Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “huhtikuu, 2016”

Vesa Aaltonen Proge Band @ Koko Jazz Club, Helsinki 28.04.2016

Muutaman korttelin päässä Viron presidentti valmistautui omaan, historiallisista historiallisimpaan DJ-settiinsä. Sinne, Sörnäisten Kaiku-klubille olisi toki musafriikin pitänyt itsekin ängetä, mutta tapahtuma myytiin niin varhain ja nopeasti loppuun, että vain nopeat elivät. Vaihtoehdoksi tarjoutui tutustua ensimmäistä kertaani Hakaniemen Koko Jazz Clubiin, ja nähdä siellä suomiprogen grand old man Vesa Aaltonen uudehkoine kokoonpanoineen. Valinta osoittautui erinomaiseksi.

Koko Jazz Club on parisen vuotta toiminut laadukas vaihtoehto Helsingin liveskeneen. Pääosin kotimaisia jazzcomboja, mutta väliin myös progea, fuusiota ja muuta; silloin tällöin myös ulkomaan artisteja. Soittoajat ihmimilliset, arkisin jopa jo klo 19 aloittaen, viimeistään klo 21 kuitenkin. Pöydissä istutaan, ja nautitaan siitä ihan itse pääasiasta, eli hyvästä musiikista. Täällähän täytyy poiketa useamminkin. Toivoa sopii, että kansa löytää paikan, ehkäpä myös kaupungissa satunnaisesti vierailevat, ettei tämäkin rohkea yritys karahda. Sijainnista, ohjelmistosta, soundista tai henkilökunnasta tuo yritys ei ainakaan ensikosketuksen perusteella jäänyt kiinni. Ilta sai kriittiseltä keikoilla heilujalta täydet pojot.

Vesa Aaltonen ei juuri esittelyjä kaipaa, mutta esitellään silti. Tasavallan Presidentin yksi perustajajäsenistä vuodelta 1969 ja koko bändin uran ajan, vuoteen 2007, mukana ollut vankkumaton suomiprogressiivisuuden selkäranka. Lyhyeksi jäänyt Eero Raittisen Help-yhtye, Albert Järvinen Band, suomalais-ruotsalainen superkokoonpano Made In Sweden, Kirkan ja Hectorin bändit kummankin kultakaudella, siinä vain muutama maininta Aaltosen bändihistoriasta. Ja ehkä ennenkaikkea, tai ainakin itselleni merkittävimmin, pitkä ja ansiokas yhteistyö edesmenneen Pekka Pohjolan kanssa, levyillä ja lavalla.

Koko Jazz Clubin ilahduttavan runsaslukuinen yleisö, noin torstai-illaksi Vapun alla nyt vähintäinkin, oli käsinkosketeltavan täynnä kunnioitusta ja jollain tapaa hartaalla mielelllä liikkeellä, mutta bändin huikea veto ja Aaltosen hauska ja rento välispiikkailu vapautti tunnelman. Tai kuten illan alkujuontanut klubin edustaja mainiosti totesikin, tänään progeinta täällä lienee itse yleisö. Kaikella kunnioituksella toki lausuttuna. Yleisön keski-ikä ylitti tänään bändin keski-iän.

Kuultiin noin puolitoista tuntia kellottanut kumarrus 60-ja 70-lukujen parhaaseen progeen, Suomihan oli alan aivan johtavia maita maailmassa. Eikä biisivalintojen kriteereinä todellakaan ollut hampaita kiristellen se, että Aaltonen olisi edes ollut kaikilla niillä alunperin mukana. Kuten nyt vaikkapa Jukka Tolosen esikoisalbumilta ”Tolonen!” (1971) poimittu jamittelutyyppinen ”Last Night”, joka toimi yleisesti vain mainiona kunnianosoituksena ajan hengelle.

Bändin eturivissä oli nyt aivan ensimmäistä keikkaansa mukana nuori saksofonisti Max Zenger, ja pakko on todeta kuten maestro Aaltonen itsekin, että mahtavasti meni. Muuna Proge Bandinä nähtiin ja kuultiin Tuomo Dahlblom kitarassa, Seppo Kantonen koskettimissa ja Jari Heino bassossa. Huikea tihentymä osaamista, mutta tänään kävi erityisesti niin, että Dahlblom nousi samantien listalleni ”10 kotimaista kitaristia seurattavaksi”.

Puoleentoista tuntiin mahtui monta hienoa biisiä, vaikka stygejen keskipituudet nyt toki olivatkin perusrockin pidemmällä puolella. En tiedä olinko se vain minä, mutta ehdottomasti upeimmin tänään kulkivat Pekka Pohjolan soolotuotannosta poimitut helmet; vuoden 1979 ”Visitations”-albumin raita ”Vapour Trails” aivan setin loppupäässä, sekä ennenkaikkea aivan jumalattoman kaunis ”Kädet suoristavat veden”, maailmanluokan kiekolta ”Keesojen lehto” (1977). Jälkimmäisen tulkitsivat Kantonen ja Dahlblom kahdestaan, muun bändin ja yleisön hiljentyessä kuuntelemaan. Enpä muista mitään näin pysäyttävää kuulleeni peräti pitkään aikaan. Näillä kahdella mainitulla Aaltonen toki rummutti jo levyilläkin, ehkä ne siksikin tulivat isoimmalla fiiliksellä läpi. Ja jos muutama muu nosto illan setistä, niin Tasavallan Presidentin ainoa ”radiohitti” kolmosalbumiltaan, eli ”I Love You Teddy Bear” kulki todella kuulaasti Dahlblomin kitaran komeasti korvatessa Frank Robsonin alkuperäiset lauluosuudet. Ja vielä, noin teknisesti ottaen encorena kuultu (vaikka ei bändi, aivan oikein, tokikaan jaksanut vaivautua typerästi minnekään verhon taakse) Frank Zappan ”Peaches en Regalia”, albumilta ”Hot Rats” (1969). Ilman Zappaa ei olisi ollut Pressaa, eikä Aaltosta ammattimuusikkona.

Kärkivetoihin kuuluivat myös Made In Sweden-yhtyeen ”Where Do We Begin”-albumin nimiraita, sekä Pressan ”Lambertland”-albumin avaava ”Lounge”, josta Aaltonen miehistöineen nykäisi nyt aivan inhimillisen pituisen luennan. Levyllä rapiat kahdeksan minuuttia kellottava biisi venyi Aaltosen mukaan joillain aikakauden Britannian keikoilla helposti yli puolen tunnin. Aaltonen myös kutsui ”Loungea” illan ainoaksi oikeaksi progebiisiksi. Maestron itsensä rumpusooloa saatiin odottaa aivan keikan loppumetreille, muiden jannujen saadessa isostikin soolotilaa. Ja oikeastaan aivan mahtavaa niin, että Aaltonen antoi oman kannuttelunsa jäädä biisien palvelukseen.

Hieno ilta laadukkaimman kotimaisen takavuosien progen ja fuusion parissa. Koko Jazz Clubin koeponnistus meni myös paremmin kuin hyvin. KG

Nina Hagen (ger) @ Kulttuuritalo, Helsinki 26.04.2016

Olin odottanut liian kauan nähdä Nina Hagenin. Liian monta vuotta, liian monta uskonnollista herätystä, liian monta tyylisuunnan vaihtoa, enkä nyt kahdella viimemainitulla viittaa itseeni. Ennuste huhtikuun 2016 keikalle Helsingin Kultsalla, ei omalta puoleltani ollut kovin hyvä, eivätkä odotukset korkella.

Pienen, eikä välttämättä niin pienenkään sekoilun jälkeen, löydämme keikkaseurani kanssa jotkut satunnaispaikat Kulttuuritalon yläkatsomosta. Nämä eivät ole meidän paikat, mutta Nina köpsii jo lavalle hillittömissä stilettikoroissaan, bändinsä saattelemana. Ilmenee, että todelliset paikkamme ovat paljon lähempänä lavaa. Mutta toteamme myös, että tänään ei ehkä ole paikasta kiinni. Se selviää oikeastaan ensimmäisen biisin aikana.

En aio tässä lausua kummoisiakaan illan soitetuista biiseistä. Settilista on sekava ja vailla mitään kaarta, niinkuin Nina Hagen itse on aina ollut. Siinä Hagenin koko ihanuus ja merkitys. Tehdään niinkuin ei odotettaisi tekevän. Siitähän on ollut kysymys jo vuodesta 1971. Sen verran tiedän, että Hagenin omia biisejä ja omaa tuotantoa ei riittävästi kuulla, vaikka en tuotantonsa kanssa läpituttu olekaan. Ne muutamat takarivin huutelijat joiden on jälleen, ja taas täälläkin voitava osoittaa koko kultsalliselle, että osaavat nimetä Hagenin hittibiisejä ihan oikein nimeltä, jäävät yksin toiveineen. Ja sinänsä hyvä niin. Black Sabbath soittaa huutelemattakin ”Paranoidin”, mutta Nina Hagenin postmoderni jukeboxi haluaa tänään esittää jotain ihan muuta, kuin omat paranoidinsa.

Alkuun kuullaan ihan vilpittömästi mielenkiintoista tarinointia Ninan lapsuudesta ja nuoruudesta Itä-Berliinissä. Keskitysleireillä kidutettu isä, niillä kuolleet isovanhemmat ja koko tuoreena muistissa ollut sodan paino. Tässähän on järkeä, enemmän kuin ikinä uskalsin odottaa Nina Hagenin show’lta, nyt se kertoo lapsuudestaan alkaen elämästään, ja tukee tarinaa itselleen tärkeillä biiseillä aina kultakin periodilta. Ja niin edetään tähän päivään, tyyliin miten minusta tuli Nina Hagen. Mutta ei. Nina pääsee lempiaiheeseensa Bertolt Brechtiin, ja homma hajoaa. Ja alkaa jumittamaan.

On vielä kiehtovaa kuulla nuoren Ninan innosta nähdä Brechtin näytelmiä 60-luvun  Berliinissä yhä uudestaan ja uudestaan. ”Brecht on tärkein historianopettajani.”  On kiehtovaa kuulla lauluja, tällä sinänsä uskomattomalla kähinällä tulkittuna, vaikkapa Kolmen Pennin Oopperasta. Mutta rauhan, sodanvastaisuuden ja rakkauden retoriikka saa keikasta ylivallan, ja lakkaa olemasta korvista pursuillessaan enää yhtään mielenkiintoista. Kuten keikkaseurani toteaakin, terrorisminvastainen retoriikka on kuin mummulan kahvipöydästä.

Nina Hagen löysi Jeesuksen käytyään kokeilemassa sitä ennen hindulaisuutta. Jeesuksen nimi lausutaan lavalta useammin kuin Bertolt Brechtin. Alkupäästä settiä jää jotenkin mieleen Kurt Weillin ja (jo mainitunkin Brechtin) ”Hoosiannah Rockefeller”. Se toimii jotenkin aasinsiltana, tai ninansiltana miten vaan, Woody Guthriehen ja Sister Rosetta Tharpeen, joilta molemmilta kuullaan muutama biisi. Enkä minä dissaa, pois se minusta. Oli kausi, jolloin kuuntelin pelkkää (80-luvun puolivälin) Nina Hagenia. Enkä ole edes pettynyt, ei sanaa pettymys voi käyttää Hagen-yhteyksissä. Olen toki myös tutustunut taannoisten keikkojen sekaviin settilistoihin, sikäli kun niitä nyt on saatavilla ollut. Minä kaipaan vain punaista lankaa tälle(kin) keikalle, kaipaan sitä peräti Nina Hageninkin tapauksessa. Eikä sen kaipaaminen ole kohtuutonta.

Herätyskokous olisi asia erikseen, jos joku nyt nousisi todistamaan Jeesuksesta, kädet viuhuen kohti kattoa, olisin ihan messissä. Tai jos Nina, omassa maailmassaan kurinalaisesti, soittaisi greatest hits-setin, olisin erittäin messissä. Mutta keikka ei tänään muodostu kummaksikaan edellä mainituista. Ja jengi alhaalla tuolla permannolla diggaa menemään, tiedän. Eikä siinä mitään, itsekin haluaisin diggailla menemään. Päästä fiiliksellä messiin, mutta kun en pääse, niin en pääse. Kyllä minä tunnen Jeesuksen rauhan sanoman, ja tiedän, ettei ketään saisi tappaa. Uskonnollisen kotikasvatuksen saaneena, ja sen jo pitkälti unohtaneenakin, en tarvitse minkään todistamiseen myöhäisherännyttä Nina Hagenia. Nina Hagenin taannottaisena fanina ja Nina Hagenin keikkaa katsomaan tulleena, haluaisin nähdä ja kokea Nina Hagenin, tai kuulla peräti muutaman biisin Nina Hagenin kestävimmästä osasta omaa tuotantoa. Siinä kaikki. Tai jos ilta osoittautuisi miten minusta tuli minä-retrospektiiviksi, niin se voisi mainiosti olla sellainen, mutta ei ole. Keskivaiheilta settiä jää paikallaolemattomille kerrottavaksi parhaiten vain Rammstein-cover ”Seemann”, jonka Apocalyptican ”Reflections”-albumille päätyneessä versiossa Nina vieraili vuonna 2003. Ja mainittakoot vielä David Bowien ”Better Future”, ihan mainio veto sekin. Eikä huono valinta illan settiin ole myöskään kristillisen rockin iskäpappa Larry Normanin ”Peace Pollution Revolution”, joka on todella komea kipale, vaikka hiukan ontuen eteneekin. (Biisin soidessa on aikaa muistella näkemääni Larry Normanin keikkaa joskus taka-aikoina, mieshän vaihtoi niin sanotusti hiippakuntaa vuonna 2008.)

Ninan ja bändin haparoivaan yhteissoittoon selviää syy vasta aivan lopulla keikkaa, kun porukka räpiköi läpi ”My Wayn” saksaksi. Managementti on pakottanut jättämään rumpalin kotiin, täältä Helsingistä ja myös kahden illan takaa Tukholmasta. Eli managementti ei ole ollut tyytyväinen ennakkolipunmyynnin numeroihin, ja päättänyt säästää jättämällä rumpalin himaan! Vaikka koko ”Nina Hagen Unplugged and Band”-rundi on harjoiteltu ja suunniteltu rumpalin kanssa soitettavaksi. Tiedoksi nimittäin sinne managementille, että rumpalin puuttuminen ei ole ainostaan lopulta bändiltä pois, se on pois myös maksaneelta yleisöltä. Tässä vaiheessa menee viimeistään tunnelma pilalle, ja Hagen saa horjuvasta show’n kuljettamisesta paljon anteeksi. Tosin on todettava, että sanat pilalle ja anteeksi, eivät nekään kuulu Hagen-mytologiaan. Mutta että pöyristymään joutuu maaseudun asukki ahneuden ja nihilismin edessä, viitaten edelleen kyseiseen kiertueoperaattoriin.

Mitäpä jos vain merkitsisin tämän illan nähtyjen keikkojen joukkoon, ja toivoisin kovasti, että Nina Hagen voisi palata vielä asiaan, valitsemansa ja haluamansa kokoonpanon kanssa? Ja soittaisi vaikka vain muutaman oman tuotantonsa kirkkaimman helmen. Olisin paikalla, ja kaikki ne odotuksen vuodet lunastuisivat. Ne nimittäin jatkuvat edelleen. KG

The Coffinshakers (swe), Sörnäinen @ Kuudes Linja, Helsinki 09.04.2016

Ruotsalaisen, kauhuelokuvista ja elävistäkuolleista kuvastonsa ja teemansa ammentavan Coffinshakersin keikat eivät näillä kulmin ole ihan jokapäväistä herkkua. Edellisen kerran koko bändi on Helsingissäkin nähty jo useampi vuosi sitten, vaikka laulaja-kitaristi Rob Coffinshaker onkin käynyt soolona jokusen kerran. Itse olin yhyttänyt bändin kerrattain aiemmin, kesän 2009 Ilosaarirockin Töminä-urheiluhallissa, ja sikäli vakuuttava oli bändin meno tuolloin, että uusinnan paikkaa oli suorastaan ehtinyt jo odottamaan.

The Coffinshakersien konsepti on ollut toimiva jo vuodesta 1995; ollaan eleettömiä lavalla, soitetaan tanakkakomppista gothabillya tai horror countrya, otetaan sanoitusten kuvat ja tunnelmat vanhoista kauhuleffoista, ja ollaan sopivalla tavalla kieli poskessa. Näiden keikoilla tietää, mitä saa. Laatua.

Bändi aloitti tasan puoli tuntia ilmoitettua myöhemmin, tosin niin oli päässyt myöhässä aloittamaan myös lämmittelyakti Sörnäinen. Liekö Coffinshakerit saapuneet kaupunkiin myöhään, tai mikä lie ollut syynä, mutta Kuudennen Linjan täyteenahdettu sali ei kuitenkaan ollut maailman auvoisin paikka odottaa, käytännössä mitään bändiä. Kuudes Linja on ihan ok keikkapaikka, parasta täällä kuitenkin on ohjelmapolitiikka sinänsä, se hakkaa itse mestan 6-0. Soundipuoli on yleensä kunnossa, narikka vetää ja baarin puolella pääsee peräti istumaankin. Mutta loppuunmyytyinä iltoina paikka on liian ahdas, ilmastoimaton ja kuuma. Ja miksi ihmeessä taukojen levymusiikki kuulostaa niin umpikuralta?

Coffinshakers aloitti tutuksi tulleesti iskusävelellä ”Dracula Has Risen From the Grave”, ja latasi muutenkin ekaan puoleen tuntiin monta soitetuinta biisiään, jos näiden kohdalla nyt varsinaisista hiteistä ei puhutakaan. Ensimmäisen puoli tuntia ehdin jopa katua paikalle raahautumista, ja olin jo varma, että ei tämä tänään lähde. Mainitun alkujakson parhaat vedot olivat ehdottomasti napakka ”Necromancy” ja ”We Are The Undead”. Muuten biisit toistivat liian samaa kaavaa lännenelokuvalaukkakomppeineen, jotka koppotikoppoti rumpali Andy Bones sinänsä runnoi aivan mahtavalla haudantakaisgroovella, ja upean verevillä soundeilla. Vuoden parhaat rumpusoundit tähän mennessä.

Rob Coffinshaker huuhtoi alas takahuoneessa avaamansa olutpullon tasan mainitun puolen tunnin kohdalla. Kyllä, vampyyritkin juovat olutta, jos ei ole muuta saatavilla. Ja korkkasi toisen. En tiedä, olinko se vain minä, mutta silloin keikka nykäisi itsensä kunnolla käyntiin. Päästiin monipuolisempiin biiseihin, ”Trick or Treat” ja ”Halloween” soivat todella räyhäkkäästi peräkkäin, ja bändi pisti ruumiskieseihinsä uuden vaihteen silmään. Vaihde ei ehkä ole kuvaavin sana, Coffinshakersien lavaulosanti on lievästi sanottuna eleetöntä. Mutta esim. soolokitaristi Dr. Fangin kumaraan painunut, kaiken nähneen hauturin hahmo on todella hauska, tahallisuuttaan tai ei. Basisti Joe Undertaker vaikuttaa kuolleelta Beatlesien paikkomieheltä, mutta sormet sentään liikkuivat. Robin itsensä tehtäväksi jäi spiikata ja taustoittaa biisejä, ja laulaa tutusti ja tunnetusti aivan häkellyttävästi nuore(hko)n Johnny Cashin ääntä muistuttavalla tummuudella. Mustissa Roy Orbison-laseissa esiintyessään kaverissa on kertakaikkista inkarnaation makua.

shakers

Last Night Down By The Grave”-hituri toimi mainiona keikan keskisuvantona. Ja pakko on sanoa alun epäilyistä huolimatta, että viimeinen tunti eli siis suurin osa illan vedosta, oli niin sanotusti pelkkää juhlaa. Biisit paranivat koko ajan loppua kohden, bändi lämpeni ja Dr. Fang alkoi ulvottaa mitä korskeimpia sooloja puoliakustisestaan, lyhyesti toki, niinkuin asiaan kuuluu. Viimeistään ”Black Sundayn” ja ”Pale Man in Blackin” kohdalla vuosikausia keikkaa odottanut täysi liiterillinen alkoi olla täysillä mukana meininigissä.

Jos oli alalattialla hapen puutetta, niin voin vain kuvitella kuinka lavalla alkoi olla kiinni ruuvatun arkun tunnelmaa. ”Twins of Evil” ja ”Vampires Don’t Cry” varsinaisen setin lopuksi, ja sitten pieni ansaittu hienkuivatustauko. Encoreosuus alkoi Rob Coffinshakerin parilla akustisella vedolla ja sai päättämään, että kun jamppa tulee näille main soolona seuraavan kerran, aion olla paikalla. Ilta päättyi vakioillanpäättäjään, ”Bad Dreams, Baby”. Kertakaikkiaan kova veto, joka alun pikku tylsyydestä kasvoi erittäin laadukkaisiin mittoihin. Ja jos 12 eurolla näkee tämmöisiä keikkoja, niin ei oikein tohdi valittaa. Mahtavaa myös, että bändi malttoi pitää settinsä kompaktina, encoreineen kaikkineen veto kellotti tasan tunti ja kymmenen. Huomattavaa on, että settilista oli täsmälleen sama jollaista bändi on vetänyt vaikkapa vuoden 2013 Ruotsin keikoilla. Toisaalta, bändi nousee haudastaan rundille niin harvoin, että hyväksi havaittu dramaturgia on ihan relevantti pohja treeneille, ja jos setti kuulostaa hyvältä, niin miksei myös keikoille.

Illan avasi paljon puhuttu ja kehuttu Sörnäinen, jonka rivistöstä muualta tuttuja ovat ainakin Disgrace-ja Black Magic Six-nokkamies Jukka Taskinen, sekä bassossa itse Papa Wilska. Taskinen nimitti taannottaisessa haastattelussa bändin musiikkia sukurutsaiseksi iskelmäkantriksi, ja siltähän tuo näin ensikokemalla todellakin kuulosti. Bändi louhi isolla energialla jotain, joka kuulosti kuin olisi lyöty samaan suonsilmäkkeeseen Tuomari Nurmio, Agents, Social Distortion ja Radiopuhelimet. Eli kaikki on näille mahdollista, kunhan levytettyä tavaraa saadaan pihalle, ja sehän lienee vain ajan kysymys. Katselin ja kuuntelin Sörnäisten kouhaamista sen verran sivusta, ja sen verran hukille menneillä soundeilla, että en loihe lausumaan enempää, ennenkuin saan bändistä uusintakatsastuksen. Muu olisi epäreilua. Sen voi sanoa, että covervalinnat olivat komeita (Townes Van Zandt ja Beasts of Bourbon), energiat korkealla ja keikan avaus ”Pimeydessä vaeltanut” kovimpia kotimaisia pitkään aikaan. KG

JD McPherson (us), The Toreadors, Mystery Train feat. Kitty Lee @ Sokos Vaakuna, Hämeenlinna 01.04.2016

JD McPherson, karjatilan poika Oklahoman Talihinasta nousi vanhan koulun rock’n’rollin ja rockabillyn sensaatioksi vuoden 2012 esikoislevyllään ”Signs & Signifiers”. Miehen väitettiin olevan kovinta billyssä sitten, ties kenen. Ja niin varmasti olikin. Eikä siinä kaikki,  JD julkaisi kakkosalbuminsa viime vuoden helmikuussa otsakkeella ”Let The Good Times Roll”, platta on vielä esikoistakin armoitetumpi kokonaisuus. Viimeistään nyt McPherson on isojen tekijöiden joukossa jäädäkseen. Tällä Euroopan-rundilla mies saatiin mainioine bändeineen Suomeen vain yhdelle keikalle, joka kuin ihmeen kautta sattui kotikaupunki Hämeenlinnaan. Sinne siis.

Keikkapaikaksi oli valikoitunut Sokos Hotelli Vaakunan yökerho, joka muistuttaa lähinnä ajoista, jolloin oli siistiä risteillä Diana II:lla Tukholmaan ja ostaa kotiinviemisiksi pullo Blue Nunia. Mutta kun unohti puitteet ja antoi rock’n’rollin hoitaa hommaansa, ympäristökin lakkasi varsin pian haittaamasta. Lämppäribändejä soitatettiin ehkä naksun verran liian kovaa, joten ainakin laulusoundi kärsi kummallakin, spiikkisoundista puhumattakaan. Mutta kun vikinglinen alalattia McPhersonin vedolle täyttyi ääriään myöten, soundikin parani samalla varsin erinomaiseksi.

Tasan kello 21 aloitti lämppärislottinsa kotimainen Mystery Train, joka on yksi vanhimmista elossaolevista billybändeistä Suomessa. Taival alkoi jo vuonna 1977, eli samana vuonna kuin vaikkapa Teddy & The Tigersilla. Ikäisekseen Mystery Train soittaa vieläpä varsin asiallisella kokoonpanolla; alkuperäisenä on yhä mukana basisti Ari Hanninen, joka oli ylipäätään aivan ensimmäisiä Suomessa tarttumaan pystybassoon, kun revival alkoi rantautua maahan. Solisti Petri Mäntysalo on ollut remmissä vuodesta 1983, samoin kitaristi Juice Muttilainen, rytmikitaristi Grey Cat Hanninen liittyi mukaan jo 1981. Vain rumpali Jani Ahtiainen on 2000-luvun saapumiserää. Eikä sinänsä ihme, että bändi on pysynyt kasassa kaikki nämä vuosikymmenet, soittamisen ilo tulee edelleen isosti läpi, ja tietenkin rakkaus rock’n’rollmusiikkiin.

Mystery Train aloitti melko tyhjälle salille, mutta pian alkoi jo etualan tanssilattialla niin sanotusti kretonki heilua, ja kun muutaman biisin jälkeen sounditkin saatiin siedettävälle tolalle, oli kyseessä periaatteessa aivan mainio veto. Siihen asti kunnes Mäntysalo vetäytyi takahuoneeseen ja antoi lauluvastuun Kitty Leelle. Siinä vaiheessa Mystery Trainista tuli kuolevainen bändi, lupaavasti alkanut iloluontoinen rock’n’rollshow lässähti peruslänkytykseksi. Kitty Leellä, alias Kirsi Riikosella, on kyllä ääntä, eipä siinä. Ja lady on olennainen osa Mystery Trainin bändihistoriaa, aivan 80-luvun alusta saakka. Mutta mene tiedä mitä tapahtui, ja tokihan nämä ovat kovastikin henkilökohtaisia mieltymyskysymyksiä. Erityismaininnan ansaitsee soolokitaristi Juice Muttilainen, joka on instrumenttinsa tyylikkäimpiä taitajia näillä leveyksillä, nyt tiedän. Muttilaisen viileä sooloilu takaa osaltani uusintakatsastuksen suomibillyn todelliseen uranuurtajabändiin.

Kumpikin lämppäribändi käytti slottinsa aika ääritarkkaan, ja kun roudatakin piti, aloitti McPherson käytännössä lähes puoli tuntia ilmoitettua myöhemmin. Kakkosbändiksi oli buukattu tänään The Toreadors pääkaupunkiseudulta. Orkesteri esiintyi viisihenkisellä kokoonpanolla, sai tanssilattian kuumaksi ja pisti muutenkin pystyyn jo varsin kohtuulliset ceccerit. Parasta bändissä on ehdottomasti Timo Tarkelan saksofoni, sekä suomibillyn grand-manin Pete Lapintien koskettimet. Melkoisen napakka boogiewoogie lähti muutamiinkin biiseihin Lapintieltä. Lähes tuntisesta setistä jäi parhaiten mieleen Elvistäkin vanhempaan malliin vedetty klassikko ”Hound Dog”, sekä Chuck Berry-laina ”Nadine”. Toreadorsien vahvuus on ohjelmiston monipuolisuudessa, välillä mentiin ska-rytmeillä, välillä ikkuna oli aidosti auki rock’n’rollin alkuhämäriin. Mainio ja energinen orkesteri, joka myös osaltaan ansiokkaasti rikkoo ainakin itselleni juurtunutta kuvaa suomibillyn tietynlaisesta nuhjuisuudesta ja menneisiin tuijottelusta. Nämäkin illan kaksi bändiä, ja vaikkapa aivan ihana Relax Trio jo pelkästään vahvistavat poikkeuksena säännön, että rockabillykin voi olla uuttaluovaa musaa, siinä missä muukin musiikki.

Ja tämänhän todisti viimeistään JD McPherson Oklahomasta. Keikka käynnistyi uutukaisalbumin kakkosraidalla ”Bossy”. Biisi ei levyllä oikein ole vakuuttanut, mutta nyt vakuutti. Heti oli selvää, että tästä tulee hikinen ehtoo, ja että JD:n bändi on hirvittävässä tikissä. Olin nähnyt miehen viimeksi Helsingin Storyvillessä keväällä 2012, eli vähän sen jälkeen kun maailma oli miehen keksinyt. Jostain syystä, alkoholilla saattaa olla osuutta asiaan, muistan paremmin tuolta illalta lämmittelijänä toimineen Pep Torresin.

Kolmantena kuultu ”North Side Gal”, esikoisalbumin hittiraita, viimeistään sytytti Vaakunan yökerhon piukkaan pakkautuneen yleisön. Enää ei ollut tilaa tanssia. Tarina ei kerro oliko keikka loppuunmyyty, mutta tuskin paljon toisinkaan. Väkeä tiedetään tulleen hyvinkin kaukaa, olihan kyseessä siis ainoa Suomen keikka ja muutenkin aika harvinainen herkku.

Pystybasisti, Chicagon mies Jimmy Sutton osoitti jälleen, että läskäri on soitin siinä missä muutkin soittimet, eikä vain välttämätön elementti näissä lajityypeissä. Muutenkin Suttonin sivustatuki McPhersonille oli avainasemassa, Sutton hoiti stemmalaulua ja oli koko ajan kontaktissa johtajaan. Suttonhan on myös tuottanut McPhersonin levyt, ja äänittänyt ne omassa Hi-Style-studiossaan, joka perustuu kokonaan huolella kerättyyn ja entisöityyn vintagekalustoon. Toinen muusikko, joka tästä porukasta on nostettava on kosketinsoittaja Ray Jacildo. Nuoren ja hiukan ujonoloinen jarppi, mutta hyvin kilkutti. Harvoin kuulee.

McPhersonilla oli jopa varaa jättää soittamatta (mielestäni) uuden levyn tämäköin raita ”It’s All Over But The Shouting”. Kaikki olennainen kuitenkin kuultiin yli puolitoistatuntisella vedolla, uutuuslevyn JD soitatti melkein läpi, paria raitaa lukuunottamatta. Esikoiselta soi viitisen biisiä, ja tutusti kuultiin myös muutama huolella valittu cover. Niistä Nick Lowen ”Rome Wasn’t Built In A Day” ja Jimmy Hughes-klassikko ”Steal Away” löytyvät 2014 julkaistulta ”The Warm Covers”-EP:ltä ja ovat settilistan vakiotavaraa nykyään. Varsinainen setti päättyi ”Let The Good Times Rolliin” ja pitkään ja hartaasti vedettyyn ”Wolf Teethiin”. Mutta eihän Hämeenlinnastakaan ilman encoreita lähdetty. Niitä kuultiin ainakin kolme, ja jos enemmän, niin ilman minua. En oikein ole encoremiehiä, ja nytkin jäin kuuntelemaan lisänumeroita vain saadakseni lipulle täyden vastineen.

JD MCPherson kannattaa ottaa haltuun, jos vanhakantainen, mutta modernilla otteella soitettu rock’n’roll kiinnostaa. McPhersonia on paperilla mahdoton selittää, totuus löytyy nyt kahdelta albumilta, mutta ennenkaikkea livetilanteen hikisyydestä. Toivottavasti seuraavaa Suomen vetoa ei tarvitse odottaa neljää vuotta. KG

Post Navigation

%d bloggers like this: