Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “syyskuu, 2016”

Vauvakuume, Hullut Päivät, Mopot @ Ramoviisut, Semifinal, Helsinki 16.09.2016

Järjestyksessään 10. Ramoviisut pantiin pystyyn tapahtuman perinteiden mukaisesti syyskuussa, Helsingin pikkuisessa Semifinalissa. Happening on vakiinnuttanut paikkansa Ramonesien perintöä vaalivana Converse-kansan omana juhlana, jossa yhdelle nousevalle bändille kerrallaan on luvassa, jos ei nyt isoa mainetta, eikä ainakaan isoa mammonaa, mutta sentään kokonainen keikka seuraavan vuoden tapahtumaan.

rviisu

Niinpä illan aloittikin viime syksyn Ramoviisujen voittaja Vauvakuume. Energiseltä aikuisten miesten punkpoptriolta on ulkona viiden biisin EP, mainioita kokonaan omia kaahauksia. EP:ltä tuttujen biisien lisäksi kuultiin uusiakin ralleja, levyttämättömistä tehokkaimmin tamppautti tennaria lattiaan kitaristi Jukka Salmijärven laulama komea ”Jos oot punk (oo sitä loppuun asti)”, uusi ja eittämätön kotimainen ramopunksuosikkini, joka soi päässä vielä seuraavinakin päivinä. Vauvakuumeen kohdalle osuneista hiukan puuroisista laulusoundeista saan syyttää itseäni, eli sijoittumistani Semifinalin ahtauteen. Olin alunperin saanut mitä mainioimmat tennistossunsijat suoraan baaritiskin linjalta, joka on mestan ainoa hyvältä kuulostava linja. Mutta kun kaikki eivät tuolle linjalle tunkuiltoina mahdu, ja kun tulin paenneeksi parin ramopoliisin huutoa, ajauduin vasemman sivustan lipan alle, jossa soundi ei ikinä ole häävi.

Vauvakuume soitti isolla energialla ja hyvällä fiiliksellä puolituntisen settinsä. Keikan avannut ”Kaikki löytyy vessanpöntöstä” ja EP:ltä tuttu ”Jatkuvaa laskua” edustivat isojen miesten ironiaa, jota Vauviksen biiseistä kosolti löytyy. Suurimman osan biiseistä lauloi basisti Olli Havu, jonka Pelle Miljoona-manerismi, varsinkin levyllä, on erittäin hauska ja persoonallinen piirre. Keikka oli siis osa viimevuotisen voiton palkintoa, ja vaikka tässä välissä olikin vedetty vain muutama veto, nekin osaksi paikkorumpalilla, aivan mahtavasti pysyi homma kasassa. Tanakan kompin takasi Henkka Wacklin, joka lähdetti Vauvakuumeen settinsä päätteeksi  viimevuotiseen voittokappaleeseen, Olli Havun kynäilemään ”Mä haluun yöksi putkaan”. Sen verran kovia tuoreitakin ralleja on siis Vauvakuumeella plakkarissaan, että mielellään näkisi sen levyttävän uudemman kerran. Vauvakuumeen miehet ovat taustaltaan äänekoskelaisia; siksi, ja illan pääesiintyjästäkin toki johtuen yksi Suomen aikoinaan punkeimmista kaupungeista oli paikkakunta kaikkien huulilla. Tai ainakin kovin monen T-paidassa.

Oli aika siirtyä itse viisuhuumaan. Juontajana toiminut Heko Luumäki osoittautui melkoiseksi supliikiksi ja Hekon stand-up-show olikin mitä olennaisin osa kisatunnelmaa. Avausyrittäjä, mikkeliläis-mäntyharjulainen Wahlroos kaahasi lopulta itsensä voittoon asti, omaan makuuni finaalin ehkä mitäänsanomattomimmalla biisillä ”Ei mulla vielä niin huonosti mee, että alkaisin J.Karjalaista kuunteleen”. Toki biisin nimi oli parhaiden ramoperinteiden henkinen, ja bändin veto hyvä, mutta omat kolme käytettävissä ollutta ääntäni sujahtivat muihin boxeihin tällä kertaa. Homman nimi oli siis tutusti se, että jokaisella on kolme ääntä. Bändit soittavat yhden biisin, ihan niinkuin oikeissakin viisuissa. Omat äänensä saa joko laittaa yhdelle orkesterille, tai hajauttaa makunsa mukaan. Eniten ääniä saanut, kuinka ollakaan, voittaa. Kansanvalta puhuu, ja oman äänensä vaikutus on aika paljon helpompaa nähdä kuin eduskuntavaaleissa.

Oma ehdoton suosikkini oli jo viime vuodenkin finaalissa nähty tamperelainen Hullut Päivät, mainiolla rallillaan ”Kovikset”. En nyt tässä siltikään paljasta ketä, tai keitä kahta bändiä äänestin. Olkoonkin, että toiseksi korkeimmalle arvostin kuopiolaisen, jonkinlaisella ruotsin kielellä laulaneen Skitmonesin, joka toi mieleen myllytyksellään Asta Kaskin ja Tysta Marin, ja sehän on aina hyvä se. Finaalin muut bändit olivat Mantelikala, sekä kaksi englanniksi laulanutta, Burning Pigs ja Rat Popes. Puolueettoman ja täysin vilpittömän takahuoneessa tapahtuneen ääntenlaskennan jälkeen oli aika julistaa voittaja, jakaa plakaatit ja Wahlroosin vetää parhaiden viisuperinteiden mukaisesti pitkänniminen voittohymninsä vielä toistamiseen.

Hopealle sijoitettu Hullut Päivät soitti voittajan ratkettua ja Semifinalin tungun hiukan helpotuttua mainion oman keikkansa. Nelihenkiseltä bändiltä on ulkona pitkäsoitto ”Halvat huvit”, omiin korviini jopa jonkinlainen teemalevy, niin, halvoista huveista. Ensin oli vaikea päättää onko Jane Hertellin lauluääni ärsyttävä vai söpö, muutaman biisin jälkeen oli erittäin helppoa pudottaa kuvitteellinen ääni söpö-uurnaan. Bändi soitti itsensä uusien kotimaisten ”seuraa näitä”-ryhmien joukkoon ja sai seuraavina päivinä luukuttamaan esikoisälpeetäänkin peräti monta kertaa putkeen. Kannattaa rynniä Hulluille Päiville, jos naivistinen ja iloluontoinen punkpop on juttusi, kertakaikkiaan viehättävä nuori orkesteri. Kompaktissa Semifinalin setissä parhaiten kulkivat ”Pussaillaan” ja ”Reiska”, joista jälkimmäisen kertosäe tulee tributoineeksi puolikuvitteellisia kotkalaispelimanneja Rampe ja Naukkis, ja sehän on aina arvostettavaa se.

Sitten oltiinkin legendaarisen äärellä. Mopot perustettiin Suolahdessa 1978, samana vuonna kuin vaikkapa Rattus ja Vaavi, eli suomipunkin kuumimpia vuosia elettiin. Alkuperäisiä mopoja nähtiin tänään lavalla edelleenkin kolme: kitaristi Jouni, basisti Timo Korhonen ja laulaja Teijo Hintikka. Mopot ehti levyttämään jo kesäkuussa -80, silloin pukkasi ulos eponyymin EP:n, julkaisijana Suklaa-Levyt. Vielä ennen toiminnan hiipumista 1982, ehti edellisvuonna tulla ulos seiskatuumaisena bändin isoin hitti, jos nyt hitistä tohtii puhua, ”Rakastan sua”, johon luonnollisesti myös bändin setti tänäänkin päättyi. Mopot soitti kuluvan vuoden toukokuussa kotikentällään Äänekoskella reunion-keikan, jonka oli tarkoitus jäädä ainoaksi. Mutta kun soittokuntoa kuitenkin oli hiottu, onnistuttiin bändi houkuttelemaan lavalle vielä kerran. Tiettävästi ja ainakin todennäköisesti, Ramoviisu-veto oli hyvinkin bändin viimeinen ikinä. Tai kun minimissäänkin sellainen mahdollisuus on, niin olipahan tärkeätä rokkifriikin olla paikalla. Ensimmäisistä ja viimeisistä vedoista on tullut jotenkin keikkaharrastuksen mainio sivupolku keräillä, jotenkin tällaisilla keikoilla on aina spesiaali tunnelma.

Vuoden 2016 vedoilla Mopoja tuki Neuroosiliitto-yhtyeen nuori kitaristikaksikko, sekä itse  Kaide Luumäki rummuissa. Mopot soitti todella kovan keikan, mainiolla sykkeellä. Laulaja Teijo, joka liittyi pian Mopojen hajottua lyhytikäiseksi jääneeseen ja yhden sinkun julkaisseeseen Cartoon Rockersiin, on edelleen hahmona erittäin paljon punkimpi, kuin moni nuorempansa. Aktiivisemmin Hintikka touhuilee Usher Boys-yhtyeensä kanssa, homman nimi on siinäkin ramolta maistuva punk.

Parhaiten Mopojen laadukkaasta ajosta jäivät mieleen ”Kansikuvatyttö”, kotiseutulaulu ”Keiteleen rannalla”, sekä vuoden 2008 Ramoviisu-voittaja Nixonixin voittostyge ”Takaisin Havannaan” (Teijo lauloi tuolloin bändissä). Peräti kolmella kitaralla operoinut Mopot kuulosti hyvältä, Semifinalissa sekin on oikealla sijoittumisella siis täysin mahdollista. Kiitos Mopot 1978-82, 2016.

Noinkohan joutuu tekemään Ramoviisuista perinteen itsekin, mainio ilta hyvän punkpopin parissa. Mutta että mitä jos nämä järkkäisi jossain toisessa, vaikka ihan pikkuisen toimivammassa ja väljemmässä paikassa?  KG

Red Hot Chili Peppers (us), Battles (us) @ Hartwall Areena, Helsinki 13.09.2016

Sellaiset keikat tai konserttielämykset kuin Red Hot Chili Peppersien (ensimmäinen kahdesta, ja ensimmäisenä myyntiin tullut) veto Hartwall Areenalla syyskuussa 2016, ovat itseasiassa aika harvassa. Ensinnäkin, että bändi onnistuu ylittämään omat, ja varsin sekavatkin odotukseni. Toiseksi, se onnistuu ylittämään soittopaikan ankeuden ja kalseuden. Ja vielä, että yleisö on reaktioistaan päätellen koko illan aika lailla kaikesta samaa mieltä, siis keskenään. Ja että keikka kestää juuri sille sopivan mitan, ei yhtään liian pitkään. Ja vielä, kun päälle paiskataan ehkä komein koskaan näkemäni taustaprojisio/valoshow, on mahdotonta olla vakuuttumatta rock’n’rollin ilosanottavasta, jälleen kerran.

Illan avaa newyorkilaistrio Battles. Se soittaa pääosin instrumentaalista progressiivista funkia, tai erittäin funkahtavaa progea, miten vain. Aika harvoin olen itselläni joutunut kuunnelluttamaan Hartwall Areenan lämppäribändejä. Monesti meininki on puolityhjälle hornankattilalle roiskittaessa ollut nimittäin niin kamalan kuuloista, että ei vain ole kyennyt. Olisikohan jopa ainoa täällä kokonaan tsiigaamani lämppäri nimittäin niinkin outo valinta kuin jokapaikanhöylä Melrose, joka täytti aikoinaan mahdotonta paikkaa Guns’n’ Rosesin lämmittelijänä. (Mutta kun Axl tapansa mukaan ei päässyt lavalle kirveelläkään, oli slottien väli tyyliin puolitoista tuntia ja lauteetkin ehti siinä ajassa mahtavasti jäähtyä.) Mutta tänään on avausbändikin tsekattava, nimittäin Battles on levyillä erittäin mielenkiintoinen voimacombo. Levyiltä tosin sitä ei välttämättä jaksa kolmea biisiä enempää putkeen, ja sama on toistua Areenallakin. Annan bändille tasan puolen tunnin otannan, ja se ehtii siinä ajassa lanata nelisen biisiä. Totuuden nimissä, haluan nähdä bändin siksi, että siinä soittaa alkuperäinen Helmet-rumpali John Stanier. Jolla on arsenaalissaan vain yksi pelti, ja sekin niin korkealle asetettu, että mies joutuu ponkimaan palliltaan melkein seisovilleen, että ylettyy lyömään. Tapa juontanee siitä, että Stanier on halunnut rajoittaa itseltään turhaa peltityöskentelyä. Tänään ei olla tokikaan ihan seisontakorkeudessa, mutta miehen staili on kertakaikkiaan näkemisen ja kuulemisen arvoinen silti. Koko keikkaseurueemme myöntää, että Battles saa mahdollisuuden pääosin rumpalin ansiosta. Ja jos voisi itselleen luvata, niin kyllä nämä pitää nähdä klubiolosuhteissa uudestaan, mieluiten New Yorkissa, ja mahdollisimman pikkupaikassa. Sitä eikun odottelemaan. Voi mennä hetki, mutta saa myös mennä hetki.

Illan pääbändi ei ole itselleni mitenkään erityisen tuttu. Ne muutamat hitit on muistettu soittaa huoltoasemilla, paikallisradioissa ja slummitaloissa niin puhki, että ne ovat alkaneet jo valua jossain kohtaa äklönä toisesta korvasta ulos. Onneksi vuonna 1983 perustetun RHCP:n radiovoimasoitosta alkaa jo olla aikaa, altistumattomuus on tehnyt hyvää, ja moni niistä isoista takavuosien hiteistä kuulostaakin tänään täällä erittäin tuoreelta. Illan veto on bändin kahdeksas Suomessa. Lehterit eivät ole täynnä ja permannollakin on tilaa. Miksi siis bändille kuitenkin myytiin ”valtavan kysynnän takia” toinenkin ilta? Jos kerran ensin myytynä iltana ei ole liiteri täynnä? Onko kyse taas firmalipuista, rock’n’rollin surmasta? Eli että Silmäasema tai Eilakaisla on ostanut porukalle 100 virkistyslippua, mutta että Tero, Japa, Sinikka, Seppo-setä ja 96 muuta eivät olekaan pääseet tärkeämmiltä menoiltaan paikalle? Firmalipuille pitäisi ilman muuta asettaa lunastuskarenssi, ne pitäisi kävijän nimellä lunastaa vaikkapa neljää päivää ennen keikkaa, muuten ne palautuvat ovimyyntiin todellisille rokkidiggareille ja elämysetsijöille.

Sisääntulointro alkaa, kitaristi Josh Klinghoffer ja basistilegenda Flea koikkelehtivat lavalle ja aloittavat jamittelubattlen, Chad Smith kannuineen lähtee mukaan. Koko illan teema on, että jamittelu ei muunnu runkuksi missään kohtaa, vaan biisi räjähtää käyntiin, juuri kun luulet että nyt alkaa hohhoijjaasessio, jossa esitellään soittotaitoja. Ei, soittotaidot esitellään biisirakenteiden sisällä. ”Around The Worldin” alkusoinnut, ja koko Hartwall Areenan noidankattila räjähtää huutoon. Flea hyppii ja pomppii ison bassonsa kanssa kuin nuori zulu, vuosien hapottelu ja raju elämä näkyy kyllä kehossa ja naamassa, mutta nykykunto on silti huikea. Samaa voi sanoa laulaja Anthony Kiedisista, vuosien varrella vedetty herska on taatusti jättänyt jälkensä, mutta yleisö arvostaa jos se pääosin ei näy suorituksessa. Kiedis ei ehkä laula maailman vireisimmin, mutta ääni on legendaarinen ja tulee tänään hienosti läpi. Klinghoffer toimittaa hyvät stemmat.

Kakkosena ”Scar Tissue”, bändillä on varaa tykittää isoja hittejä heti kärkeen. Oli aika, jolloin tätäkään biisiä ei olisi enää yhtään jaksanut, kun MTV jauhoi siitä kaiken jauhettavissa olevan. Mutta Flean alhaalta jynkyttävä basso ja Smithin häkellyttävän yksinkertainen, mutta groovaava rummuttelu nostavat biisin sille aina kuuluvaan arvoonsa. Klinghofferin oudon alas miksattu kitara onnistuu ulvomaan kuuluviin juuri oikeissa kohdissa. Varmasti moni kaipaa John Frusciantea, itse en osaa, keikka on ensimmäiseni bändiltä, enkä ole hardcorefani.

Illan settilistassa ei ole yhtään välibiisiä tai turhaa rallattelua, on varaa valita ja mahdollisuus pysyä pelkästään asiassa. Jopa tuoreen, kesäkuussa ilmestyneen ”The Getaway”-albumin levyllä täysin munaton ”Dark Necessities” toimii. Danger Mousen tuottamalla uutuusplatalla on makuuni jotenkin tavallistakin kellittömämmät soundit, enkä jaksanut itse levyä kahlata yhtä kertaa enempää läpi. Silti setin seitsemäs veto, tuore ”Sick Love” uhkaa olla yksi illan parhaista biiseistä. Uuden levyn biisit vedetään kompakteina vetoina, silti ei mitenkään pois kuljeksimasta, vaan samalla voimalla kuin kaikki muukin.

Keikkaseuruettamme yhtä alemman rivin aikuisnuorisolaiset innostuvat alusta asti joraamaan ankarasti, jopa niin että yksi lähi-istuimen herra ei enää kestä. Maksettuaan kuitenkin lipusta saman kahdeksankymppiä kuin joraajatkin. Syntyy suomalaiskansallista sanaharkkaa ja kevyttä keikkavittuilua. Yritän itse olla häiriintymättä näköesteestä, täysin se ei onnistu, pääosin kyllä. Silti, jos on oikein kova fani ja tanssijalan tietää ennalta jo oikein kovasti vipattavan, kannattaisi ehkä hoitaa permantoliput tai yrittää vaihtaa piippuhyllypilettinsä sellaisiin. Toki me kaikki voisimme seistä koko keikan ajan, ja nähdä tasavertaisesti. Kaikilta seisomista ei voi kuitenkaan muutama ihminen vaatia, eihän?

Did I Let You Know”, albumilta ”I’m With You”(2011) soi ensimmäistä kertaa livenä kolmeen vuoteen. Ja tekee samalla tietenkin kiertuedebyyttinsä Helsingissä. Muutenkin settilistaa on mukavasti hämmennetty rundin aiemmilta vedoilta. Lähes meditatiivisesti etenevä ”Californiacation” on yllättäen yksi illan upeimmista vedoista. Klinghoffer ulvauttaa aivan järjettömän kauniin soolon. Valoshow, joka vain paranee ehtoon mittaan, toistaa sinipunaisia sävyjä. Etupermannon ja lavan yllä ylösalas kuvioita muodostavat valoputket ovat ainakin itselle ennennäkemätön juttu, käsittämättömän komeaa valokerrontaa. On kuin olisi taas viisivuotias ja Sirkus Finlandian takajaloillaan tönöttävää norsua ihmettelemässä tai näkisi elämänsä ensimmäisen parrakkaan naisen. Tämmöistä lisää, huimimman näköistä settiä miesmuistiin. ”Suck My Kiss” uppoaa yleisöön, jortsuaminen leviää epidemian lailla pitkin hallia, muuallakin kuin meidän edessämme seistään jo. Eihän ”Suck My Kiss” tässä seurassa kovin kummoinen biisi ole, mutta raskaana rypistyksenä kohti keikan loppua toimii mainiosti, ja on toki yksi niistä jotka on pakko soittaa. Varsinainen setti päättyy komeaan, komeaan ”By The Way”-biisiin. Flea hyppii, pomppii, ryömii ja pyörii. Energiat on kaikilla korkealla aivan viimeiseen hikipisaraan asti. Yhteissoitto on tänään maailmanluokan esimerkillistä, terävästi lähtee. Ja vaikka Hartwall Areenan soundi ei koko iltana ehdi nousta erinomiseksi, se toimii kuitenkin minimissäänkin tänään siedettävästi.

Bändi odotuttaa takaisintuloa kauan, niinkuin kaikkensa antaneena kuuluukin, ja pitäähän encoret toki yleisönkin ansaita. Yleisö taputtaa rytmikkäästi ja kännykkätaskulamppujen huojuva meri paitsi näyttää komealta, muistuttaa myös siitä, että ollaan tässä kuitenkin pikku huuteluista huolimatta oltu yhteisellä asialla. Jälleen lähdetään jamitellen liikkeelle, mutta onneksi jamittelu pysyy aisoissa. Ensimmäisessä encoressa ”Goodbye Angels”, Chad Smith jotenkin viimeistään näyttää, miksi on yksi rumpaloivan maailman kovimmista ja miksi soittaa myös superkokoonpano Chickenfootissa. Punaiseen vankihaalariin pukeutuneella Smithillä on rennosti syntyvä takakenoinen groove, vaivatta irtoava hillitön svengi. Ja miten hienoa on, ettei tänään kuulla rumpusooloa, vaikka kannujen takana istuu itse Chad Smith. Arvostan. Kaikki päättyy siihen, mihin on jo pitkään päättynyt, vuoden 1991 supermegajysärihittiin ”Give It Away”. Sitten on homma paketissa, keikka kellottaa puolitoista tuntia aika tasan. Yhtään pidempi sen ei olisi tarvinnut olla, hämmentävästi ei myöskään biisiäkään lyhyempi. Vaan juuri näin. Yksi vuoden kovimmista keikoista on nähty. Jos nimittäin asuisin Helsingissä, varaisin lipun myös seuraavan illan vedolle, ei epäilystäkään. Nyt on jätettävä tulevaisuuden kiertueelle. Nämä soivat, ja vieläpä tässä järjestyksessä: http://www.setlist.fm/setlist/red-hot-chili-peppers/2016/hartwall-areena-helsinki-finland-6bfdbad6.html  KG

 

Post Navigation

%d bloggers like this: