelämantereelle. Ei mitään järkeä. Järjettömyyden lisäksi touhu voi olla jopa hengenvaarallista. Siksi on arvokasta, että nämä jantterit saavat Helsingin keikkansa, ja äänensä kuuluviin. Nytkin keikka oli kaatua Istanbulin lentokenttäpommeihin, bändin matka mutkistui. Laulaja-kitaristi Bassem Deaibess perusti bändin jo golden days 1995, mutta takana on vasta kaksi pitkäsoittoa. Kertoo toiminnan hankaluudesta. Jälkimmäinen albumi on uunituore ”Line of Fear”, ja siltä kuullaan muutama tämäkkä raita. ”Freedom Denied”-biisin aluksi Bassem kertoo että ”ennekuin sota ja uskonnot nussivat maani ruvelle, meillä oli ihan omaa kulttuuriakin. Haluan osaa siitä kulttuurista elvyttää metallimusiikin kautta”. Biisi soi ärhäkästi, jalostettua vihaa täynnä. Uutukaisplatan päättävä ”Religion of Peace” ajaa kenties vielä ärhäkämmin. Se kertoo Bassemin näkemyksen maailman tällä hetkellä näkyvimmin väkivaltaisesta uskonnosta, eikä nyt puhuta buddhalaisuudesta. Mahtava veto, nuoret hevijampat eturivissä heiluttavat fledojaan, yleisö on täysillä messissä, niinkuin aina näillä Inferno-lavan eksotiikkakeikoilla. Lopun illan bändeillä on oleva tekeminen päästä samaan löylytykseen.

Takaisin telttalavalle, ohjelmassa erittäin pitkään odottamani kotimainen Cain’s Offering. Bändihän on entisen Sonata Arctica-kitaristi Jani Liimataisen 2009 perustama, ja julkaissut viime vuonna mainion kakkosalbuminsa ”Stormcrow”. Jota itsekin, henkilökohtaisessa musacornerissani olen luukuttanut niin sanotusti tuelta. Tai oikeammin, sen komeaakin komeampaa hittiraitaa ”I Will Build You a Rome”. Maailmaan mahtuu skeidaa power metallia ja läyhäisen valheellisia rakkauslauluja, niin että kumpiakin tulee korvista ulos, mutta mainittu biisi ei edusta näitä. Säveltäkää ja sanoittakaa perässä, jos tuntuu. Ja toki suosikkiraita kuullaankin, viimeisenä. Muu materiaali ei omissa kirjoissa aivan samalle viivalle yllä, vaikka komeasti polkee toki vaikkapa ”Constellation of Tears”. Komeasti polkee myös rumpali Hurtsi Hurula, itse isäntä meidän. Tempo on nimittäin muutamissa Liimataisen iskuraidoissa melkoinen. Bändillä on kokoonpanoasiat kunnossa muutenkin, basisti Jonas Kuhlberg on ainakin itselle muista yhteyksistä tuntematon löytö, ja lopun muodostavat Stratovariuksen ydinkaksikko Timo Kotipelto ja Jens Johansson, jälkimmäinen nyttemmin myös Rainbow’sta tuttu. Liimataisen säveltämällä materiaalilla Kotipellon laulu ei onnistu ärsyttämään samalla prosentilla kuin Stratossa, Kodiksen ääni tuntuu olevan ansiokkaammassa käytössä. Mutta kyllähän kovin odotettu keikka pettymykseksi kääntyy, niinkuin niin usein käy. Ensin odottaa pukkia kuukausitolkulla, ja sitten paketti on pehmeä, jos sallitte.

Eihän se nyt niin mene, että pitää seistä tiskistä vasemmalle, jos haluaa kuulla kitaran? Tai tiskistä oikealle, jos koskettimet? Ei. Sitähän minäkin. Cain’s Offering joutui valitettavasti roiskimaan tuntisensa omaan makuuni lähes luokattomilla soundeilla. Välillä katosi Liimataisen kitara, välillä stemmalaulu. Oli kuin tuuli olisi tarttunut soundiin, mutta kun se ei teltassa ole mahdollista, tai ei saa olla. Puljailin korvatulpilla edestakaisin, vaihdoin paikkaa, sama tulos. En tiedä mikä oli vialla, kun en itse harrasta bändien miksaamista, mutta jokin. Niin että meinasi kuoriutua nahka päältä. Onneksi Kotipelto kertoili bändin kaavailevan syksylle harvinaisia kotimaan klubikeikkoja, joten uusintaan on pian mahdollisuus. Sitä odotellessa, moottoritie on kuuma ja ”I Will Build You a Rome” toimii tuolla sadanneljänkympin hujakoilla aivan mahtavasti.

Päälavan ankarassa myötäauringossa hikoilee seuraavaksi Lordi. Ei käy kateeksi. Kaiken tuon kumin ja nahan ja mäysteen alla kun pystyy tunnin soittamaan ja toimittamaan parastaan, niin täältä päin nousee kuvitteellinen hattu. Homman nimi on ”The Arockalypse 2006 Redux Show” eli suomalaisen eurovisiohistorian suuren vuoden albumi soitetaan kokonaisuudessaan läpi. Lavalle on kaivettu alkuperäiset kauhujenlinnateemaiset lavasteet ja pyroakin löytyy omiksi tarpeiksi. Tosin osa showsta vääjäämättä hukkuu auringon harvinaisen kovaan myötäporaukseen. Sisällehän tämäkin show kuuluisi. Voi olla montaa mieltä, onko Lordilla yhtään livenä läpisoittamisen arvoista albumia. Mutta näin nyt mennään, ja ihan viihdyttävä tuntinenhan tästä joka tapauksessa muodostuu. Itse olen etulinjoilla lähinnä kunnioittaakseni Tomi Putaansuun tekemisiä ylipäätään, ei ole ollut helppoa. Mies on suomalaisen rockin kovimpia oman tien jääräpäisiä kulkijoita. Taas nousee hattu, ja hattu nousee näin. Mainitsen, kun on paikka ja media, että miten surullista oli nähdä tehtävän Putaansuusta ja Lordista niin epäkunnioittava dokumenttielokuva muutama vuosi sitten. Mies olisi ansainnut enemmän ja rehellisempää.

Lordin show päättyy kahteen parhaaseen biisiin, ”Would You Love a Monsterman” ja tietenkin ”Hard Rock Hallelujah”, joista kummallakin olisi muualta ponnistaen tahkottu multimiljoonat pois kuleksimasta. On myös jotenkin turvallista, että Lordi on edelleen olemassa. Joten, pitkää ikää.

Telttalava kuulostaa väkimäärän kasvaessa koko ajan paremmalta. Ahtautumatta ei kovin lähelle lavaa ole enää järkevää pääsyä, kun norjalainen Kvelertak aloittaa tunteroisensa. Tämän bändin suosiota on vaikea käsittää. Kvelertak on toki ollut omillakin pakko katsastaa-listoilla, ja nytpähän tuo on katsastettuna. Ei uppoa. Bändi on ikäänkuin keksinyt pyörän uudestaan, tajuamatta että pyörä oli jo olemassa, Darkthronen keksimänä. Ja tunnissa Kvelertak ehtii ajaa keksimänsä pyörän uratkin ihan kaljuiksi. Niin monotonista on kaikesta huolimatta bändin materiaali, vaikka kolmesta kitarasta saadaankin välillä ihan maukkaat murekkeet ulos. Ehkä näille klubiolosuhteissa voi antaa yhden uusinnan. Yhden. Ja kun voitan Eurojackpotissa, hoidan Darkthronen kotiini keikalle.

kvelertak 2 credit Jesse Kämäräinen

Kvelertak. Kuva:Jesse Kämäräinen.

Kalifornian thrashlegenda Testament on pitänyt nähdä niin kauan kuin ylipäätään järki on päätä hallinnut, eli kohtuukauan. Aina on näkemättä jäänyt. Ei jää enää, kiitos Tuska. Yytsin tästäkin huolimatta Testamentin vedosta pääosan anniskelualueen puolelta, en niinkään anniskellakseni, vaan koska juuri nyt ei jaksa tunkeutua eturivien tunkuun. Sitäpaitsi Testament on nytkin puolet lähempänä kuin Iron Maiden toissapäivänä, ja jälkimmäisenkin väitän silti ihan kohtuudella nähneeni. Testament on täällä tänään, ja alan trendien vastaisesti vieläpä aika uljaalla kokoonpanolla. Eric Peterson rytmikitarassa ja liidikollegansa Alex Skolnick ovat olleet mukana hamasta alusta 1983.  Solistilegenda Chuck Billy liittyi remmiin 1986, eli on mukana kaikilla levytyksillä. Rytmiryhmän DiGiorgio ja Hogland taustalta löytyy Testamentin lisäksi niin häkellyttävä määrä nimibändejä, että palstatila loppuu kesken. Sitäpaitsi, Testament on laatulyönnissä, kovassa tikissä. Kuullaan materiaalia kuudelta eri albumilta, esikoiskiekko ”The Legacyn” raita ”Over The Wall” avaa tutusti setin.

testament 2 credit Jesse Kämäräinen

Chuck Billy/Testament, kuva: Jesse Kämäräinen.

Tämäkimmin tänään kulkevat ”Practice What You Preach”, ”Into The Pit” ja Chuck Billyn Pomo-juurille alati omistettu ”Native Blood”. Eikä nyt viitata Bruce Springsteeniin, vaan laulajasmiehen omaan alkuperäiskansaan, Pohjois-Kalifornian Pomo-heimoon. Pomo people. Arvostan. Chuck Billy on pannut painoa vuosien myötä, mutta ihan tanakasti lähtee edelleen rässi, vaikka suoraan päälavalle ankarasti tillaava iltasulander ei urakkaa helpota. Muu bändi ei ammattimiehisyydessään sekään esittelyjä kaipaa. Setti on 12 vetoa pitkä tehopaketti ja päättyy ”The Formation of Damnationiin”. Tässä yhteydessä on mainittava, että Tuskan päälavalla on tänäkin kesänä aivan maailmanluokan soundi. Illan mittaan siihen tarttuu hiukan tuuli, mutta ei pahasti. Päälavan sijainti on kyllä sinänsä tuulelle altis, mutta nyt ongelmia ei ole. Testament saakoon tulevaisuudessa lisää otantoja, jos jaksavat kiertää, nyt kun sain pään auki.

Helsinki Stagen perjantai päättyy puolalaisen Behemothin ankaraan muilutukseen. Mies kaiken takana, ellei itse Vihtahousua lasketa, on Gdynian suuri poika Nergal Darski, joka perusti Behemothin jo vuonna 1991, eli erittäin asianmukaiseen aikaan tumman metallin kanoniassa. Silloin sinkoilivat paitsi tradetapet ympäri maailmaa, myös vaikutteet. Vasta toki 2000-luvulla Behemoth on noussut maailmanmaineeseen ja ansaitsemaansa arvostukseen. Eikä sillä, jos tämä bläkkikseksi laskettaisiin, niin alan parhaita Behemoth olisi koko maailmassa. Ja vaikka ei laskettaisikaan, yksi kovimpia metallibändejä silti.

Behemoth_MB_2247-3

Tänään, tässä ja nyt, illan päätteeksi, Behemoth kyntää läpi tuoreimman albuminsa ”The Satanist”, joka tosin on jo toissavuodelta. En ole levyn kanssa läpituttu, mutta jos sille ollaan lyömässä mustan kuolon nykyklassikon tummaa viittaa harteille, voin tämän illan perusteella pudottaa ääneni uurnaan. Erittäin monimuotoinen paketti, sävykäs suorastaan. Ja varsinkin varsinaisen setin finaali (ja levyn siis) ”O Father O Satan O Sun!” on kyllä jo sen luokan äestys, että hiljaiseksi vetää. Toki on sanottava, että kun mustissa kaavuissa ollaan corpsepaintit naamalla ja elävää tulta palvotaan, niin kyllä meitsillä pääsee välillä tirskaus. Mutta homman hienous onkin siinä, ettei ole pakko ottaa kuolonvakavasti, ellei halua. Saa toki. Nykyklassikkoalbuminsa lisäksi Behis soittaa peräti kolme encorea, joista ikimuistettavimmin ensimmäisen, ”Ov Fire and the Void”.

Päälavan sulkee Avantasia, mutta en jää sitä katsomaan, vaikka toki silkkaa rockin yleissivistystä ajatellen pitäisi . Tuore levy ei vakuuta, enkä oikein muutenkaan ole heavyoopperasmiehiä.

Tuskan 2016 perjantai, laadukas metallijuhla. Tuska on edelleen, ja koko ajan kehittyen, toimiva ja hyvin mietitty kokonaisuus. Se ei operoi kapasiteettinsa maksimeilla, ja näin homma säilyy kävijälle miellyttävänä. Tuska ottaa Suvilahden toimivuudesta nyt vuosien kokemuksella kaiken irti. Tuskin maltan edes odottaa ensi kesän juhla-Tuskaa ja sen line-upia. KG

Rytmihäiriö, Rotten Sound, Medeia, Kovaa Rasvaa @ Indie-Iltamat, Klubi, Turku 29.07.2015

Turku ja heinäkuinen keskiviikko, jengi vaeltelee kohti DBTL-tapahtumia toisella puolella jokea. Humalistonkadun sisäpihalle valuu ihan omannäköistään possea. Turun keikkakalenteriin itseensä vakiinnuttanut Indie-iltamat tarjoilee avausiltanaan kovaa ajoa; hardcorea, surmacorea, gambinacorea, crossoveria, grindia, miten vain. Rakas lapsi ja noin poispäin.

Illan avaa kolmen nuoren naisen ja yhden karpaasin Kovaa Rasvaa-orkesteri. Se lanaa tunteella ja tiukasti crossover-thrashiaan, mutta ei lanaa kauaa. Keikka on yksi lyhimmistä koskaan  näkemistäni. Se kellottaa niin lyhyen ajan, etten ehdi edes kellottamaan. Joskus joku eestiläinen hiphop-kölvi veti B-Realin lämppärinä vain kymmenen minuuttia (ja se toki oli ihan riittävästi). Uutta ennätystä ei sentään synny, Kovaa Rasvaa kaahaa kuitenkin vartin verran. Ja hei, ihanaa niin, täsmälleen oikea kesto keikalle. Ja tällaistahan katsoo aina mielellään, piiskataan ilmat pihalle, ja pois.

Vaikkakin nyt on Suomessa aivan liian muodikasta olla retro, thrash, crossover, hardcore tai ylipäätään punk, ja mitä niitä nyt on, niin silti tuntuu että tästä bändistä kuullaan vielä. Nekin jotka eivät vielä ole kuulleet. Tälle mahtavan hämmentävälle kvartetille antaa anteeksi farkkujen sisään tungetut paidat ja panosvyöt (ja ehkä osin myös sen väsähtäneen kitarankierrättämisen biisien välillä). Koska retroaminen ei ole orkesterin pointti. Vaan soittamisen ja kaahaamisen jaettu ilo. Kovaa Rasvaa, kova keikka.

Sitten Medeia, jonka ensinäkemiseen meni vuosia, ja nyt sitten yhtäkkiä vain toistakymmentä päivää edellisestä keikasta. Pitkälti, ellei täsmälleen sama setti kuin vastikään Tampereen Klubilla. Keikan kohokohtina tuore videobiisi ”Franpire”, joka lienee liveyleisölle soitettu nyt vasta kolme kertaa, sekä tietenkin komeasti murjottu ”Abandon All”. Jälkimmäiseen biisiin solisti Frans Aalto saa vieraakseen (tai siis fiittaamaan, niinkuin on muodikasta sanoa) Keijo Niinimaan, jolla tunnetusti on takanaan seitsemän vuoden stintti Medeian nokilla. Bändi moukaroi hyvällä fiiliksellä ja medeiamaiseen tapaan tuumaakaan ilmaiseksi antamatta. Tässä on kovan työmoraalin bändi, joka kannattaa tsekata heti, jos progressiivinen, corelta maistuva döödis uppoaa. Pelkästään se huikea puhti, millä bändi takoo settinsä läpi arki-iltana, on vaikuttavaa. Kahden kitaristin (Samuli Peltola ja Pekka Mörö) sovittaminen on osaavaa, kerrankin kannattaa pitää bändissä kahta kitaristia. Uutta EP:tä on luvassa Medeialta elokuussa, ja sen myötä varmasti lisää energisiä keikkoja.

Rotten Sound tuli nähtyä juuri Tampereen Klubilla niinikään, mutta kertauksestahan kaikki oppi ponnistaa. Puolisen tuntia tiukkaa grindausta, mutta en jälleenkään voi olla toistamatta itseäni; Rotisko on parhaimillaan, kun tempo hiukankin laskee. Kappalemateriaalia en tunne edelleenkään nimeltä, joku huuteli koko keikan ajan ”Obey”, johon solisti Niinimaa huumorilla, että sitä ei koskaan enää soiteta, koska se on liian pitkä. Siis päälle kolme minuuttia. Suomen kovin grind-alan yrittäjä on nyt nähty vähäksi aikaa, ehkä keskityn pyörittämään ”Cursed”-albumia kotoisassa musacornerissa.

Rytmihäiriö on pitänyt pitkään tsekata livenä. Sen kaikki levytetty materiaali on ollut henkilökohtaisessa tehokuuntelussa jo kauan ja hartaasti, eniten kaikista kuitenkin vuoden 2007 albumi ”Sarvet, sorkat, salatieteet”. Siinä on kuulkaa kova kiekko, ja tekstillisesti luonnehtii maatamme ehkä ansiokkaimmin sitten Mikko Niskasen elokuvien. Nimittäin sitä osaa maata, jolla ei mene niin hyvin, ja jota riittää ulkona tuolla. Rytmihäiriöllä on tietysti pilke Gambinan sameuttamissa silmissään, mutta jos nyt joku leimaisi orkesterin huumoribändiksi pelkästään, sitä rikotulla Gambina-lestillä silmään.

Bändi laulaa surmista, murhista ja tapoista, tekstien aiheet Alibista ammennettuja. Niin, ja sitten bändi laulaa Gambinasta, suomalaisen laitapuolen kulkijan lasisesta laulukirjasta. Mutta tematiikkaakin tärkeämpää on, että Rytmis ajaa ilkeästi, taitavasti ja mietitysti piiskaavaa HCtaan, siis surmacorea, niinkuin se itse musiikkiaan kutsuu. Levyillä bändin core on suorastaan paikoin nerokkaasti sovitettua, se ei tyydy pelkkään lanaukseen. Lavalla toki homma suoraviivaistuu, ehkä hetkittäin turhankin paljon.

Tänään myös Klubi jätti soundillisesti toivomisen varaa. Unto Helon laulusta olisi voinut saada enemmänkin selvää. Toki kesken keikan avattu Gambinakin otti osansa, mutta olisihan se nyt tämänkaltaisen bändin kohdalla kiva saada laulusta parempi tolkku. Bändillä tuntuu olevan vannoutunut fanikanta, varsinkaan kun keikkoja ei soiteta joka kissanristiäisissä, vaan varsin harkitusti. Arvostan kovasti mietittyä keikoillelähtöä, Rytmihäiriö ei esiinny tv:ssä Jenni Vartiaisen kanssa, se on bändinä laitapuolen katkotallaaja.

Illan tuntisen kaahauksen ehdottomat kohokohdat olivat ”Saatana on Herra”, ”Lähimmäistä lähietäisyydeltä”, sekä ”Jäljet johtavat ryyppykämppään”. Muutenkin setti oli hittivoittoinen, ja puhun nyt hiteistä itselleni, bändin ankarana kotikuuntelijana. On aivan varmaa, että tämä ei Rytmihäiriön maailmassa ollut vuoden kovin keikka. Joten bändi pitää tarkistaa uudestaan jossain kohtaa, ja toivottavasti kuulaammilla soundeilla. Muutenkin ilta oli venynyt pitkäksi roudaus-ja soundchecktaukoineen, joten ei ollut omakaan viritys ihan tismalleen seitsemän surman taajuuksilla.

Illan keskeisin anti oli lopultakin kuitenkin Turun Klubin korkkaaminen (joo, kyllä, en ole ollut täällä aiemmin keikalla, Turussa tulee pyörittyä muutenkin varsin harvoin). Klubi on  miellyttävä rokkiluola, ja ennenkaikkea erittäin epäsuomalainen, niinkuin itse kaupunkikin. Klubi voisi helposti olla Pariisissa tai vaikka San Fransiscossa. Paikka on muistettu akustoida pieteetillä, ja portaittaisen lattian ansiosta kaikki näkevät jotain. Bändiä pääsee hämmentävän lähelle ja todella mielenkiintoisiin kulmiin. Klubilla voidaan myös soitattaa kahdessa tilassa, jotka eivät häiritse toisiaan. Ja narikkakonsepti on Tampereelta tuttu, maksat vain jos jätät jotain. Yhdessäkään entiseen elokuvateatteriin rakennetussa klubissa, joka olisi toiminut huonosti, en ole vielä onnistunut olemaan. Johtunee siitä, että tilaa on jo alunperin jouduttu miettimään näkyvyyden ja äänen kannalta. Plus että leffateatterissa on aina nouseva lattia. Eli että jos leffateattereista on joku vimma päästä eroon, niin rakennettakoon niihin sitten edes keikkamestoja. KG

Abbath (no), Amorphis (fin), Loudness (jap), Einherjer (no), Ne Obliviscaris (aus), Bombus (swe), Bloodbath (swe) @ Tuska Festival, Helsinki 27.06.2015

Tuska-festivaalin lauantai korkkautui osaltani jälleen päälavalla. Sää näytti tänään sallivan edellispäivääkin paremmin, ja paperillakin Tuskan kakkospäivä oli lähentelevä erinomaista, ellei huikeaa. Ruotsalainen Bloodbath olikin jo ajan säästämiseksi virittänyt festarin komeimman taustalakanan päälavalle, kun saavuin. Näissä suurtapahtumien avaushetkissä on jotain pikkumaagista, kaikki on vielä edessä, tilaa on, henkilökunta virittäytyy hommiinsa; hienoja tunnelmia silloin, kun yksikään bändi ei ole vielä aloittanut.

Jos maailmassa onkin miljuuna superbändiksi väitettyä kokoonpanoa, niin kyllähän Bloodbath on sitä ihan oikeasti. Rummuissa Opethin Martin Axenrot, bassossa Katatonian Jonas Renske ja Katatonia-toverinsa Anders Nyström toisessa kitarassa. Murinassa ja korinassa Paradise Lostin solisti Nick Holmes, ja vielä toisessa kitarassa Sodomizer Eriksson, joka aiemmin toimi sekä tämän bändin, että Katatonian kitarateknikkona. Ja jos nyt joku käsi nousee sen merkiksi, ettei Bloodbath ole kuolon, dödön tai kalmon superkokoonpano, niin kai se nyt sitä edes alkuaikoinaan oli. Bändin riveissä on nimittäin nähty myös Dan Swänö, Mikael Åkerfelt ja Peter Tägtgren. Aikamoista pokaa.

Levytetty Bloodbath ei ole koskaan oikein iskenyt, jollain tapaa se on hukkunut kuitenkin tuohon niin äärisyvään kuolovellomaan, jossa yrittäjää riittää. Mutta kylläpä nykäisivät jampparit kovan avauksen päivälle. On nimittäin kova laji maalata naamansa ”verellä” ja taputella olkapäilleen ”katakombien pölyä”, ja olla keskellä Suomen suvea kello 13.45 uskottava, ja saada yleisö messiin, vaikkakin kuinka bändiä odottanut ja kuinka vastaanottavainen. Tähän kaikkeen kykeni kokeneiden metalliosaajien herrasmiesryhmä. Bändin 50-minuuttinen sujui, jos ei nyt kuin siivillä, niin vaivatta. Vakuuttavimmin junttasivat ”Unite In Pain” ja alkupään ”So You Die”. Nick Holmes on taas alkanut murisemaan, laulettuaan Paradise Lostissa pitkään, ehkä liiankin pitkään, puhtaita vokaaleja. Ja ihan hyvin lähtee. Kahden kitaran seinämä jynssää komeasti, ja nähtiinpä lauteilla kuinka ollakaan, koko festarin helposti paras rumpali. Aika nimittäin keskinkertaista kannuttajaa oli ollut lavalla ennen Axenrotia. Miehen peltityöskentely on häkellyttävää luokkaa, perinnetietoisesti sihisee ja kähisee, mutta silti modernilla otteella. Toisin sanoin, Axenrot on tajunnut että rummutkin on soitin, jonka voi, ja joka pitääkin kyetä sovittamaan. Vielä silloinkin, kun Bloodbathin ajoon alkoi ehkä hiukan puutua, Axenrotin kannuttelua saattoi seurata herkeämättä.

Näin vuosia sitten Paradise Lostin ulkoilmafestareilla keskellä päivää. Nick Holmes käytti koko keikan tyttömäiseen itkemiseen, että aurinko tillaa suoraan öögoniin, ja että yhtään bändiä ei pitäisi ikinä soitattaa päivällä myötävalossa. Päätin sinä päivänä, että tämän prinsessan pääbändi PL on nähty osaltani. Nytkin Holmes jaksoi muistuttaa auringosta, päivänvalosta ja aikaisesta slotista, mutta onneksi sävy oli selkeän ironinen. Ja miehen mainio suoritus Bloodbathin nokilla sai ehkä sittenkin antamaan Paradise Lostille vielä yhden mahdollisuuden tulevana syksynä.

Inferno-lavalla seuraavaksi niinikään ruotsalainen Bombus. En ollut ennättänyt oikein tutustua bändiin ennakolta, enkä tiennyt siitä näin muodoin tuon helvetillistä. Yllätys olikin positiivinen, kun Göteborgin (kuinka ollakaan) nelikko alkoi mätkiä tummaa rock’n’rolliaan kotikaupunkinsa parhaassa hengessä. Välillä tuli mieleen Entombed, silloin kun se vielä sitä oli, välillä Motörhead. Silti Bombus kuulosti tuoreelta ja omalta itseltään. Parhaat rallinsa bändi säästi lopulle kolmevarttistaan, ja niistä ennenkaikkea ”Into the Fire” puski komeasti linjoista läpi. Bändin rento ja itsevarma esiintyminen sai ainakin meitsin nopeasti puolelleen, ja mitä hitaammilla temmoilla ryhmä rouhi, sen parempi. Nämä voi huoletta nähdä uudestaankin. Onko Göteborgista ikinä tullut mitään kuraa?

Takaisin päälavalla virittäytyi peräti tuntiseen settiinsä vieras kaukaa, Australian Melbournessa vuonna 2003 perustettu Ne Oblivicaris. Homman nimi on folkmausteilla ryyditetty melodinen extremeproge, varsin ainutlaatuisen kuuloista kamaa paikoin. Instrumenttirepertuaariin kuuluu olennaisesti Tim Charlesin viulu, mutta leimallisempana kaksi solistia, Charles puhtaissa ja herra Xenoyr korinoissa. Basson ja kitaran saumaton yhteislanaus ja solistien vuorottelu teki keikasta paikoin erittäin mielenkiintoisen. Väliin soi viulu klezmeristi, väliin irlantilaisesti. Mutta jokin puuttui. Tiski ei ihan ehkä pysynyt perässä bändin maalailevassa soundissa, ja oliko niinkin että nousussa ollut tuuli tarttui Charlesin viuluun. Aurinko oli kääntynyt täysin myötäiseksi, eikä tämänkaltainen rouhinta oikein ehkä just nyt tänne sopinut. Nämä pitää nähdä iltavedolla, tai klubikeikalla uudestaan, sikäli komeasti bändi venytti anathemamaisia tunnelmia yli äärimetallirajojen.

 

Okrapokra. Takaisin Inferno-lavan eteen ja tukevat jalansijat Suvilahden santaan. Nimittäin, vuorossa norjalaisen tumman ilmaisun kuuman ja sytytysnesteenkatkuisen vuoden 1993 yksi kauneimmista lapsista, aina hiukan enemmän folkiin ja viikinkiteemoihin kuin suoraan blackiin, kallellaan ollut Einherjer. On nimittäin bändin vuoden 2003 albumi ”Blot” yksi koko laajahkon levyhyllyni ehdottamasti tärkeimmistä julkaisuista. Tuolta äärikovalta kokonaisuudelta kuultiin valitettavasti vain yksi veto, Haugesundin sotureiden setin päättänyt ”Ironbound”. Vaan eipä siinä, yhtään puolivillaista nykäisyä ei soitettu, vaan komea katsaus trion tuotantoon. Seurasin keikan lähes mellakka-aidalta, ja näin läheltä kuultuna bändin sointiin tuli outo ohuus, joka vain tuki kolmen miehen ekonomista ajoa. Einherjer eteni kuin käärmelaiva kesäisellä Volgalla, ja soittikin oman Tuskani kovimman vedon. Frode Glesnes laulussa ja kitarassa on tyylikkäänviileä nokkamies, toinen perustajajäsen on rumpali Storesund. Näissä lajityypeissä on   aika harvinaista, että 2/3 bändistä on yhä vuodelta 1993. Einherjer onkin kulkenut persoonallista polkuaan, on jättänyt kirkot polttamatta ja miestapot lusimatta, homot puukottamatta. On keskitytty soittamaan, säveltämään ja kehittymään yhdeksi tummempien alagenrejen tärkeimmäksi metallibändiksi. Kun trio (siis kaksi kitaraa ja rummut, ei muuta) lanasi aivan käsittämättömän komeasti marssipoljentoisen viikinkilaulatuksen ”Far Far North”, oli mielessä vain yksi asia. Miksi näidenkin näkemiseen meni näin prklee monta vuotta?

Tasan samaa saatoin ihmetellä seuraavan bändin kohdalla. Nimittäin, jos vetikin Einherjer kovimman vedon, oli kuitenkin itselleni Tuskan 2015 ylivoimaisesti odotetuin orkesteri Japanin hard rock-legenda Loudness. Oli nimittäin aika, jolloin olin nykyistä nuorempi, ja olin ajatellut poikapäissäni tulla rokkitähdeksi. Monista valittavissa olevista luukuttajaesikuvista olin silkkaa erikoisuuttani valinnut Loudness-kitaristi Akira Takasakin siksi, jota ihailla ja katsoa ylöspäin. Ei tullut meitsistä starbaa, sen se olisi vaatinut että olisin oppinut soittamaan kitaraa. Eikä sekään vielä, mutta paremmin kuin Akira. Oppimatta jäi.

Loudness perustettiin Osakassa vuonna 1981. Meikäläisellä oli taannoin anoppila suur-Osakassa, ja siellä muutaman pariviikkoisen stintin vietinkin. Aina haaveilin nähdä Loudnessin kotikentällä, mutta sitä ei suotu. Nyt suotiin vihdoin nähdä orkesteri, ja olipahan tunteikas puhde, pakko sanoa. Niin lähelle eturiviä kuin ikinä pääsi, ja Takasakin puolelle lavaa. Kovalla klassikolla homma käyntiin, ”(Rock’nRoll) Crazy Nights”. Soundi ei aidan tuntumassa ollut juhlittavin mahdollinen, mutta nämä jannut oli pakko nähdä läheltä.

Bändi oli laskeutunut Japanin lennolta aiemmin päivällä, ja joutui Tuskan yleisömassan eteen kunnon länsisuunnan jetlagissa. Mutta kuten solisti Minoru Niihara totesi, kyllä tässä jetlagit lähtee, kun teitä katselee. Minoru on liittynyt Loudnessiin perustamisvuonna 1981, samoin basisti Masayoshi Yamashita. Tämäkin vielä, että yksi kaikkein kovimmista hard rock-bändeistä ikinä, soittaa vuonna 2015 tällaisella kokoonpanolla. Vain yksi on joukosta poissa, haimasyöpään marraskuussa 2008 menehtynyt alkuperäisrumpali Munetaka Higuchi. Nykyinen kannuttaja Masayki Suzuki takaa tanakat tahdit, ei siinä, kaikki on taas hyvin. Bändi soitti kahdeksan biisin tiukan festarisetin, mutta ei onneksi kaikkein ilmeisimpiä ilmeisimmässä järjestyksessä. Kolmentoista albumin takakataloogista voi valita ja varioida. Minorun ääni oli kunnossa, miehen lonkkavika pelkästään, vain ja ainoastaan sympaattinen. Sankarini Akira Takasaki soitti soolot suhteellisen lyhyinä, mutta taiturimaisesti. Akiralle pituus, monipolvisuus ja taito eivät ole synonyymeja. Tämä on rokkibändi, eikä mikään showcase, työmoraali on japanilainen. Akira ei keräile kultaisia Rolexeja, eikä Ferrareita, Akira ei pukeudu hopeiseen rotsiin, eikä pöhötä itseään kaljaa lanttaamalla valaaksi, Akira soittaa kitaraa ja johtaa maailman kovinta hard rock-ryhmää. Soolojen päätteeksi Takasaki rouhaisi vibralla tavaramerkkinsä, idän ukkosen mureat, herkät jylyt. ”In The Mirror”, ”Crazy Doctor”, ”The Sun Will Rise Again” ja kauniiksi lopuksi klassikkoalbumi ”Hurricane Eyesin” avaava ”S.D.I.”  Loudness kävi täällä, olin paikalla. Bändi poistui lavalta, vastaanotto oli hulppea. Akira ja Minoru palasivat vielä pikku hetkeksi kahdestaan lavalle, kaulakkain. Me tehtiin tämä veli, me saatiin porukat pähkinöiksi hillittömissä jetlageissä. Keskellä Loudnessin uraa Akiralla ja Minorulla oli 12 vuoden välirikko, mutta siinä ne toverillisesti nyt kaulailivat, herrat Loudness. Meitsille tuli iso tippa öögaan, tämä oli ehdottomasti liikaa.

Pala kurkussa murkinalle, ei pystynyt mitenkään suhtautumaan kakkoslavan Atomirottaan. Mitä Atomirotta teki täällä, onko ne jonkun, vai kaikkien kavereita? Tämä on metallifestivaali. Suoritan Atomirottani joskus toiste.

Seuraavaksi hetki, jota olisin teoriassa voinut odottaa vuosikausia. Amorphis soittamassa alusta loppuun läpi ”Tales From The Thousand Lakesin”, eli yhden kaikkien aikojen kovimmista albumeista koko raskaan rockin historiassa. Nyky-Amorphis on kuitenkin tunnistamaton varjo klassikon levyttäneestä bändistä. Siksi tämä teoriassa huikea tilaisuus kuihtui Amorphiksen tapaan virkamiesmäiseen läpisuorittamiseen, jonka solisti Tomi Joutsen kuittasikin sanomalla: ”No niin, Tales on nyt lusittu läpi.” Nimenomaan Amorphis, kassan kautta pihalle. Olen kova ymmärtämään huumoria, ei ole siitä kyse, Joutsen olletikin vitsaili, mutta tunnistan mielestäni myös, jos ei yhtään kiinnosta. Minun ja Amorphiksen yhteinen taival päättyi tähän albumiklassikkokeikkaan. Onneksi on edelleen se järjettömän laadukas albumi, jota voi kotona soitella. Kassan kautta-keikkoja ei jaksa nähdä, elämä on niille liian lyhyt.

Loudnessin luomilla pohjilla ei Amorphis onnistunut edes masentamaan, uudella innolla siis kohti Inferno-lavaa, jossa oli tarkoitus tehdä rockhistoriaa. Ja tehtiinkin sikäli, että Immortalin tämän vuoden alussa ikijäähän laittanut Abbath soitti kautta aikain ensimmäisen soolokeikkansa. Hyvässä, joskaan ei supertuoreessa muistissa, oli Immortalin huikeaakin huikeampi veto Wacken Open Airissa elokuussa 2009, yksi kovimmista keikoistani ikinä. Ja tämä on paljon sanottu, matkaa lavalle oli kuitenkin muutama sata metriä. Immortal lanasi kuin viimeistä keikkaansa, ilkeästi, mustasti, pelottavasti. Oli nimittäin tunnelmat kohdillaan. Vanha Saastainen Huoripukki jossain kaukana allamme taputti karvaisia sorkkiaan.

Wackenin Immortal-pohjilta ei tänään vimmatusti ajanut Abbath miehistöineen aivan samaan yltänyt. Bändi on Eikemon akan pojalla huippuluokkaa, norjalaisen blackin tuiminta ydintä, itse King ov Hell bassossa ja Creatures rummuissa. Jotain silti puuttui; Immortalin mestarillinen ja huippuunsa tikistetty, mutta luomuinen ote black-kaahaukseen. Silti, kun Abbath rouhaisi peräkkäin Immortal-klassikot ”One By One” ja ”Tyrants” (tuttuine biisinpysäyttämisineen, mitä nyt tapahtuu, Abbath kädet puuskassa, ja taas jatkuu lanaus..), oltiin alan ytimessä. Jotenkin on kuitenkin selvää, ettei tämmöinen sovi päivänvaloon, ja sitähän Suomen kesässä riittää, vaikka kuinka myöhään soittaisi, ”still fuck the sun”, kuten Abbath asiaintilan ilmaisi. Immortalin tuotannosta kuultiin myös ”In My Kingdom Cold”, ”Hordes To War” ja kaiken ilkeäksi lopuksi ”Whitstand the Fall of Time”, jonka aikana nähtiin Abbathin syöksevän tulta, ja kuultiin pyrojen paukkuvan. Tottakai oli tärkeää todistaa Abbathin soolokauden maailmanensi-iltaa, mutta sille että jotain olennaista puuttui, ei edes niin päällikkö hahmo kuin Abbath itse, voi mitään. Puuttuva elementti oli nimeltään Immortal. Kun Abbath yrittää uudestaan Suomessa, aion kuitenkin olla paikalla.

Tunnustaa myös pitää, että osa Abbathin vedosta meni ohi, koska oli ääritärkeää jonottaa Loudnessin nimmareita. Minulle, joka ei juuri nimmareita ole jonotellut, eikä jonota. Oli kuitenkin keskeistä päästä puristamaan Akira Takasakin kättä, ja vaihtaa sananen Minoru-sanin kanssa. Tämän tapaamisen jälkeen, ja kun oli kuullut Abbathin ”One By Onen”, tuntui että Tuskan lauantain pääesiintyjä In Flames ei pysty itselle tarjoamaan enää mitään isompaa. Bändin merkitys omalla kohdalla on nollasta niukasti ylöspäin, ei ole tullut tutustuttua, on liian monia tutustua. Ja kun illan muutkin velvoitteet kutsuivat, sai In Flames nyt jäädä.

Niin oli Tuska 2015 osaltani paketoitu. Toimii Tuska, ei voi muuta todeta. Ensi vuonna uudestaan, muodossa tai toisessa. Nousujohteisella 2010-luvun tuskailullani olisi vihdoin aika kolmen päivän täysfestaroinnin. Nyt jäi Alice Cooper sunnuntailta näkemättä, ja sekös rassaa. Ehkä marraskuussa sitten, kun jätämme jäähyväisiä Mötley Cruelle. Mutta siis, kiitos Tuska. KG

Krokodil (uk), Foreseen (fin), Architects (uk), Aeons Confer (ger), Lamb of God (us), Exodus (us), Sabaton (swe) @ Tuska Festival, Helsinki 26.06.2015

Vuoden 2015 Tuska-festivaalin kokonaiskattaus ei ehkä paperilla ollut aivan niin kova, kuin useampanakin aiempana vuonna, mutta Tuskan kyseessä ollessa jokatapauksessa aina niin tymäkkä, että jonkinlainen suhtautuminen Suvilahden heavykarkeloihin on joka kesä pakko muodostaa. Positiivinen pakko. Omalta kohdalta festari jäi tänä vuonna kaksipäiväiseksi, viime vuonna vain yksisellaiseksi, suunta on siis kohoava.

Perjantain sisäänheittobändeiksi oli hankittu groovemman metallin ystäville Lamb of God, sekä sotahistoriaa ja melodista poweria yhdistelevä Sabaton, mutta itselleni suurin syy olla paikalla avauspäivän osalta, oli thrashmetallin elävä legenda Exodus.

Henkilökohtaisen tuskailuni aloitti brittiläinen Krokodil, jolla oli kunnia korkata päälava, englantilaisemmin Radio Rock Stage. Jonkin verran olin ennalta ehtinyt Krokodilin ryskeeseen levyiltä tutustua. Riittävästi varmistaakseni, että sen musiikissa metalcore ei ainakaan ole määräävä elementti, mauste vain. Meitsi kun saa puhdasoppisesta metalcoresta niinsanotusti näppylöitä. Mutta Krokodilin mainiosti groovaava sludge/doom/kuolojyräys pääsi suorastaan yllättämään edestäpäin, ja siis hyvinkin positiivisesti. Bändihän mainitaan jonkinmoisena (hohfuckinghoijjaa) superbändinä, soittaahan siinä jäseniä peräti niinkin merkittävistä jyystäjistä kuin vaikkapa Hexes, Gallows, Evisorax tai Canaya. Täh? Voiko kukaan käsi sydämentahdistimella vakuuttaa kuulleensa yhdestäkään noista? Se, että peräti kolmesta kitaristista Alessandro Venturella soittaa Slipknotissa, ei tee tästä minkäänlaista superkokoonpanoa.

Krokodilin setistä parhaiten mieleen jäi upeasti maalaileva ”The Collapse”, bändin toistaiseksi ainoalta albumilta ”Nachash” (2014). Ystäväsihminen oli bändin kehaissut, nähtyään nämä Mastodonin lämppärinä viime vuonna, ja pakkohan bändi oli tsekata. Hyvä maku jäi. Kolmesta kitarasta olisi toivonut saatavan enemmänkin irti, mutta kieltää ei voi, näillä on upeita biisejä. Ja paljonkin omaa ideaa tekemisissään, mitä ei voi kyllä ihan hirveän monesta tuoreehkosta orkesterista sanoa tänä päivänä, valitettavasti. Siksi on hyvä, että Krokodil veljeilee doomin ja sludgen kanssa, harvemmissa raidoissa coren.

Päälava korkattu. Sitten Club Stagelle eli Pannuhallin pikkulavalle. Ei ole Tuska enää kokonaan open air, ja hyvä niin, tämä on mainio paikka soitattaa nousevia kykyjä, ja nähdä uusia mielenkiintoisia nimiä; hengähtää hetki nakkisuojassa valintansa mukaan paahteelta tai sateelta. Kotimainen Foreseen oli jo pitkään pitänyt nähdä, sikäli ahkerasti on oman kotikoneen soittolistalla viihtynyt bändin vuoden 2010 pikkulevy. Foreseen piiskaa menemään vihaista ja kiihkeää crossoveria, ehkä naksun kallellaan kuitenkin enemmän edelleen hardcoreen kuin thrashiin. Ja hyvä niin. Bändiltä on varsin hiljattain tullut esikoisalbumikin ulos, ”Helsinki Savagery”. Kertakaikkiaan mainiota kaahausta, ja mieltäkin sanoituksissa ollaan. Turhan monesti tämän lajin porukoissa onnistuu solisti ärsyttämään aivan ruvelle, asia joka estää pidemmälle tutustua bändiin, tai todistaa useampi keikka. Mirko Nummelin ei kuitenkaan tee niin. Foreseenilla on edustamiensa genrejen historiat hallussa, mutta se piiskaa ihan omalla piiskalla, ja tulee ehdottomasti tarkistaa livenä, jos hooceehommelit yhtään uppoaa. Ja hei, kuinka ihanan kompakti setti tällaista on bändin nyt saama 25 minuuttia. Aika moni orkka soitti Tuskassa tänä vuonna liian pitkään, mutta ei Foreseen.

Takaisin päälavan maastoon, jossa näin iltapäivän nimissä pääsi vielä ilman kyynärpäitä aivan mahtavan lähelle bändiä. Kun vain muisti, että pitissä pyöriminen on taas enemmän kuin muodikasta, ja että sille on annettava oma tilansa. Toki nuorten miesten kirnu ottaa tilansa antamattakin. Eikä siinä, hyvä että on harrastuksia, mutta oma musadiggailuni on aina onnistunut ilman pittauksia, käsimerkkejä  ja daivailuja, ja siksi henkilökohtaisen kuuntelupaikan etsiminen ottaa vähän aikaa ja vaivaa. Eikäs siinä siis tosiaankaan yhtään mitään. Päälavalla seuraavaksi brittiläinen Architects, jo soittaneen Krokodilin sukulainen, mutta paperilla corempi, postcorempi. Onneksi vain pääosin paperilla, löysin nimittäin itseni yli puolen tunnin kohdalla yhä samoilta sijoilta kuuntelemasta Architectsia, ja vieläpä ihan relatiivisella mielenkiinnolla. Bändi siis yllätti samasta suunnasta, kuin ystäväsorkesterinsa Krokodilkin. Onhan tämä hiukan tämmöistä kahvakuulaheavya, mutta ei voi mitään, laji kuin laji, jos biisit toimii, niin se on siinä. Hyvä humppabiisi on hyvä biisi, hyvä (mitänäitänyton)corebiisi on hyvä biisi.

Olinko se vain minä, vai jättikö päälavan laulusoundi toivomisen varaa sekä perjantaina, että lauantaina? Jälkimmäisenä virinnyt tuuli otti ehkä äänestä osansa, mutta ei senkään ihan oikeasti olisi pitänyt vaikuttaa, pieni leppeä kesätuuli. Perjantai oli nimittäin täysin tuuleton, ja asia pisti jo silloin korvaan.

Takaisin sisälavalle, joka on monella tapaa mainio paikka, mutta jos haluaa viettää hetken anniskelualueen puolella, on näkyvyys lavalle kohtuu heikko. Toki bändi näkyy screeniltä, mutta eipä vissiin tyhmä fiilis, kun bändi soittaa puolittain näkyvissä tolppien takana, ja toisaalta screenillä. Lähellä, mutta kaukana. Onneksi saksalaisen, kertakaikkiaan turhan vaikeasti nimetyn Aeons Conferin setti lähti muutamia minuutteja myöhässä käyntiin, joten päivän ainoaksi jääneen mökäöljyn ehti ihan rauhassa siepoa naamariin. Bändin aloituksesta ei oikein tahtonut tulla lasta eikä kakkaa, mutta lopulta kaikki saatiin kuntoon, ja keikka päästiin starttaamaan. Tai no, kaikki ja kaikki. Instrumentit saatiin kyllä kuulumaan, mutta hiukan mikä mitenkin. Laulusoundi kärsi eniten, ja koskettimiakin mieluusti kuulisi, silloin kun lajityyppinä on jonkinlainen sinfoninen black metal, kuten Aeons Conferin tapauksessa. Toki voimallisilla dödöelementeillä ryyditettynä. Komeaa lanausta, loppua kohti yhä komeammaksi käyvillä biiseillä. Bändi oli ansainnut soittoslottinsa PlayTuska-yleisöäänestyksen kautta, ja tänään se myös ansaitsi slottinsa, soittamalla ja yrittämällä vimmatusti. Se ei tänään taatusti kuulostanut parhaalta mahdolliselta itseltään, mutta otti todellisen työvoittoniskalenkin piskuisesta, mutta ymmärtäväisestä yleisöstään. Bändi on perustettu Hampurissa jo peräti vuonna 1997, mutta matkannut hitaasti omia polkujaan, takana on edelleen vasta yksi albumi.

Sympaattinen solisti Bernhard on kova murinamies, mutta ainakaan tänään ei puhdas laulu oikein tahtonut lähteä. Liekö jossain määrin epäonnistuneella kokonaissoundilla ollut luisevat näppinsä pelissä? Työvoittokeikkoja on aina kiva nähdä, aina kiva antaa mahdollisuus täysin tuntemattomalle bändille suhteellisen kaukana kotoa. Kun Aeons Confer päätti settinsä, ja tuli kumartamaan Club Stagen yleisölle, ryntäsi eturivin porukka kättelemään koko bändin läpi. Hieno ele, joka taatusti tuntui hyvältä, ja joka samalla lavalla toistui viime kesänä sympaattisten kiinanbändien kohdalla. Rock on ennakkoluuloton, ja rajaton riemu. Arvostan.

Oukkidoukki. Oli tullut aika katsastaa Lamb of God, joka ei itselle ole oikein mitään koskaan edustanut, mutta jota olen kovasti kuullut ylistettävän. Ja löytyyhän bändi nykyään myös käytännössä kaikilta listauksilta, kun jopa kaikkien aikojen parhaita metalliorkkia pannaan järjestykseen. Homman nimi on, ja oli, groove metal, mitä ikinä sekään on koskaan tarkoittanut. Niinkuin monet lajityyppikollegat, sekoittaa Lamb of Godkin murjontaansa etelänmausteita, southernia, tummaa boogieta. Ja toimihan se, ei siinä mitään. Jäin hulluna velloneen pitin ja yhä paisuvan yleisömassan takia suhteellisen kauas, mutta hyvin välittyi Lambin groove hiukan taaemmaskin. Olisikohan Lamb of God myös nauttinut päälavan päivän parhaista soundeista, vai olinko se vain minä? John Campbellin rouheat alakerran bassolinjaukset, kitaristien Morton ja Adler kireännariseva yhteisgroove ja solisti Randy Blythen miljoonasti mikkiin lausuma ”fuck/fucking/fuck” jäivät päällimmäisenä mieleen. Haluamatta kuulostaa nimittäin yhtään miltään muulta kuin itseltäni, niin onhan se noloa kun aikainen mies huutaa joka vitun lauseeseen vittu jokaväliin. Kyse on kuitenkin vain vittu keikasta jollain vitun festivaalilla, ja vaikka jokainen meistä vitun mutsianussivista pahamoottorisormista onkin bändille aika vitun arvokas metallipää, niin anteeksi nyt vaan. Kiusaannuin. Erittäin. Aika moni tosin ei. Bändi soitti hyvin, mutta kyllä tälläkin materiaalilla tuli puolen tunnin jälkeen kyllästyminen, kun itse en ole mutsianussiva bändin hullupää kovaydinfani.

Itselleni illan pääesiintyjä oli, kuten jo ennätinkin toteamaan, Exodusjo peräti vuonna 1980 perustettu Bay Area-thrashin pioneeri. Bändi ei tunnetusti kuulu thrashmetallin Big Fouriin, mutta ehdottomasti NextBigFouriin (Exodus, Kreator, Forbidden ja Testament, eiks yeah?). Esikoisalbuminsa se onnistui julkaisemaan vuotta liian myöhään sopimusteknisten hässäköiden takia, ja tuo vuosi taisi olla Exoduksen marginaaliin jäämisessä kohtuullisen ratkaiseva. Mutta bändi on silti porskuttanut kaikki nämä vuosikymmenet, ja takonut ilkeää, nopeaa ja likaista rässiään 10 studioalbumillista. Mutta mutta, vaikka nyt eturivissä huutaakin jo kakkosalbumilla 1987 laulanut Steve Souza, voiko Exodus tosissaan olla olemassa ilman kitaralegenda Gary Holtia? Joka siis tunnetusti otti paikkopestin vastaan Slayerissa, kun hämyheikki puri Jeff Hannemanin hengiltä jokunen aika sitten. Tuoreen uutisen mukaan Holtille ollaan tarjoamassa Slayerista nyt vakkarisopimusta, miten lie käy Exoduksen siinä vaiheessa.

Kyllä Tuskan kakkoslavalla eli tuttavallisemmin Inferno-lavalla nähty Exodus voi olla olemassa ilman Gary Holtiakin, suoraselkäinen ja vaarallinen thrashbändi edelleen. Aika monta sotaa on käynnissä, jotka eivät yhtä miestä kaipaa, lieneekö tämä siis yksi niistä. Steve ”Zetro” Souza on olennainen osa bändin historiaa, ja kannuissa on edelleen perustajajäsen Tom Hunting. Olisi ollut mahtavaa nähdä Holtilla varustettu Exodus, mutta miehelle sattui samalle illalle Slayer-veto San Diegossa. Nykyinen kitaristikaksikko Lee Altus ja Kragen Lum klaaraavat homman kyllä himaan, mutta viimeistään radiohitin ”Bonded by Blood” kohdalla kaipasin Holtia.

Ärhäkimmin Exoduksen ohjelmistossa nyki Tuskan perjantaiehtooseen yllättäen kuitenkin ”The Toxic Waltz”, ja koko homman paketoinut ”Strike of the Beast”. Tiukka 50-minuuttinen, ja kyllä Souzan päällikköote lavalla viittaa myös siihen, että homma tulee jatkumaan, vaikka Gary Holt pian allekirjoittaneekin Slayerin kanssa TES:n eli thrashehtosopimuksen.

Oli aika illan viimeisen nopean, illan viimeisen bändin. Puitteet oli komeat. Exoduksen soittaessa oli päälavalle roudattu puolikas Tiger-tyyppinen taistelupanssarivaunu ja tonnikaupalla pyrotekniikkaa. Sotahistoriallisia teemoja jo vuodesta 1999 power metalliinsa naittanut Sabaton sai kunnian päättää Tuskan avauspäivän. Väkevästi käynnistyi faluninmiesten salamasota ”The Ghost Divisionilla”, heti siis kun tutusti oli kuultu lavalletulomusiikkina ”The Final Countdown”. Tuskan piukkaan pakkautunut väki oli täysillä mukana heti alusta alkaen, ja äänekkäästi. Lämmin vastaanotto hämmensi bändin, ja sen solistin Joakim Brodenin, joka  mainitsikin asiasta monta kertaa. Bändi taisi tajuta varhain, että normisuoritus riittää tänään, näin vastaanottavaisella väellä.

Sabatonilla ei jää biisimateriaalista kiinni, ja kun Euroopan maiden sotahistoriasta lauletaan, aina on joku kiinnekohta illan yleisön omiin sotasankareihin, mitä nyt kukin sellaisilla sitten tarkoittaakin. Suomelle soivat tänään erityisesti tarkka-ampuja Simo Häyhästä kertova ”White Death” ja ”Soldier of 3 Armies”, jonka lyriikka kietoutuu Lauri Törnin ympärille. Ja onkin kertakaikkiaan huikea power metal-ralli. Komesti jytisi Sabatonin pyrotekniikka, ei loppunut napalmi kesken. Sen turhan jokelluksen joka biisin väliin, huonon vitsailun ja miinanraivauskesäteatterin olisi omaan makuuni voinut jättää pois, mutta taatusti paikalla oli niitäkin, joita nauratti. Ja sehän vain lasketaan. Sabaton palaa Espoon Barona Areenalle syksyllä täysin omalle vedolleen, itse tuskin näen itseäni yleisössä, siksi vähän noin niinkuin musiikillisesti jäi hampaankoloon. Asiallinen bändi, jonka huolella valitsema militiakonsepti toimii kuin pikakivääri kesällä.

Tuskan avauspäivä sujui siis hyvissä festaritunnelmissa, vettä ei satanut, ja aikataulutus ynnä tekniikka olivat pääosin kaikki kunnossa. Tuskan ja Suvilahden kaasukelloalueen liitto toimii. Kaisaniemessä en koskaan tuskitellut, mutta nyt tapahtuma on juuri oikeassa paikassa. Lavat eivät häiritse toisiaan, jonoumia minnekään ei juurikaan synny, portit vetävät, ruoka ja juoma virtaavat riittävällä volyymilla. Metallifestivaali kaupungin sydämessä, näitähän ei montaa voi maailmallakaan olla, ainakaan tässä mittakaavassa. Pikkubändien sisälava pelkästään takaa festarille persoonallista otetta. Vielä kun samaa otetta käytettäisiin vaikkapa juontajien valinnassa. Mutta eipä noitakaan tarvitse vasiten kuunnella, menee lavan lähelle, kun huudot on huudeltu. KG

Emperor (no), Neurosis (us), Satyricon (no), Church of The Dead (fin), Diesear (tw), Ego Fall (ch) @ Tuska Open Air, Helsinki 29.06.2014

En voi kehuskella olevani Tuska-festivaalin veteraani tai vakiokävijä. Olin edellisen kerran lippujonossa vuonna 2000, silloin tapahtuma oli huikeasti pienempi ja lutuisempi. Tapahtumapaikkanakin oli tuolloin vielä ne silloin niin tärkeäksi koetut makasiinit. Edellisestä Tuskastani muistijälkiä ovat jättäneet vain Gamma Ray, ja jo edesmennyt Sinergy. Kaisaniemen kaudella en siis koskaan festereille ennättänyt, ei jotenkin paikkaseutu houkutellut, vaikka tarjonta toki vain koveni vuosi vuodelta. Mutta kun Tuska mallia 2014 julkisti keväämmällä, että lauteille saadaan Norjan blacklegenda Emperor vetämään esikoisalbumiklassikkonsa ”In The Nightside Eclipse” alusta loppuun, piti sunnuntain päivälippu hankkia myyntiintulotunnilla. Ja kun ohjelmistossa kylkeen lyötiin vielä toinen norjalainen kunkkubändi samalta alalta (ja ajalta), nimittäin Satyricon, ei ollut vaihtoehtoa jäädä kotiin. Ja olihan siellä paljon muutakin hyvää.

Sääherra oli luvannut koko päiväksi tuskaa niskaan, ja tulihan sitä. llkeän, joka paikkaan tunkeutuvan sumusateen muodossa. Kokenut ulkoilmakeikkailija toki osaa pukeutua, mutta myös suunnitella hyvin. Itse kaavailin metallisapattini niin, että isken paikalle vasta ekojen bändien soitettua, pari ensimmäistä tuntia sisätiloissa kiinanpoikia kuunnellen, ja sitten ulkoilman välitarkistus. Jos vettä sataa edelleen, jatkan mielenkiintoista ohjelmaa tarjoavalla sisälavalla ns. nakkisuojassa. Ja sitten Satyriconin ja Emperorin takia voi jo kastuakin, mikäli pakko. Ja aivan suunnitellusti meni.

Suoraan siis sisätiloihin eli Pannuhalliin rakennetun Club 3rd Stagen äärelle. Tai sitten voidaan ihan, Suomessa kun ollaan, puhua vaikka klubilavasta. Siellä oman Tuska-päiväni avasi iloinen yllätys Kiinan Sisä-Mongoliasta, Ego Fall. Joka päivä ei näe mongolialaisia metallibändejä, joten nämä olin oikein suunnittelemalla suunnitellut tsekkaavani. Ja hyvä niin. Kiitos kaikille muillekin paikalla olleille, me teimme näiden erittäin sympaattisten kiinanpoikien päivän, ellei pidemmänkin ajan. Solisti muisti kiittää moneen otteeseen yleisöä, päivä oli koko bändille suuri. Kaukana kotoa, maineikkaalla metallifestarilla Euroopassa, lavan edessä mukavasti possea, ja posse täysillä menossa mukana. Ego Fall yhdistelee melodiseen kuoloonsa tai coreensa mongolialaisia perinnesoittimia (sämpleinä toki näin livenä), ja basistin toimittamaa khoomei-laulua. Ennenkaikkea jätkien soittamisen iloa oli pakko todistaa hymy suupielessä, saattaisinpa näiden levyynkin tutustua. Hoitakaa hei joku kiltti hyvä taho nämä talvella Eurooppaan klubikiertueelle lämppäämään jotakin kokeneempaansa, jooko?

Samaisella klubilavalla jatkettiin, pienen Koff-tauon jälkeen. Lauteille kapusi melodista death metalliaan toimittamaan orkesteri Kiinan keisarikunnan toiselta laidalta, eli Taiwanilta. Tai niin Kiina luulee, että Taiwan sille kuuluu. Uskompa, että Diesear-yhtyeen jampat tietävät, että ei kuulu. Vuonna 2007 perustettu Diesear talloo kuolonpolun extreemimpää laitaa, ja on ehtinyt julkaista kaksi pitkäsoittoa, joista mainio ”Ashes of the Dawn” ilmestyi viime vuonna. Olin ehtinyt omassa kotoisassa musacornerissani jo soitattaa kyseistä plattaa useammankin kerran läpi, ja odotukset Taiwanin Bodomin vedolle olivat kohtuukovat. Mutta Mongolian poikain energian ja ilon jälkeen Diesear ei ihan onnistunut olemaan niin rankka, vakava ja tekninen, kuin mihin se ilmiselvästi pyrki. Soitto oli paikoin epätarkkaa, soolokitaristi soitti ehkä hitusen eri bändissä kuin muut, ja solisti Kurenai selvästikin ujosteli, ainakin tänään, tässä ja nyt. Mutta eipä hätiä, nämä tulevat vielä Eurooppaan, varsinkin jos lämppäriyhteistyö Children of Bodomin kanssa jatkuu myös täällä päin Palloa. Jos melodinen, raskaampi kalma kiinnostaa, Diesearin tuotantoon kannattaa ehdottomasti tutustua.

Kävin suunnitelmani mukaisesti tarkistamassa ulkoilman, eli sään, olihan Inferno-lavalla seuraavaksi nähtävissä etnometallin legenda Israelista, jo vuonna 1991 (eri nimellä tosin) aloittanut Orphaned Land. Joka on sekin pitkään pitänyt nähdä, bändi on ansiokkaasti sekoittanut Lähi-idän sävyjä melodiseen metalliinsa. Mutta ensi kertaan jää edelleen. Sen verran tuli kylmää sumua itänaapurin suunnalta takapalloon, että ei siinä kuulemastaan oikein pysty nauttimaan. Urheasti israelinmiehet vetivät tuntisensa kuitenkin, näin siitä kaksi ensimmäistä, ja viimeisen biisin. Orphaned Landin lämmintä ja lämminhenkistä klubikeikkaa odotellessa.

Takaisin Pannuhalliin, joka nyt sään äityessä olikin täynnä kuivattelemaan ja lämmittelemään paennutta jengiä. Onni siis onnettomuudessa helsinkiläiselle Church of The Deadille. Joka on suomimetallin tuoreehko sensaatio, jos minulta kysytään. Viime aikoina on jaksettu jauhaa puhki suomalaisen thrash-ja speedmetallin uusi aalto, ja ihan kovia nuoriso-orkestereita se onkin synnyttänyt, ei siinä. Mutta miksi tämmöisestä bändistä ei ole vaahdottu? Vai onko joku vaahdonnut? Oli kuin olisi ensitahdeilla lennätetty Floridaan, ja vuoteen 1989. Kaikki paikallaan näillä jannuilla; asenne, tekniikka, rentous, perinteet, biisit ja lavallaolo, josta viimemainitusta nyt pääosin vastaa toki solisti Pihlajaniemi. En muista mitään näin räyhäkästä kuulleeni näin tuoreelta bändiltä pitkiin, pitkiin aikoihin. Menkää tsekkaamaan, kun saapuvat klubille lähelle teitä. Jos uppoaa Deicide, upponnee tämäkin. Kuolonmetalli elää ja voi hyvin.

Sitten ulos, ja päälavan edestä tukevat jalansijat Suvilahden sepelistä. Ja kun Oslon bläkkiskunkku Satyr miehineen aloittaa hypnoottisen ”Now, Diabolical”, kannattaa olla täällä tänään. Tihkusade ei haittaa, se sopii tunnelmaan. Jos on Dimmu Borgir parjattu bändi puritaaneissa ja ahdaskatsantoisissa blackmetalpiireissä, niin kyllä on saanut osansa myös Satyricon. Joka kuitenkin, jos minulta kysytään, on yksi niistä kakkosaallon tärkeimmistä bändeistä, jotka ovat menneet urallaan eteenpäin. Eikä ainoastaan kaupallisesti, vaan myös musiikillisesti. Ja mitä sitten, puritanistit tukehtukoot omaan kieleensä, Satyricon jyskyttää todella kovan tuntisen, painottaen materiaaliaan viimeisimmälle albumille ”Satyricon” (2013). Varsinkin ”The Age of Nero”-albumin ”Black Crow on a Tombstone” lähtee niin väkevästi, että itse en osaa toivoa enempää. Paitsi tihkusateettoman pienen klubiympäristön. Tuoreen levyn raidoista terävimmin kuohii ”Walker Upon the Wind”. Tunnin festarisetti on oikeastaan aika hyvä, bändille kuin bändille, on pakko miettiä mitä soittaa. Mutta Satyriconin tuntisen jälkeen on olo, joko se loppui. Bändin ei-niin-tunnetut rivimiehet hoitavat hommansa mallikkaasti, eivätkä tyydy sessiomiehen osaan, vaan lava on täynnä energiaa. Rumpujen takana legendaarinen Frost osoittaa taas olevansa yksi koko genren tärkeimmistä muusikoista. Setin lopun ”Mother North” ja ”K.I.N.G.” todistavat, että Satyriconilla on iso paikkansa kanoniassa, nillitetään mitä nillitetään.

Tuskan 2014 ohjelmistoa oli niinikään kritisoitu. Aina löytyy niitä jotka osaisivat itse paremmin, kaiken muunkin kuin juoksuhautojen pohjilta ja poteroista huutelun. Totta toki on, että nimet kuten (nyky-)Anthrax tai Metal Church ovat enemmänkin ehkä Jalometallin bändejä, kuin Tuskan. Tai että on järjetöntä sijoittaa kakkoslavan päätösesiintyjäksi niin tylsä, ja ulkoilmakelvoton bändi, kuin vaikkapa Inferno-lavan sulkenut Neurosis. Tiedän, että bändillä on Suomessakin uskollinen kannattajakuntansa, eikä kunnon sludgeilussa mitään vikaa sinänsä, mutta tämä on klubibändi ja klubimusiikkia. Jos festari aiotaan päättää isosti, päätetään se isosti. Oaklandilaisbändi Neurosiksen keikasta seurasin valtaosan, eli vissiinkin neljä biisiä. Ihan mukiinmenevää kamaa, mutta väärässä paikassa. Nämä voisi hyvinkin jokus uudelleentsekata mainitussa klubimaailmassa.

Emperorin takia tänne olin kuitenkin tullut. Aiemmin en ollut onnistunut bändiä näkemään. Ja kun tiedossa oli, että orkesteri tulee soittamaan esikoisalbuminsa ”In the Nightside Eclipse” siis kokonaan läpi, oli ainakin paperilla yksi koko keikoillakäyntihistoriani tärkeimmistä hetkistä koittava kohta. Siksi tärkeänä pidän 90-luvun alun blackmetallin kakkosaaltoa, ja eritoten sen norjalaista antia, kuten vakilukijani jo tietääkin.

Emperor astelee lavalle tasan kello 19.45. Tähän päättyy Tuska 2014, tähän kiertueeseen päättyy kenties Emperorin ura, tämä on todennäköisesti viimeinen Emperor-keikka Suomessa. Sade taukoaa, jopa sää kunnioittaa blackmetallin kaikkein suurinta. Jollekin se on toki Darkthrone, jollekin Burzum, jollekin vielä joku muu. Itselleni on kolme kovaa; Immortal, Burzum ja Emperor. Tämän illan jälkeen kolmikosta ne jotka nähdä voi, on nähtynä. Emperor soittaa koko levyn läpi, alusta loppuun, sillä niinhän albumiklassikot soitetaan (vai mitä Metallica?). Yllätyksiä keikka ei siis tarjoa, mutta se tarjoaa laadukkaan toistatuntisen omassa genressään ylivoimaisen musiikin parissa. Bändi on harjoitellut hyvin ja on näennäisen rento. Ehkä kitaristi Samothia kuitenkin vähän jännittää? Kitarassa ja laulussa Ihsahn hoitaa osuutensa tyylillä. Tämänkaltaiset paluut, tai juhlakiertueet eivät ole helppoja, mutta Emperorilla on homma hanskassa.

Ennenkaikkea Keisarin veto laittaa miettimään, miten tuolloin 17-18-vuotiaat Notoddenin kollit ovat voineet tehdä tällaista kamaa? Levyn, yhdessä bändin kanssa, tuottaneen ja äänittäneen Pytten Hundvinin osuutta ei voi vähätellä, mutta silti. Tämä musiikki on ollut teinien päässä, ja saatu sieltä vinyylille. Ja niitä teinejä oli muitakin, siksi(kin) jaksan vaahdota 90-luvun alun norjaskenen merkityksestä. Itse albumilta komeimmat vedot säästyvät sen lopuksi, kiekon päättävät ”I am the Black Wizards” ja ”Inno A Satana” ovat alan kiistämättömiä klassikoita, ja jopa tässä seurassa biiseinä omaa luokkaansa. Samothin ja Ihsahnin kitarat itkevät kauniisti yhteen, koskettimetkin kuuluvat, rummuissa on taas parinkymmenen vuoden tauon jälkeen itse Faust Eithun, ei enää sada, pyrotekniikkakaan ei ole bändin show’lta pois, ja kaikki on vaan äärimmäisen hyvin. Yksi oman historiani tärkeimmistä keikoista on totta.

Tiedossa on, että kun on hiljennytty veisaamaan Emperorin esikoinen kannesta kanteen läpi, on luvassa vielä kolme encorea. Kuullaan kaksi bändin ensimmäisen demon ikäistä biisiä, useammassakin yhteydessä julkaistut ”Ancient Queen” ja umpilegendaarinen ”Wrath of the Tyrant”. Kahden kitaran ajo käy yhä primitiivisemmäksi. Tästä se kaikki silloin alkoi, vuonna 1992. Sitten mennään vielä yhden biisin ajaksi blackmetalajassa taaksepäin, ja koittaa huikea hetki, millä tahansa mitattuna. Emperor soittaa Bathorya uskollisesti, tarkasti ja kunnioituksella; ”A Fine Day to Die” alkaa levyn introlla. Hevoset hirnuvat ja Quorthon itse soittaa kitaraa. Valtavaa. Kiitos Emperor, jos tämä nyt oli lopullisesti tässä. Jos ei, hyväksymme senkin.

Tuska 2014 oli sanalla sanoen hyvin järjestetty. Jonottaa ei merkittävästi tarvinnut ja meininki oli muutenkin lupsakkaa. Kaikilla lavoilla soundipuoli oli kunnossa ja muutoinkin niinä vuosina, kun itse en ole ollut paikalla, Tuskasta on kasvanut kansainvälisen tason turnaus. Voin peräti luvata, että seuraavaan kertaani ei mene 14 vuotta. KG

Wrecking Crew (ned), Shadow Alliance (ned), Illusionless (ned), Strain (ned) @ Metal Battle Zuid, Baroeg, Rotterdam 24.01.2014

Rotterdam, Hollanti. Kolme päivää alavien maiden toiseksi vibranteimmassa kaupungissa, paikallisen ja massiivisen elokuvafestivaalinsa kutsumana ja kustantamana. Ja annas olla, heti kun mainittua ystävällisyyttä vastaavat velvoitteet oli hoidettu, piti Rotterdamin liveskenestä ottaa tukeva niskalenkki. Perjantai-ilta osoittautui tältä osin olevan hiukan kuivahko kaupungin kokoon nähden, mutta jotain sentään, joten raitiotievaunu alle ja vartin matka alakaupungista etelään.

Baroeg on pikkuinen, sympaattinen liiteri jälleen yhden niistä miljoonista kanaaleista varrella Lombardijenin kaupunginosassa. Lava on pienehkö, mutta sopu antaa bändissäkin sijaa. Narikka maksaa viiskytä senttiä, eli ei juuri mitään, silti palvelu on sama kuin vaikkapa Suomessakin, eli että takki säilyy. Pääsylippu alle kympin neljästä bändistä ja pikkuinen olut pari euroa. Sivistysmaassa kun ollaan. Täälläkään, kuten niin monessa anniskelupaikassa ympäri kaupungin, baaritiski ei hyväksy rahaa tai korttia (kassoja tai maksupäätteitä ei kertakaikkiaan ole), vaan juomat maksetaan muovisilla leikkikolikoilla eli tokeneilla, joita voi ostaa automaatista seteleillä. Näin baaritiski ei ikinä pääse jonoutumaan ja kaikki on muutenkin sivistynyttä ja sujuvaa. Sitäpaitsi, uskokaa tai älkää, mutta täällä paikkojen harrastama piskuinen olutformaatti 0,25 kannustaa juomaan vähemmän. Tuoppipantit ja tokenkulttuuri on jotain, mitä Suomeenkin voisi tuoda, mutta ennuste tälle on melko hidas, mitä nyt Suomea yhtään tunnen.

Asiaan. Illan epistola oli nimeltään Metal Battle Zuid, eli eteläisen Hollannin neljä bändiä oli kokoontunut näyttämään osaamistaan ja tuoreinta tavaraansa. Kuka tai mikä tuomaroi, en tiedä, eikä yleisöllekään jaettu mitään äänestyslippuja. En tunne systeemiä, mutta oikea kisa kyseessä kuitenkin on, ja maan muut osat järjestävät omansa. Palkintona lienee avausslotteja isoilla festareilla ja areenoilla. Luulisi myös isojen saksalaisten levylafkojen kykyjenetsijöiden koluavan näitä iltoja.

Avausaktiksi oli valikoitunut Wrecking Crew, Leiderdorpin pikkukaupungista. Erittäin lupaavasti bändi oli lainannut nimensä thrashmestari Overkilliltä, ja erittäin lupauksia herättävästi julkaissut jo useamman pitkäsoitonkin. Mutta mitä ihmettä, mitä tämänikäiset ukot tekevät metallibattleissa? Ja miksi, vaikka kuinka biisimateriaali periaatteen tasolla toimii, bändi onnistuu parodioimaan lähinnä itseään ja suurin huoli onkin, ettei perustajakitaristi Buks Kemp nukahda lavalle. Valtavalla koolla siunattu solisti Johan van der Linden yrittää kovasti, mutta bändin uneliaisuus ei auta asiaa, eikä silmäänstikkaava ryhmädynamiikan puute. Vaikuttaa harrastetoiminnalta, mitä ei uskoisi, kun merchandisenurkassa killuu kuitenkin viisi yksikköä levyjä. Ja komea ”Where Soldiers Die”-bändipaita, jollaiset keikkaseurani kanssa hetken harkitsemme hankkivamme (koto-Suomessa leuhoteltavaksi), mutta peräännymme huonon keikan masentamina, ja sen faktan, että ainoa myynnissä oleva koko on osastoa tapahtumateltta tai lainapeite.

Ilta voi siis vain parantua. Ja niin se sitten tekeekin. Mutta outoa ja viiltävää kautta. Kun seuraava bändi astuu lauteelle, olen hämmentynyt. Tekee mieli nauraa ensin, ja sitten hetikohta itkeä. Päätän antaa orkesterille mahdollisuuden, ja pidätellä kumpaakin mainittua. Miksi naurattaa? Solisti Chris Scheffers muistuttaa halpisversiota Bruce Dickinsonista, nuorella soolokitaristilla on lisää pituutta heti (ikäänkuin hollantilainen keskipituus, pari ja puoli metriä, ei riittäisi) ja valtavan kireät raitahousut. Komppikitaristi Lizanne Muller on nuori ja ihan söpö tyttö, mutta hänelläkin jotenkin kasariheavyyn kallellaan oleva habitus tirskauttaa. Basisti Dave Rapmund on kuin eri bändistä, jumitusjannuja selkeästi, eikä oikein tunnu viihtyvän. Rumpali voisi lähinnä ehkä soittaa paremmin. Mutta jotain hämmentävää tapahtuu. Nähdään puolen tunnin tiukka show, itsekirjoitetuilla laukkaheavyralleilla, nähdään ulkomuodon kauas tuolle puolen nousevaa ihmisyyttä, soittamisen riemua ja yhteisöllisyyttä, jota voisi kanaalikaupalla toivoa niin miljoonalle bändille tai työryhmälle tässä maailmassa. Tämä on Shadow Alliance, älköönkä kukaan tulko väittämään, etteikö yritys olisi kova. Noustaan ulkoisen habituksen ja heavykliseiden yläpuolelle, voitetaan yleisö sinne mukaan ja soitetaan taitojen äärirajoilla huima veto. Lisää tällaista. Bändin veto on monella tapaa kovin, mitä olen nähnyt kuukausiin, ei niinkään musiikillisesti toki, mutta siksi, että se saat omat asenteet uuteen asentoon. Shadow Alliance yllättää edestäpäin. Kaikkea hyvää näille ihmisille. Fantastisch!

Ilta voi kuitenkin edelleen parantua. Ja niin se tekeekin. Kinkereiden ainoa bändi, johon olin päässyt ennakolta paremmin tutustumaan, oli tullut paikalle Leidenin pikkukaupungista, eli ei kovin kaukaa. Orkesterin nimi on Illusionless, ja sillä on takanaan yksi viime vuonna julkaistu EP ”Rulers of the Sane”. Jolle jäbäleissönit ovat saaneet tuottajaksi ja miksaajaksi Uri Dijkin, joka tunnetaan parhaiten Textures-yhtyeen kitaristina. Textures taas on Hollannin ehkä ulkomailla tunnetuin metalliakti tällä hetkellä, ja taatusti se huomio on myös synnyttänyt paljon seuraajabändejä. Niihin voinee lukea myös Illusionlessin, mutta oikeutta se ei Leidenin pojille tee. Oma biisimateriaali kestää helposti rapian puolen tunnin vedon, soundit on kunnossa ja meininki lavalla ilon kautta toimitettua laadukasta nykykuoloa. Pikkuisin metalcore hyppysellisin toki, mutta niin maltilla maustettuna, ettei meikäläinenkään pahasti metalcoreherkistyneenä saa kutkaa tai ihottumaa. Solisti Melle Brouwer lähettää tavaraa oikeinkin asiallisesti kellarista tai peräti viemäristä, hyvin korisee poika. Taas saa sanoa, ettei ihmisen ulkomuodosta pidä ikinä mitään päätellä. Huomiota kiinnittää nuori basisti Jeroen Serdijn, jolla on oma instrumentti selkeästi parhaiten hallussa. Kuinka kauan Illusionless pärjää tällä kitaristilla, mene ja tiedä, mutta muuten matka kuolon valtateille on ihan hyvissä liittymissä. Ja jos minä olisin Nuclear Blastissä joku kykyjenetsijähesseli, niin haluaisinpa nähdä jannut omalla showcasekeikalla jossain aika pian. Bändin pettymykseksi en ole, tai ollut. Piti kuitenkin tukitoiminnan nimissä ostaa männävuotinen EP basisti Jeroenilta ja sana vaihtaa.

Oli myös tullut aika, jolloin ilta ei oikein parantua enää voi. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Illan päätti joulukuussa esikoisalbuminsa julkaissut Strain, tylsällä ja huonosti omaperäisellä nimellään itseään paiskomaan mennyt  bändi Gorinchemista. Esikuvien joukosta löytyvät niin Karnivool kuin Tool’kin, mutta ongelma on juuri tämä että ne esikuvat ovat saman asian jo tehneet, mutta paremmin. Useamman biisin otannan ehdimme keikkaseurani kanssa Strainiin saada. Mutta kun pojilla alkaa, yleisön lämmetessä, ilmetä tylsän musiikin lisäksi himpun verran velttoa ja tähtimäistä keekoilua, niin olihan se metallinen taistelutanner jätettävä, ja otettava flunssaiselta ja umpiahdistuneelta turkkilaiselta taksikuskilta kyyti keskustaan.

Jossa vielä sielläkin muisteltiin, että meille illan battlen voitti musiikillisesti Illusionless. Mutta kaikella muulla inhimillisen ihmiselämän asteikolla suoraan sydämiimme laukkaheavyt karautti Shadow Alliance. Jos ikinä tulee asiaa Rotterdamiin, niin suositella pitää myöskin Baroegin mukavaa pikkuista klubia, vaiva kannattaa, vaikka keskustasta on hiukan matkaa. Mesta tuntuu useamminkin tarjoavan tilaisuuksia nuorille ja nouseville bändeille, mutta nytkin tulevan talven ja kevään aikana paikan lauteilla nähdään mm. Obituary, Immolation ja M.O.D., sekä Jyväskylän pojat, Lost Society. Baroeg on laatupaikka. Sivistysmaassa kun on. Nyt vain jännittämään, miten Metal Battle takaisin alavilla mailla päättyy. KG

Rotting Christ (gr), Rebelhead, Mörbid Vomit @ Klubi, Tampere 21.11.2013

Ennakkoon, tai niinsanotusti paperilla, Tampereen Klubin torstainen metalli-iltama oli tuomittu olemaan yksi kuluvan annaalin (huomatkaa, tämä ei ole anaalin murremuoto, vaan vanhahtava sana kalenterivuodelle) kovimpia. Lauteilla kaksi kotimaista, ennakkotutkimuksissa asiallisiksi todettua, suhteellisen tuoretta yrittäjää. Sekä ennen kaikkea Kreikan kaikista jumalista raskaimmalla kädellä rankaisevat eli legendaarinen nopean toiminnan joukko-osasto Rotting Christ. Ja katso, kova iltapuhde siitä tuli.

Illan avasi säälimättömällä puolituntisellaan lahtelainen Mörbid Vomit. Tämän bändin olin livenä halunnut tarkistaa jo jonkin aikaa. Paljon sanottu orkesterista, joka on aloittanut maallisen vaelluksensa vasta viime vuonna! Mutta sikäli paljon olin ehtinyt MV:ta kuulla hyvää. Oikeassa olivat. Räväkästi lähti Ruotsiin päin kallellaan oleva nopea ja piiskaava dödö, lähinnä tuonne Graven ja Dimemberin suuntiin Vomitin laatta lentää. Ja nehän on kovasti hyviä suuntia. Silti Mörbbarit ovat onnistuneet keittämään suht omanmakuisensa sappinesteen, ketään esikuvista ei voi suoralla sormella osoittaa. Lahden rintamalla ruuti on kuivaa, hanki punertuu. Bändi toimittaa tiukasti, ja ainakin tänään Klubilla sounditkin olivat erittäin puolellaan. Erityisesti mieleen jäi liidikitaristi Lindgrenin suoritus, perinnetietoista pörinää omalla otteella. Kompaktin setin kohokohta oli, ankarasta ajosta huolimatta, sen hitain biisi ”Fuck the Dead”. Bändiltä on ulkona EP ”I Breathe Hell”, johon kannattaa harrastuneisuuden niin salliessa ehdottomasti tutustua. Hyvä bändi, hyvä shöw.

Sen sijaan illan kakkosakti, tamperelainen Rebelhead, ei onnistunut meikäläistä vakuuttamaan. Bändin katalogissa on muutamia hienoja biisejä ja kovalla sykkeellä toimitti myös Rebelhead, alun keikkaa hyvinkin kovalla. Jopa niin, että eihän bändi sitten ihan loppuun asti samalla intensiteetillä jaksanutkaan meuhkata. Olisi kotikentällään pelaaville kundeille olettanut isompaa kannustusjoukkoa lavan eteen, mutta ehkä tässä vaiheessa elettiin jo voimakkaassa pääesiintyjän odotuksessa. Kakkoslämppärin slotti ei välttämättä ole niin kiitollinen, kuin kuvitella saattaisi. Sitäpaitsi, tänään olisi ihan hyvin pärjätty yhdelläkin. Mutta eipä siinä, yritteliään oloinen bändi tämäkin, itse vain en holahtanut kohderyhmään.

Sitten punaisten verhojen alueella roudaustauko. Tässä vaiheessa väkeäkin alkoi olla tuvassa jo maininnan arvoisesti, silti häpeällisen vähän. Suhteessa nyt vaikkapa vain siihen, että vuonna 1987 Ateenassa perustettu Rotting Christ on yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä extreme metal-bändeistä, ja ollut omalla panoksellaan vaikuttamassa kakkosaallon black metallin syntyyn. Tämä bändi nimittäin kaahaili kahva edellä jo nelisen vuotta aiemmin, kuin vaikkapa Emperor edes perustettiin. Rotting Christ on tärkeä bändi metallin historiassa, sanotaan se nyt vielä näin selkokielisellä virkkeellä uudestaan. Alku-uran bläkkiksestä bändi on kehittänyt ilmaisuaan doomin ja goottimetallin kautta nykyiseen, erittäin tummissa vesissä, nopeasti ja salakavalasti uivaan dark metalliinsa. Ja väitänpä, että nykymuotoinen Christ on siksi yhä yksi ehdottomasti uuttaluovimmista metallibändeistä. Tekee mitä tahtoo, eikä kysele lupia keneltäkään, ei edes uskollisimmilta faneiltaan.

Eikä siinä kaikki, Rotting Christ on vuonna 2013 julkaissut henkeäsalpaavan kovan uutuuslevyn, ”Kata ton Daimona Eaftou” (”true to your own spirit”). Kiekko on niin kova, että bändi voisi tällä rundillaan soittaa sen periaatteessa läpi, nykyaikaisena albumiklassikkona. En muista kuulleeni näin kovaa kokonaisuutta pitkiin aikoihin, ja vaikkapa pelkästään rumpusoundien takia voisin pyörittää levyä kerta toisensa jälkeen. Pitänee kirjoittaa itkuinen ja hammastenkiristeinen kirje Nuuttipukille, että tämä on saatana saatava, vinyylinä elikkäs LP-levynä. 

Uutuuslevyn on tuottanut Rotting Christin nokkamies, kitaristi-laulaja Sakis Tolis, joka yhdessä rumpaliveljensä Themis Tolisin kanssa on yhtä kuin Rotting Christ. Ovat alkuhämäristä asti olleet. Muut miehet ovat vaihtuneet, nyt kokoonpanossa soittavat lisäksi kitaristi George Emmanuel ja basisti Vaggelis Karzis. Kreikanpojilla on nuo nimet aina kohtuullisen kohdillaan. Mutta niin on bändilläkin. Sakis totesikin taannoisessa haastattelussa, että tuli tosiaan silloin aikoinaan valittua relatiivisen raflaava nimi, ja että se on semmoisten A-sarjassa yhä edelleenkin.

Klubin valot sammuvat, punainen esirippu aukeaa. Alkunauha on vuoden ehkä kovimmalta heavykiekolta tuttu intro, ja sitten jysähtää. Iskusävelmä ”666” saa asianmukaisesti avata keikan. Lapikas lattiaan ja vihdat housuun. Meiningin nimi on bändin puolelta selvä, vankeja ei oteta. Edeltävän ”Aealo”-albumin räväkkä raita ”Dub-sag-ta-ke” heristää viimeistään vahat korvista. Jengi siirtyy lähemmäs lavaa ja nyrkit nousevat pystyyn. Tuoreelta albumilta soitetaan peräti viisi biisiä, ja aivan oikein niin. Bändi ymmärtää itsekin tehneensä kovaa kamaa. Nimibiisi piiskaa kuin konetykki ratsuväen eturiviin, Sakis saa stemmahuutoihin asiallista sivustatukea bändiin viime vuonna liitetyiltä peitsimiehiltä, ja velimies takaa tanakan tulenjohdon patteristonsa takaa. Itselleni illan kovimmat vedot tulevat tämänvuotiselta rieskalta, mutta ennenkaikkea ”Grandis Spiritus Diavolos” on se, jonka takia olisi pelkästään voinut paikalle raahautua. Kun Pirkanmaan pitkätukat huutavat Sakisin mukana äänekkäästi ”grandis spiritus diavolos”, alkaa olla tunnelma kuosissa.

Myös illan ainoa lainabiisi lähtee räyhäkkäästi, se on kreikkalaisen kakkosaallon bläkkisbändi Thou Art Lord’n helvetillis-perkeleellisen hypnoottinen ”Societas Satanas”. Kerran aiemmin olin nähnyt Rotting Christin, kesällä 2010 Wacken Open Airin puolen tunnin telttavedolla. Nyt voin vain sanoa, tulkaa pian uudestaan. Vuoden 1993 esikoisalbumiltakin kuullaan pari vetoa, bändi elää ja höyryää eteenpäin, juuriaan kuitenkaan unohtamatta. Nykykokoonpanon tikki on sen verran tiukkaa, että toivokaamme sen saavan pidemmänkin jatkon. Hyvässä lyönnissä on myös mies tiskin takana, näillä soundeilla jos tämmöistä tavaraa saa, niin jotain täytyy jo osata. ”Non Serviam” ja ”Noctis Era” päättävät illan varsinaisen setin, tänään hommelin nimi on tunti turpaan ja pois. Aika vaatimattomasti tamperelaisyleisö pyytää lisää, mutta saa silti. Niinhän on tapana. Onneksi encoreita tulee vain yksi, ja niin me jäämme puolipöllämystyneenä odottamaan bändin seuraavaa rundia.

En tiedä, olenko se vain minä, mutta bändi saattoi olla hitusen kiertueväsynyt juuri tänään. Ehkä myös väen vähyys hiukan häiritsi lavan näkökulmasta. Silti, ei tämmöisiä vetoja näe edes joka puolivuosi, eli kyllä tässä marginaaleista asioista puhutaan. Top Johonkin keikka kilahti oikeinkin helposti jokatapauksessa, mitä tulee metalligenrejen klubivetoihin. Zeus voi olla pojistaan ylpeä. Ja jos kaikilla kreikkalaisilla olisi tällainen työmoraali, niin ei meidänkään olisi sinne tarvinnut niin penteleesti lykätä avustusrahojamme.

Kovan päivän kova ilta. Ja jos edellisessä kirjoituksessani tulinkin olleeksi skeptinen aika ajoin, niin sanottava on että meitsi tai meide viihtyy heavymetalliväen joukossa. Ei tönitä, ei seistä varpailla, ei läikytetä, ja pittikin pyörii yleensä aina ystävällismielisen siististi. Grandis Spiritus Diavolos!  KG

Cannibal Corpse (us), DevilDriver (us), The Black Dahlia Murder (us), Hour of Penance (ita) @ Pakkahuone, Tampere 10.02.2013

Tampereen Pakkahuoneella tarjoiltiin rautaisannos kuolonmetallia laskiaissunnuntain päätteeksi. Tuhdisti hilloa, paksusti vaahtoa, ja vain nimeksi karvasmantelia. Illan syy olla olemassa oli itse dödölegenda Cannibal Corpse ja sen 25-vuotisjuhlakiertue, mutta sitä ennen luotiin laaja katse nykydeathiin. Rundille oli valjastettu peräti kolme lämppäriä, että tulee sitten varmasti lauteet lämmitettyä. Ja tulihan ne.

Itselleni lämppäreistä kiinnostavin ennakkoon oli italialainen, Roomassa vuonna 1999 perustettu Hour of Penance. Keikalle valmistavan viikon aikana meikäläisen kotilaitteistoissa soi hyvinkin ahkeraan bändin varsinkin vuoden 2010 ”Paradogma”-albumi, yhteensähän bändiltä on ulkona viisi pitkää kiekkoa. Ja väkevästi Hour of Penance kyllä illan räjäytti käyntiin, yhtäjalkaa tekninen ja brutaali, perinnetietoinen kuolo vyöryi päälle kuin laava Pompeijiin tai legioonat Parisiumiin, eli tappavasti, tehokkaasti ja vastaanpanemattomasti. Näin pitää hoitaa puolen tunnin lämppärislotti! Hattu nousi myös tamperelaiselle metalliyleisölle, näin varhain sunnuntai-iltana Rooman miehet saivat jo varsin lämpimän vastaanoton, biisejä tunnistettiin ja pittiäkin viriteltiin heti ensimetreistä. Harvoin näkee näin tappavaa puolituntista, Hour of Penance on todella kova rykmentti ja kuinka vaivattomasti syntyy näinkin tekninen dödö. Varsinkin rumpali James Paynen työskentely oli ällistyttävän rentoa, kaveri veteli kovat groovet pienellä setillä. Aina ei tarvitse piiloutua hillittömän patteriston taakse. Myös nokkamies Paolo Pieri (kyllä) on mies paikallaan, hyvin lähti korinat ja murinat heti illan avaukseksi. Tsekatkaapa bändi, jos kiinnostaa, homma on erittäin hallussa.

The Black Dahlia Murder on jostain syystä ollut bändi, joka on pitänyt jo pidempään tarkistaa livenä, mutta ne muutamat tilaisuudet ovat menneet ohi. Nyt ei mennyt, ja onnekseni BDM:llekin oli suotu noin puolituntinen, kompakti setti. Juuri sopiva annos bändin varsin innovatiivista nykykuoloa, ohuin core-maustein, mutta ei liian tulisesti ryyditettynä kuitenkaan (meitsillä kun on tämä lievä metalcoreallergia). Eli ihan oikeasti omalaatuista metallia, ja näin pääsee kuitenkaan kohtuuharvasta bändistä nykyään sanomaan. Alkuperäiskitaristi Brian Eschbachin soolot nojasivat lähinnä vanhaan ja klassiseen heavyyn, laulaja Trevor Strnad on liian monipuolinen edes ollakseen varsinaisen metalcorepumpun nokilla ja siksikin on hyvä, että BDM ottaa tukea enemmänkin perinnekuolosta. Tällä bändillä on todella kovia biisejä, ja oikeastaan kaikki se, mitä illan seuraavalla bändillä ei ollut.

Kalifornialainen, vuonna 2002 aloittanut DevilDriver soittaa jonkinlaista raskasta groovemetallia, omiin korviini vieläpä etelänrockilla vahvasti maustuen. Mutta lajityypistä viis, jos biisimateriaali ei riitä. Muutamia todella mallikkaita melodiakulkuja kuulin DevilDriverin kolmevarttisessa setissä, mutta vain yhden hyvän biisin, ”Clouds over California”, tai ainakin se jonkinlaisen muistijäljen jätti. Täysin taas henkilökohtaisesti todeten, DevilDriver soitti liian pitkään, tylsästi ja toimittavasti, eikä solisti Dez Fafaran uho ainakaan tänään toiminut, niinkuin sen ilmeisesti oli tarkoitus. Jos jokaisesta pittiinkehotuksesta tai ”motherfuckinjotain”-huutelusta olisi saanut vastineeksi yhden hyvän biisin, niin bändin voisi nähdä toistamiseenkin, mutta ei nyt. Vastaanotto toki oli DevilDriverillakin hyvä, nuoremmista metallipäistä koostettu kirnu pyöri ja nyrkkiä oli ilmassa ihan kiitettävästi. Tähän väliin, asiasta asian viereen, illan erityispisteet sille pitkänhuiskealle jampalle, joka oli nykäissyt ylleen New Kids on the Block-paidan. Mahtavaa, tulee monesti metallikeikoilla ihmeteltyä sitä välillä naurettavankin geneeristä pukukoodia.

Cannibal Corpse siis juhlistaa jo 25-vuotista olemassaoloaan ja on ollut omallakin ”pakko nähdä”-listalla jo hirvittävän kauan, jos ei vaikka nyt ihan neljännesvuosisataa kuitenkaan, mutta todella pitkään. Ja nyt odotus sitten päättyi, aivan tuikitavallisena laskiaissunnuntaina. Palkittiinko näin pitkä odotus, luistiko pulkka, menikö pulla väärään kurkkuun, oliko tunnin jälkeen tunne, että soittakaa ihmeessä toinen mokoma? Ei, valitettavasti. Jonkinmuotoisen pettymyksen keikka aiheutti, mutta tiedämmehän tämän, että kovat on paineet silloin, kun jotain on odottanut nähtäväksi liian pitkään. En tosin usko, että Cannibalin omissakaan aikakirjoissa tämä Euroopan legin toinen veto jäi niihin varsinaisiin ikimuistoihin. Jos jäi DevilDriverista teknisen suorituksen maku, niin kyllä jäi valitettavasti tästäkin.

Cannibal Corpse julkaisi viime vuonna erittäin kovan ”Torture”-albumin ja sen avausraidalla ”Demented Agression” paiskattiin lapio multaan ja keikka käyntiin. Soundit alusta asti muuten kunnossa, paitsi että alkuperäisbasisti Alex Websterin huikeat linjat ja ällistyttävä taituruus ei juurikaan tullut läpi, kuin korkeintaan varsinaisen setin päättäneessä ”Hammer Smashed Facessa”, ja sitten alkoikin olla jo vähän myöhäistä. Mutta kitarat ja ennenkaikkea Corpsegrinder Fisherin aina yhtä murhaavat murinat tulivat läpi ehdottomasti ennakkopelkoja paremmin. Jotenkin tuntui, että setti oli suunniteltu alunperin hitusta pidemmäksi tai jotain, mutta aika yllättäen keikka päättyi. Ihan kiistatta toki kova katsaus bändin koko levytettyyn tuotantoon, ja viimeiseksi kuulutetun biisin jälkeen samoilta pohkeilta vielä yksi, eli se pakollinen keikanpäättäjä ”Stripped, Raped And Strangled”, eikä mitään typerää lavantaakse poistumista ja takaisinkerjäystä. Tämän lajityypin veteraanit ovat onneksi encorekliseiden yläpuolella. Kerrankin joku on, arvostan. Nyt Cannibal Corpse on nähty, saattaisin kyllä antaa bändille ensirundilla uudemmankin mahdollisuuden, jos vaikka sattuisi parempi ilta, nyt kun sain yhtyeen omaa terminologiaa käyttäen ns. pään auki. Silti, illan kalmanhajuisesta rautaisannoksesta se bändi, jonka olisin suonut soittavan samaan hintaan pidempäänkin, oli The Black Dahlia Murder. Iltaa kuvannee sekin, että matkalla kotiin mielessä soi biisi, jota ei koko iltana kuultu, eli Cannibalien ”As Deep as the Knife Will Go” tuoreelta levyltä. Aika kova ralli nimittäin. KG

Post Navigation

%d bloggers like this: