Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “maaliskuu, 2016”

Chris Cornell (us) @ Finlandia-talo, Helsinki 28.03.2016

Finlandia-talo on ennakolta loppuunmyyty, päivällä on vapautunut muutamia hajapaikkoja, kaikki ovat menneet saman tien. Tunnelma on vähintäinkin jännittynyt, maailman parhaaksi rocklaulajaksi tituleerattu Chris Cornell, joka ei juuri esittelyjä kaipaa, antaa odotuttaa itseään parikymmentä minuuttia oletetusta aloitusajasta. Viimein pitkänhonkkeli Cornell astelee lavalle maailmanmiehen elein, ja yleisö puhkeaa huutoon. Carraran marmori rapisee ulkoseinistä. Ei epäilystäkään, etteikö nopeasti myyneitä lippuja olisi saaneet juuri ne, jotka eniten halusivatkin. Ei epäilystäkään, ettenkö olisi ultrafanien ympäröimänä. Tulee melkein saman tien huono omatunto, vaikka Cornell ei ole edes kitaraa kaulaansa ripustanut, että pitäisiköhän minunkin paikallani istua ennemmin jonkun ilman lippua jääneen superfanin? Jonkun joka osaa huudella vaikka kaikki Temple of The Dog-biisit ikäänkuin toiveena ulkoa, tai jonkun jolla on kaikki Audioslave-levyt hyllyssään? Illan edetessä tunne ehtii häipyä, ja tulla takaisin.

Kuuntelin Soundgardenin ”Superunknown”-albumin kokonaisuudessaan, siis kerralla kannesta kanteen, vasta niin myöhällä aikajanalla, etten kehtaa tässä edes sanoa. En omista yhtään Cornellin Soundgardenin jälkeistä levyä. En osta kiertuepaitaa. Jännitin ennakkoon, että viihdynköhän. Silti, miehen tekemisten suhteen minulla ei ole epäilystäkään, ne ovat tärkeitä ja välitön osa keskeisintä rockhistoriaa. Siksi olen paikalla. Ja Äänen takia.

 

Cornell on liikkeellä akustisesti, ilman bändiä, joissain biiseissä seuranaan multi-instrumentalisti Bryan Gibson. Työn alla on promota Cornellin viidettä sooloalbumia ”Higher Truth”, mutta paljon muutakin kuullaan. Keikka kuitenkin avautuu ja sulkeutuu tuoreella levyllä, ”Before We Disappear” avaa odotettuakin väkevämmin, nimikappale ”Higher Truth” päättää kaiken aika tarkalleen kaksi tuntia myöhemmin. Väliin mahtuu kolme biisiä miehen vuosina 2001-2007 eksisteeranneelta Audioslave-yhtyeeltä, ajalta jolloin grungen iskäbändi Soundgarden oli telakalla. Ja jälkimmäiseltä settilistaan mahtuu tänään peräti neljä stygeä, samansuuntaisia lukuja Cornell on ylläpitänyt koko rundin ajan. Lyhyesti 90-luvun alussa vaikuttanutta Temple of The Dogia edustaa kolme vetoa. Loput illan 25 numerosta ovat Cornellin soolotuotantoa, ja tälle rundille tunnusomaisia covereita. Iltana muutamana on kuultu todellisia ylläreitäkin, Finlandia-talon biisilista mukailee jo hyväksi havaittua kaavaa.

Keikka kellottaa siis aika tarkkaan kaksi tuntia, superfanille taatusti aivan liian vähän, itselle noin puoli tuntia liikaa. Aina kun Bryan Gibson saadaan Chrisin seuraksi lavalle, jännite nousee, puudutus häviää. Gibson soittaa vuoroin selloa, mandoliinia ja koskettimia. Gibson-avusteiset biisit on upeasti sovitettu, esim. ”Black Hole Sun” nousee uuteen kukoistukseen, vaikka läpiluvun maku väijyy nurkan takana koko ajan. Gibsonin ”sellhissoultothedevilatthecrossroads”-sellosoolo innostaa Cornelliakin tulkitsemaan sieluaan pihalle puhkisoitetussa Soundgarden-hitissä. Muista miesten yhteisvedoista komeimmin soivat häkellyttävän kaunis ”Nearly Forgot My Broken Heart” (sekin uutukaiskiekolta), ja Soungarden-hitti ”Fell On Black Days”, joka uhkaa olla koko illan tymäköin nykäisy. Tämä tuntuu, ei voi kiistää.

Välillä Chris ja kitara alkavat puuduttaa, pienikin lisäfjonga raikastaa settiä tosin saman tien. Kuten nyt vaikkapa Bob Dylan-cover ”The Times They Are A-Changin’”, jossa Cornell kässehtii lavaa edestakaisin ja puhaltaa välillä huuliharpustaan komeat Dylan-tribuutit. Vain kaikkein kovimmat biisintekijät ymmärtävät arvostaa vielä itseäänkin kovempia, niinhän se jotakuinkin menee. Covervedoista myös Led Zeppelinin ”Thank You” rullaa komeasti, varsinainen setti päättyy John Lennonin, kyllä vaan, ”Imagineen”. Cornellin omaehtoinen sovitus ja tulkinta eivät tuo biisiin mitään varsinaista lisäarvoa, mutta nyt ei olekaan siitä kyse. Vaan siitä, että välispiikkinsä alustamana Cornell haluaa lausua juuri nämä sanat lavalta meille tänä iltana. Covereista oudoin on ”Nothing Compares 2 U”. Biisi kieltämättä toimii upeasti tänään, vaikka onkin johtavia ysäri-inhokkejani, josta Sinead O’Connor jollotti kaiken hengen pois aikoinaan, ja käsistä lähtenyt radiopakkosoitto hoiti loput. Pelkästään tämän biisin ansiokas vetäisy todistaa Cornellin vangitsevan karisman puolesta. Mies ottaa myös yleisön huutelun hauskasti hanskaansa ja tekee siitä lempeää pilaa, eikä suostu toimimaan jukeboxina. Oikein.

Illan erikoisuutena, ja hyvänä vaihteluna, Cornell soittaa pari biisiä levysoittimessa pyörivän (instrumentaali)vinyylinsä päälle. Mainio tapa lisätä illan intimiteettiä ja olohuonemaista tunnelmaa, mikä ei Finlandian isossa salissa ehkä terminä tule heti ensimmäisenä mieleen.

Muutenkin on sanottava, että jamppari pitää koko kaksi tuntia aikamoisen taitavalla tavalla lankoja käsissään. Olen onnellinen ympärilläni olevien superfanien puolesta, nuo saavat tästä todennäköisesti todella paljon. Itsekin. Varsin, siis paljon, tai odotettua enemmän. Se, onko Cornell maailman paras rocklaulaja jää keskusteluna täysin omaan arvoonsa. Mitä väliä? Komea on ääni, mutta on noita ollut muitakin. Cornell on äänekkään 90-luvun sukupolven laulaja, ja ääntä riittää, mutta on noita ollut muitakin. Sanoinko jo?

Jos saa yhden valita, ”Seasons” soi koko illan uljaimmin. Ja jos edelleen saa yhden valita, Soungarden-ikivihreä ”Rusty Cage” tuntuu turhalta. Encoreita kuullaan kolme, ensin ”Scream”-sooloplatan nimiraita, sitten ”Higher Truth”-levyn käsittämättömän kaunis rakkauslaulu ”Josephine” ja vielä kerta päälle, vaikkei kukaan kielläkkään, kiekon nimiraita. Sitten homma on paketissa, yleisö nousee seisomaan. Ele ei tunnu tosin erityisen spontaanilta, niitäkin on nähty. Cornellin jenkkirundilla seisomaan nousemisesta on tullut tapa, ja suomifanit tietenkin tietävät.

Nämä kuultiin, ja vieläpä tässä järjestyksessä: http://www.setlist.fm/setlist/chris-cornell/2016/finlandia-talo-helsinki-finland-53f07fb5.html

Mainio ilta upeiden biisien parissa. Chris Cornell on nyt nähtynä, Soundgarden edelleen näkemättä. Ehkä siihenkin vielä tulee tilaisuus, aika monta olen toki jo hassannut. Pienestä ennakkojännästä huolimatta, pelkästään ”Fell On Black Daysin” takia kannatti olla paikalla. Ja toki kiistatta myös Äänen. KG

 

J.Karjalainen @ Radisson Blu, Oulu 12.03.2016

Oulun Radissonin alakerta, paikallisille aina ja iankaiken ”Vaakuna” , on aika karmaisevan alaviritteinen paikka rockin soitolle. Täällähän voisi serkkulikan hääkahvit horaista, mutta ei tämä mikään rockvenue ole. Sisääntulo on huonosti järjestetty ja opastettu, lämmintä kaljaa muovituopeista joutuu jonottamaan puoli iltaa. Kolmenkympin lipun hinta ei sisällä narikkaa. Jos bändin haluaa nähdä ja laadukkaasti kuulla, on tunkeuduttava erittäin eteen, ja sitähän haluaa toki moni muukin. Mutta J.Karjalainen on kaupungissa, joten paikasta viis, mies on aina kulmille sattuessaan nähtävä. Olin Jiin mainioine orkestereineen nähnyt pari vuotta sitten muutamaankin otteeseen, mutta todettava on, että meininki vain paranee koko ajan.

Onnistun saamaan kohtalaiset jalansijat keskeltä, varsin läheltä lavaa. Siinä sounditkin ovat minimissään kohtalaiset, mutta parhaimillaan loistavat. Vain laulusoundi jättää toivomisen varaa, mutta niin se tekee kotimaisten artistien kohdalla melkein ilta kuin ilta.  Karjalais-Jukka itsekin mainitsee välispiikissään jännittäneensä, millaiset äänenpaineet matalaan tilaan saadaan loihdittua.

Jii aloittaa lähes kaksituntiseksi venyvän settinsä yksin akustisesti, tuoreen levyn otsikkotsibaleella ”Sinulle Sofia”. Uutuusalbumilta kuullaan myös radiohitti ”Stindebinde” ja ”Voikukkia”. Bändi, kitarassa Mikko Lankinen, bassossa Tom Nyman, rummuissa Janne Haavisto ja koskettimissa Pekka Gröhn, on totuttuun tapaan aivan hillittömässä tikissä. Tämän ryhmän voisi laittaa maailmalla kenen tahansa taustalle, isolla soittaessaan Karjalaisen ryhmä lähentelee E Streetin Bandin tunnelmia. Gröhnin alhaalta murjovat urut ovat aivan keskeisessä asemassa, samoin Haaviston tanakka Weinberg-komppi. Ja sitten on tietenkin ne laulut, uudet ja vanhat. Karjalaisella on häkellyttävä kyky uudistaa ja tuoreistaa omia puhkisoitettuja klassikoitaan, ja pitää ne keikkasetissä virkeänä. Karjalaisen keskeinen tuotanto soi bingohalleista terveyskeskuksiin joka jumalan päivä, ja joihinkin on ehtinyt jopa kyllästyä. Mutta kun biisien tekijä ne itse sovittaa maailmanluokan muusikoille, ei yllättäen olekaan mitään hätää vaikkapa ”Sekaisin”-kappaleen kanssa. Siitähän oululaisyleisökin viimeistään menee sekaisin, mutta letkeällä jalalla liikkeellä ollessaan muustakin rock’n’rollmusiikista.

Illan kovimmat vedot on erittäin yllättävästi tummia ja melankolisia sävyjä saava ”Doris” ja aivan häkellyttävän kaunis ”Villi poika”, jonka aikana silmäkulmaan ilmestyy tippa, tunnustaa pitää. Jii tarttuu huuliharppuunsa, Gröhnin urut ujeltavat komeasti. Ja vielä yksi nosto, niinkuin muodikkaasti sanotaan, encoreosuudessa kuultava ”Varokaa miehiä joilla on mustat lasit”. Hienoa, että tämä Mustat Lasit-kauden raita viihtyy edelleen keikkasetissä, sinnehän voisi näin ”you name it, we play it”- periaatteella toivoa muitakin erikoisuuksia, kuten vaikkapa ”Lallin kumautus”. Nimittäin samaiselta periodilta kuultava ”Apinaorkesteri” kulkee sekin todella upeasti, nykybändi kuulostaa isolta ja täyttää isoimmillaan vetäessään samaa tilaa mitä aikoinaan suurimiehistöinen Mustat Lasit puhaltajineen ja muineen.

Kuultiin tietenkin ”Sankarit”. Jääkiekkopiirien tilapäisesti poispilaama laulu puhaltuu sekin uuteen hehkuun, bändi kuulostaa väliin kultakauden Rollareilta, väliin mieleen kumpuaa joku 70-luvun laadukas diskobändi. Karjalaisella itselläänhän homma ei jää niinsanotusti karismasta kiinni, eikä biisien väleissä tarvitse jauhaa mitään turhaa, katalogi puhuu puolestaan. Viimeisimmän levyn ”Se mies oli Tommy Ramone” tuntuu tässä seurassa välipalalta, mutta edellisen albumin ”Mennyt mies” ja ”Sinivalkoisia sirpaleita” toimivat edelleen, ja lienevät setissä pitkään.

Kiitän itseäni hyvän paikan valinnasta, bändi kuulostaa hyvältä, kukaan ei jortsua varpailla. Karjalainen todistaa jälleen sen, että miehen keikalle voi milloin tahansa mennä, ja aina puhutaan laatuvedosta. Näen jo itseni parin viikon päästä Pakkahuoneen keikalla, sikäli vakuuttaavaa toimittamista saatiin tänään Oulun yöhön. KG

Post Navigation

%d bloggers like this: