Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “kesäkuu, 2016”

Iron Maiden (uk) @ Kantolan Tapahtumapuisto, Hämeenlinna 29.06.2016

Viime kesänä Hämeenlinnassa odotettiin, täpinöitiin ja jännitettiin Kantolan uunituoreen tapahtumapuiston avajaismegakonserttia, jonka vieraaksi saatiin itse AC/DC. Neitsyys meni varsin kivuttomasti, ottaen huomioon, että puisto oli koeponnistettu erittäin pienimuotoisilla lämmittelytapahtumilla, ja että lipun lunasti peräti 55 000 ihmistä. Viime kesään verrattuna Iron Maidenin vähintäinkin yhtä odotetusta rockjuhlasta muodostui suorastaan intiimi pikku kesäjuhla, olihan pilettejä myytynä keikkapäivän koittaessa ”vain” 23 000. Edelliseen kesään suhteutettuna Kantolan kentällä oli suorastaan väljää, ja käsinkosketeltavan rento meininki. Kaikki järjestäneet osapuolet selvisivät sanalla sanoen erinomaisesti, kokenut keikkakettu antaa lähes täydet pojot.

Toisin sanoen, tuli todistettua, että Kantolan lentokentän kokoisen nurmen oikea kapasiteetti on maksimissaan 25 000 päätä. Sen jälkeen alkaa ruuhkautua ja käydä epämiellyttäväksi. Nyt näkyvyys lavalle oli hyvä, ja puhun nyt vain itsestäni. Kukaan ei tallonut varpaille, myyntipisteet eivät jonoutuneet, turvatarkastus sujui huumorin siivittämänä ja purkautuminen ulos alueelta tapahtui aivan häkellyttävän nopeasti. Juuri näin, oltiin otettu opiksi ja parannettu. Muu ei tokikaan olisi edes käynyt päinsä. Aina löytyy joku urpo, joka ei erota koivunrunkoon nojaavaa fillaria bajamajan pisoaarista; aina jää siivottomuutta taakse, kun isosti tapahtuu. Mutta näistä ei voi järjestäjiä syyttää, itse tapahtuma sujui tämänkokoiseksi käytännössä täydellisesti, sanoinko jo?

Koko kaupunki oli naksauttanut itsensä Maiden-asentoon yhdeksi päiväksi. Torilla myytiin isoin otsikoin alkomahoolia, Raatihuoneen seinässä roikkui lakana, jossa Maiden-maskotti Eddie yritti lonkeroida luihuja sormiaan kaupungin päättäjiin kiinni. Toivottavasti onnistui. Verkatehtaan takapihalla soi heavycoverit livenä, paikalliset kauppiaat olivat ottaneet paikkakunnalle saapuvan ihmispurskeen tosissaan, ja muutenkin kotikaupungissa oli äärettömän hyvä meininki. Sellainen, jonka soisi olevan aina.

IMG_1083

IMG_1081

IMG_1082

Ai niin, itse keikka. Iron Maiden aloittaa seitsemisen minuuttia yli odotetun, päräyttämällä soimaan jo tutuksi muodostuneen  UFOn ”Doctor, Doctor”, taustanauhalta siis. Sitten syöksyvät roudarit lavalle poistamaan mustat kangashuputukset. Niiden alta paljastuu Maya-intiaanien muinaistemppelin portaikko. Taustan kankaalle on maalattu temppelin yläosa, kätköissä viidakon. Maya-teemaisen ”The Book of Souls”-turneen Suomen veto pärähtää käyntiin. Settilista on aiemmalta kiertueelta tuttu, ja ulkoa opeteltu. Näin tekninen bändi ei soita yleisön toiveita, se suunnittelee dramaturgiansa ja biisilistansa kuukausia etukäteen. Kaikki keikat kellottavat saman, aika tarkalleen kaksi tuntia. Tänään 15 biisiä ja lopetus tasan silloin, kun lama-Suomessa loppuu huvilupa, eli 23.00.

Viime syyskuussa julkaistulta tuoreelta albumilta ”The Book of Souls” kuullaan nimistygen lisäksi neljä muutakin biisiä. Ja hyvä niin, jos promotaan uutta levyä, niin promotaan sitten. Kummoistakaan promoa Maiden ei sinänsä tarvitse, solisti Bruce Dickinson kertoilee bändin juuri vastaanottaneen lavan takana kultalevyt, ja platina on ajan kysymys. Bruce myös muistelee, kuinka Suomi oli aikoinaan aivan ensimmäisiä ulkomaita, joissa Iron Maidenin merkitys hiffattiin. Siksi bändi käykin täällä aina uskollisesti uudestaan, illan keikka on peräti 25:s näillä nurkin. Ja jossain tässä ihmismeressä on jamppareita, jotka ovat nähneet ne kaikki. Arvostan.

Alkuun kuullaan kaksi uutta raitaa. ”If Eternity Should Fail” menee soundiin tottuessa ja edestakaisin lavalla sinkoilevia herrasmiehiä kaukokatseella bongaillessa ja nimetessä. Kakkosena kuultava ”Speed of Light” ei ole Maiden-katalogissa kummoinenkaan raita, se menee muuten vain ohi. Sitten päästään itse asiaan. Dickinson pitää puheen siitä, miten vanhoja ihmisiä on epäkunnioittavaa kutsua vanhoiksi, heitä pitäisikin kutsua ”legacy”-väeksi. Aasinsilta kestää kuin kestääkin, ja kaikille ikääntyneille Maiden-faneille soi komea ”Children of The Damned”. Yksi ehdottomista suosikeistani bändin koko tuotannossa käynnistää keikan varsinaisesti, lämmittelyt on lämmitelty. Janick Gers hippaloi ympäri lavaa kitaroineen kuin ensimmäistä kertaa isolle kirkolle päästetty villiwatussi, jolla on ilmaisutaidon karsikset päällä. Välillä keppi on pään takana, välillä kainalossa. Välillä mennään navajosti, välillä apassisti. Mutta soitto ei kärsi, taitoahan se vaatii tuokin toki. Ja samapa se, millä mies pitää motivaationsa yllä. Muu bändi lienee jo tottunut miehen temppuihin, onpa Gersin juoksentelu otettu osaksi Eddienkin showta, Janick saa purkaa energiaansa juoksentelemalla Eddien jalkojen välistä eestaas.

Bändi soittaa isolla energialla, meininki tuntuu olevan hyvä. Vain Dickinsonin laulusoundin ongelmat kyrsivät koko illan. Aina kun mies yrittää ylös, ja ylemmäs, ääni katoaa. Voi olla, että Brucellakaan ei ole paras ilta, mutta jotain on nyt vialla. Vituttaa suorastaan odottaa, että kohta tulee se hyvä kohta kun Bruce yrittää korkeuksiin, ja mitään ei tule kuulumaan. Aika nimittäin iso miinus kaikenkaikkiaan muuten mahtavaksi osoittautuvalle keikalle.

Uuden levyn biiseistä komeimmin kulkee koomikko Robin Williamsille omistettu ”Tears of a Clown”. Sen kun Niko McBrain lähettää liikkeelle, vedän takaisin aatokseni siitä, kuinka mies on alun biisit mätkinyt jotenkin papparaisesti ja laiskanpulskeasti. Ei mätki enää, ehkä se olin vain minä.

Ennakkoon pelkäämäni ”The Red and The Black” uhkaa olla yksi illan kovimpia vetoja, vaikka levyllä se tuntuu 13 minuutin mitassaan jotenkin puoliturhalta lanaukselta, jolla levylle saadaan lisää pituutta heti. Mutta täällähän tämä toimii, ja varsinkin instrumentaaliosiossaan, missä Maidenin kolmen kitaran seinä näyttää todellisen merkityksensä. Komeaa ajoa, kertakaikkiaan. Kaikki kolme kitaristia saavat soolotilaa illan mittaan, itselle eniten kolisevat bändissä jo vuodesta 1976 luukuttaneen Dave Murrayn vetämät.

Illan ehdottomin ykkösveto, omalta kohdaltani Kantolan nurmea katsottuna ja kuultuna, on väkevä ja synkkä ”The Trooper”. Biisi ei ole koskaan ollut Maiden-soittolistani terävimmässä kärjessä, mutta nyt lähtee niin että takarivi tärisee. Tämän jälkeen ”Powerslave” tuntuu todella turhalta välikkeeltä, liian pitkältä ja aivan liian huonosoundiselta. Pari raitaa lisää uudelta albumilta, jota en itse rankkaa bändin parhaimmistoon. Se on orkesterin uran ensimmäinen tuplastudiolevy, ja siinäpä vissiin yksi sen keskeisimmistä haasteista.

Sitten tulee ”Hallowed Be Thy Name”, yksi koko rockin historian komeimmista biiseistä, ja nerokkaimmista kitarariffeistä. Sen esittelee meille Dave Murray. Tämä on heavy metallin ”Born To Run”, tämän takia pelkästään pitää olla paikalla. Vietän joskus koti-iltoja kuuntelemalla kaikki tämän biisin versiot peräkkäin, jotka Spotifysta voi löytää. Älkää kertoko kenellekkään. Vielä huolella ja pitkään runnottu ”Fear of The Dark”, jota ilman ei ole Maidenin showta. Mieleen nousee parin kuukauden takaa Blaze Bayley (Maiden-solisti 1994-99) vetämässä metrin päässä samaa biisiä tamperelaisessa pubissa. Työnsankaruus. Ja tietenkin ”Iron Maiden”, ja sitten varsinainen setti on paketoitu. Kuusimetrinen Eddie on käynyt keekoilemassa lavalla, Bruce on repinyt siltä pumpun rinnasta paljain käsin, ja muutenkin ollaan oltu kodikkaan, eeppisen Iron Maiden-shown äärellä. Illan kovat lisäpisteet taustakankaan maalauksista, jotka vaihdettiin esirippuina sivuun vetämällä, kuin jossain vanhassa varieteenäytöksessä. Tyylikästä.

On aika encoreiden. Niistä ensimmäisenä kuullaan, kuinka olla, ”Number of The Beast”. Tätä ei soittamalla saa pilalle. Pitkällä  Brucen puheella vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta pohjustuu komea ”Blood Brothers”, nykysetin vakiobiisi Dickinsonin paluulevyltä ”Brave New World” (2000). Koko homman paketoi ”Wasted Years”. Sanooko Bruce ”see you next time”? Ei, Bruce sanoo ”see you again”. Merkitysero on merkittävä. Mutta todennäköistä on kuitenkin, että Iron Maiden tekee vielä yhden studioalbumin ja pari rundia. Kun rumpali Niko jää eläkkeelle, homma on paketissa, jos ennustaa, ja jopa toivoa saa.

Tänä vuonna Kantolan suurtapahtuman lämmittelybändeinä nähtiin Maiden-basisti Steve Harrisin pojan bändi The Raven Age, kotoinen Stratovarius ja ruotsalaiset Sabaton ja Amon Amarth. Näistä vain Sabatonin kuittasin nyt toista kertaa nähdyksi. Saako ehdottaa? Kantolaan kannattaisi jokakesäisen pistekonsertin sijaan kehittää päiväfestaria. Kolme lavaa, tilaa on kyllä, aloitus klo 14, ja illan päätteeksi joku tosi iso nimi. Pikkubändejä ja mammutteja sekaisin. Elvyttäen Hämeenlinnan edesmenneen Giants of Rockin henkeä. Saa käyttää, ei oo pakko.
Ja jos isojen pistekonserttien sarja jatkuu, niin mitä seuraavaksi? Olympiastadion on ensikin kesänä remontissa, etsikkoaika on nyt. Guns’n’Roses? Bruce Springsteen? Metallica? Viimeksi mainitusta liikkuu jo huhuja. Mitä tahansa, mutta lipunmyynnin jonnekin 30 000:n kohdille viimeistään lopettaen. Ensi kesään. KG

Queen+Adam Lambert (uk/us), Suzanne Vega (us), Electric Pyramid (uk) @ Park Live, Kaisaniemi, Helsinki 03.06.2016

Queen Helsingissä kesällä 2016? Kyllä, 42 vuoden tauon jälkeen. Queen esiintyi Kulttuuritalolla 25.11.1974, klassisella kokoonpanollaan luonnollisestikin. Tuosta kokoonpanosta umpilegendaarinen laulaja ja bändin ikoninen nokkahahmo Freddie Mercury  poistui tunnetusti keskuudestamme syksyllä 1991, ja basisti John Deacon eläköityi musahommista 1997. Kysymys aika monilla huulilla on ollut, oliko bändin perustajakaksikko Roger Taylorilla (rummut ja laulu) ja Brian Maylla (kitara ja laulu) oikeutta jatkaa bändiä, ainakaan samalla nimellä?

Asia ansaitsee ehkä pikku pohdinnan. May ja Taylor ovat soittaneet yhdessä vuodesta 1968, joka on näitä jäsenyyskeskusteluja aika paljon pidempi kaari tehdä ylipäätään ihan mitä tahansa. Kun miesten tuolloisen Smile-bändin muut jäsenet lähtivät omille teilleen vuonna 1970, Freddie Mercury ehdotti itse itseään uudeksi laulajaksi. Samalla bändin nimi vaihtui Queeniksi. John Deacon tuli bassoon vasta seuraavana vuonna, eikä siis ollut Queenin perustajajäsen, jos tarkkoja ollaan. Ja kannattaa olla. Sekä Taylor, että May ovat olleet olennainen osa Queenin biisinkirjoitushistoriaa (Mercuryn ohella toki), ja bändi nimenomaan oli neljän vahvan muusikon kokoonpano. Nyt tuosta kokoonpanosta on yhä jäljellä puolet, joka on vuonna 1970 perustetulle bändille tänä päivänä puolet enemmän kuin monelle muulle. Kiertäähän tuolla nimittäin porukoita ilman yhtään alkuperäisjäsentäkin. Olisiko Mayn ja Taylorin pitänyt lakata soittamasta itse kirjoittamiaan biisejä, kun Mercury kuoli? Jos, niin miksi ihmeessä? Haudata bändi ja sen nimi vuonna 1997, vaikka yhä puolet soittajista oli jäljellä, ja halukkaana tien päälle?

Myönnän olleeni skeptinen itsekin, enkä alunperin ollut edes tulossa koko tapahtumaan. Mutta neljän biisin jälkeen, Kaisaniemen Park Live-tapahtuman alkaessa hämärtyä iltaan, on selvää että Queen voi yhä olla olemassa. Ja että se on edelleen ankara keikkakone. Ja että nyt ollaan vuoden tähän asti kovimman livekokemuksen äärellä. Miten ihmeessä näin?

Keikka käynnistyy vartin ilmoitettua aiemmin, ja hyvä niin, Kaisaniemen sepeli ehtii tulla tutuksi, vaikka tänäänkin olen sentään skipannut tapahtuman kaksi ensimmäistä lämppäriä. Pelin avaa ”One Vision” vuodelta 1985, kolmantena kuultava ”Seven Seas of Rhye” antaa jo enemmän osviittaa, mitä tänään tuleman pitää. Mutta vasta viidentenä stygenä kuultava ”Another One Bites The Dust” lähtee niin, että tänä iltana ei enää paluuta ole. Toistan itseäni, mutta jo tämän takia kannattaa olla paikalla. Roger Taylorin rummut ja Neil Faircloughin basso jynkyttävät niin, että rapisee markka-aikaiset amalgaamit hampaista. Nyt lähtee, nyt lunastuu. Ja on tullut aika sanoa se ääneen, jo viitisen vuotta Mayn ja Taylorin solistikumppanina toiminut Adam Lambert on nerokas valinta Queenin nokille. Laulettavaksi kirjoitettuja biisejä on jonkun pakko laulaa, turha näitä on kiertää esittämässä instrumentaaleina. Miksei siis yhtä hyvin Adam Lambert? Jannulla riittää tähän hommaan ääni ja vimma, teatraalinen ja itseironinen keekoilu sujuu, joten miksi ei? Queen kokeili myös viiden vuoden stintin entisen Free/Bad Comapany-solisti Paul Rogersin kanssa, ja tekaisi paluualbuminkin. Ja huomatkaa, ja huomaammekin, bändin nimi ei missään lue muodossa Queen, vaan aina Queen+Adam Lambert. Samaa muotoa käytettiin jo Rogersin kaudella, kyse on featuring-solistista. Kukaan ei yritäkään korvata korvaamatonta.

Adam Lambert pitää pienen, mutta kauniin kiitospuheen saamastaan tuesta bändin solistina. Ja toteaa, että ”Freddie Mercureita oli vain yksi”. Ja sitten lähtee ”Killer Queen”, kuukautta ennen edellistä Suomen vetoa julkaistu sinkkuhitti lokakuulta 1974. Lambertin kiitossanojen ja tämän nykäisyn jälkeen ei itselläni ole Queenin nykymuodosta tai oikeutuksista kysyttävää. Kuullaan ”Fat Bottomed Girls”, joka kaikista soitetuista superhiteistä huolimatta uhkaa ehdottomasti olla yksi illan kovimmista vedoista. Ellei jopa ole, superhittien haaste on nimittäin siinä, että niitä on soitettu puolitoista biljoonaa kertaa karaokebaareista taksin takapenkkeihin, ja aika harvaan on enää mitenkään mahdollista suhtautua.

Esimerkiksi kaikesta energiastaan huolimatta ”Don’t Stop Me Now” tuntuu hiukan läpiluennalta. Mutta Brian Mayn laulama ja akustisella kitarallaan säestämä ”Love of My Life” ei todellakaan tunnu siltä. Brian istahtaa eteentyöntyvälle catwalkille hetkeksi jutustelemaan, sympaattinen herrasmies harmaantuneine ruuhkatukkineen. Brian muistelee olleensa Helsingissä kerran aiemmin, ja ihmettelee minne kaikki tuo aika on vierinyt. Yksi käsi minun näkösektorillani nousee, kun Brian kysyy, että kuka oli Kultsalla silloin. May tulkitsee ”Love of My Lifen” tunteella, omistaa sen Freddien muistolle. Tiukkaan pakkautunut 25 000-päinen yleisö elää mukana, tässähän uhkaa tulla tippa öögaan. Samaa teemaa jatkaen solistivuoron ottaa Roger Taylor, ”These Are The Days of Our Lives”. Viiltävää, komeaa.

Suljen itse alussa aloittamani bändin olemassaolon oikeutuskeskustelun lopullisesti, toteamalla pari asiaa. Ensinnäkin Mayn ja Taylorin solistiosuudet ovat tänään illan tavallaan vahvinta antia, ne jatkavat Lambertin osuutta aivan keskeisellä tavalla. Ja muistuttavat siitä, että kultakauden Queen oli aina neliääninen bändi oopperamaisine sovituksineen. Toisaalta, bändin takalinjoilla soittaa perkussioita (myös The Darkness-yhtyeessä musisoiva) Taylorin poika Rufus Tiger Taylor. Joka istuu myös isänsä rumpupatteriston taakse niinä hetkinä kun Rogerilla on asiaa lavan etuosaan. Elämä siis jatkuu jo toisessa Queen-polvessa. Ja kolmaalta, Queenin kosketinsoittimissa on edelleen bändille vuodesta 1984 uskollisena pysytellyt Spike Edney. Toisin sanoen, Edney on ollut mukana kaikessa toiminnassa The Works-kiertueesta alkaen. Amen.

Seuraavaksi Roger Taylorille rakennetaan toinen rumpusetti catwalkille, ja isä ja poika soittavat sinänsä aika turhan rumputaistelun. Joka osoittaa vain oikeastaan sen, että omena ei puusta kovin kauas putoa, mutta sehän olikin jo tuttua monilta muiltakin keikoilta. Tottakai illan pääsolisti tarvitsee aikaa hengähtää ja käydä läpi kaarderoobiaan, mutta on nämä turhia tämmöiset battlet. Superturha on myös Brian Mayn hirvittävän pitkä kitarasooloilu kohti setin loppua, upeinta tällä kohtaa onkin taustan lediseinän avaruuskuvasto. Sekä tietenkin tässä vaiheessa jo aika kovassa lennossa oleva valoshow. Ilma on sakeana laseria, May nousee riserilla rumpujen takaa monen metrin korkeuteen. Hauska temppu KISSin keikalla, mutta täällä ei. ”Tie Your Mother Down” pääsee vihdoin liikkeelle, Lambertilla on kierroksessa viides asukokonaisuus. Tämä kuuluu kuvioon. ”Bohemian Rhapsody” ei maailman yhtenä puhkisoitetuimmista kappaleista tahdo ensin tuntua enää oikein miltään, mutta taustan seinällä pyörivät otokset bändin historiasta, Queenin massiivinen kokonaissoundi ja yltyvä valoshow takaavat, että juuri tässä kannattaa nyt olla. Varsinainen setti päättyy ”Radio Ga Gaan”.

Encoreita halutaan suomalaiskansalliseen tapaan aika vaisusti, mutta bändi palaa silti, ja vetäisee lyhyehkön version ”We Will Rock You”-ikihitistä, jonka pilaamiseksi jääkiekkoileva kansainyhteisö on tehnyt Nobelin arvoista työtä,  ja perään vielä ”We Are The Champions”. Juuri näin, me ollaan sankareita kaikki, jotka jaksoimme uskoa että Queen yhä voi elää ja olla olemassa vuonna 2016. Toistan itseäni, kyllä se voi. Illan settilista, olkaa hyvä: http://www.setlist.fm/setlist/queen-adam-lambert/2016/kaisaniemen-puisto-helsinki-finland-33fed42d.html

Oman Park Live-tapahtumailtani avaa brittiläinen Electric Pyramid kolmevarttisella slotillaan, olen ihan vartavasten jättänyt näkemättä kotimaiset lämppärit, Kasmirin ja Temple Ballsin. Ensin mainittua ei vain ylipäätään kiinnosta nähdä. Oululainen Temple Balls taas on julkaissut niin kovan sinkkuraidan ”Six Ways To Sunday”, että se pitää pian hoitaa nähdyksi jossain muualla. Temple Balls on kovissa nousuissa ja sinkkuraidan kaltaisilla biiseillä rajat ovat kaukana, minimissäänkin yhtä kaukana kuin vaikkapa Santa Cruzilla ja Reckless Lovella, silti vertaamatta paras. Nelihenkinen Electric Pyramid on itselleni ennalta täysi tuntemattomuus, mutta niin vain löydän itseni tuijottamasta läpi koko keikan. Bändillä on hallussaan koko brittirockin perintö The Skidseista Oasikseen, Simple Mindsien kautta. Mutta se ryydittää ilmaisuaan letkeästi pitkin kuumaa highwayta rullaavalla amerikanrockilla. Erittäin mielenkiintoinen uusi tuttavuus, joka jonkun pitää hoitaa omalle keikalleen takaisin Suomeen pian. Tuore sinkkujulkaisu ”1989” antaa hyvän kuvan bändin musiikista: http://electricpyramid.com 
Ennen illan pääshow’ta esiintyy vielä puoliakustisesti Suzanne Vega, kyllä. Aika outoon väliin on upea New Yorkin lauluntekijä laitettu. Jotenkin Vegan pienimuotoiset laulut ovat nyt ihan väärässä paikassa. Mainiosti kuitenkin paljon nähnyt ja esiintynyt ammatti-ihminen slottinsa hoitaa, mutta jättää sen selvästikin biisin tai kaksi annettua aikaa lyhyemmäksi. Silti, vuoden 1987 maailmanlaajuinen radiohitti ”Luka” lähtee todella herkästi, ja ympärilläni ankarasti puliseva jengikin malttaa hetken kuunnella. Lopun ”Tom’s Dinerin” aikana Suzanne lainaa salaa Queenille rakennettua catwalkia.

Alussa tapahtumaa tuntuu, että tämähän on todella mainiosti järkätty. Kerrankin joku on laittanut persettä penkkiin ja pohtinut, mihin Kaisaniemen kentällä mikäkin kannattaa laittaa. Ja onnistunut siinä aika hyvin. Asioiden sijoittelu on hyvää. Ruokakojut eivät ruuhkauta itse aluetta, ja baarin juottokarsina ulottuu asiallisen pitkälle kohti lavaa. Toisaalta, screenit ovat auttamatta liian pieniä takarivin mitään nähdä, ja hei, kuunnelkaa tarkkaan: kun artisti soittaa lavalla, sulkekaa mainokset pyörimästä screeneiltä! Ihan tosi. Lavasoundi on tänään suorastaan erinomainen, eikä siihen onneksi nousussa oleva tuulikaan ehdi tarttua. Jokainen, joka ei tämän kokoiseen tapahtumaan tule ajoissa, voi syyttää huonosta näkyvyydestä vain itseään. Mutta silti, kysymys kuuluu, mikä on Kaisaniemen kentän todellinen kapasiteetti? Onko se kuitenkin lähempänä olla 15 000 kuin 25 000? Ja jos tällaiseen tapahtumaan myytäisiin vain 15 000 lippua, niin mikä on silloin peruslipun hinta, onko kenelläkään enää varaa olla paikalla? Ikuisia kysymyksiä, joihin tuskin yhtä oikeaa vastausta on. KG

P.S. Keskustelu konsertin järjestelyistä käy kuumana somessa. Positiivisimmin kirjoittavat ne, jotka kuulostavat olleen noin 7000 etummaisen joukossa, miksausteltan etupuolella. Se on käytännöllisesti katsoen alue, jolta tämäntyyppiset keikat kannattaa katsoa, tai jolta ylipäätään mitään näkee. Hiukan miksaustelttaa taaksepäin vetämällä tuohon väliin voisi saada 10 000 ihmistä, varsinkin jos lava olisi sijoitettu toisin. Palaamme siis siihen faktaan, että Kaisaniemen kentän todellinen kapasiteetti ei juuri 10 000:tta ylitä. Ja totta on, että miksausteltan takana olisi pitänyt olla screeni, ja että lavan sivustascreenit olivat liian pienet ja liian matalalla. Ja totta on myös, että lava ylipäätään oli liian matala. Sensijaan, jokainen joka valittaa huonosta soundista, on todennäköisesti ollut todella huonosti sijoittunut. Soundit lavan ja tiskin välissä olivat erinomaiset.

Itse olin arviolta 5000 lähimmän joukossa. Bändi on silloinkin jo väistämättä 30-40 metrin päässä, mutta näkymä oli kuitenkin kohtuullinen. Tuon paikan pidin käytännössä kolme ja puoli tuntia, sen tyyppisen lisähinnan joutuu kohtuullisesta näkyvyydestä omilla jalkapohjillaan maksamaan. Heinäkuussa Kaisaniemessä nähdään Black Sabbath, jännäksi menee miten hommat on silloin hallussa, väkeä ei oletettavasti ainakaan vähempää ole. Mutta sanomattakin pitäisi olla selvää, että jos konserttivieras on pääbändin aloittaessa bajamajassa tai jonottamassa viidettä lämmintä Fostersia, niin keikkakokemuksen voi käytännössä unohtaa. Järjestävä taho vastaa asioiden sijoittelusta ja sujuvuudesta, mutta ei koskaan asiakkaan omasta ajankäytöstä. KG

 

Post Navigation

%d bloggers like this: