Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “helmikuu, 2016”

Röyhkä/Inginmaa/Hypnomen @ 45 Special, Oulu 27.02.2016

Kauko Röyhkä on lyönyt uransa varrella hynttyitä yhteen monen mielenkiintoisen ja laadukkaan tekijän kanssa. On ollut yhteistyötä Rättö/Lehtisalo-parivaljakosta aina sinfoniaorkesteriin saakka. Laajasta kirjosta huolimatta Röyhkä on poikkeuksetta onnistunut säilyttämään korkean tason tekemisissään, laadun käsite ei ole päässyt hämärtymään. Viimeksi Kauko viritti yhteistyön intrumentaaliorkesteri Hypnomenin ja laulaja-lauluntekijä Anna Inginmaan kanssa. Vastikään ilmestyi albumi ”Huominen on uni”, ja nyt ollaan sitä promoavilla keikoilla.

Vaikka on lauantai-ilta, Oulun 45 Specialin soittoajaksi on ilmoitettu 20.30. Kannattaisi monen muunkin suomalaisen rokkiluolan ottaa mallia eurooppalaisista aikatauluista. Onneksi yhä useammat paikat siirtyvät ajattelussaan sivistyneempiin soittoslotteihin ja sitäkautta paremmin palvelemaan myös arki-iltojen keikoilla kävijöitä, ja seuraavana aamuna töihin raahautujia.

Kahdeksan aikaan tonteilla on vielä aika hiljaista, ennakkolipun ostaminen on ollut tokikin vain tapojeni mukainen varotoimi. Väkeä valuu kuitenkin paikalle hissukseen ja kun keikka varttia ilmoitettua myöhemmin polkaistaan käyntiin, on Nelivitosen yläsalissa jo mukavasti jengiä. Yläsali on ihan mainio paikka rockinsoitolle, toki täälläkin on tolppa aika keskeisellä paikalla, mutta sitä sattuu, rakennusten on mieluusti pysyttävä myös pystyssä. Keikkaa voi katsella hyvällä näkyvyydellä myös pöydistä, 45:n keittiö on taas vuosien tauon jälkeen toiminnassa, henkilökunta vetää hyvin, ja ainakin yläkerran baari palvelee ripeästi. Kaikki siis kunnossa. Ainoa aiempi kokemukseni 45:sta oli vuosia sitten joku kaoottinen Radiopuhelimien veto, mutta paikka oli silloin aika eri muotoinen ja näköinen.

Instrumentaalirockin tyylikäs taitaja jo vuodesta 1994, Hypnomen, avaa illan odotetusti ja tuttuun tyyliinsä, instrumentaalilla. Pekka Laineen kitara ja Sami Niemisen urut ovat tämän bändin ydinaluetta, toki myös Juha Litmasen groovet rummut. Yhden tämäkän loungepalan jälkeen päästään itse asiaan, Kauko Röyhkä ja Anna Inginmaa astelevat lavalle. Vastaanotto on lämmin. Projektin nimi voisi aivan hyvin olla muotoa Inginmaa/Hypnomen/Röyhkä, tässä tärkeysjärjestyksessä tänään ehdottomasti edetään. Anna Inginmaa on täysin suvereeni esiintyjä, ottaa lavan haltuunsa, ottaa yleisönsä. En ole uskoa, että lähdin viimeksi Inginmaan soolokeikalta kesken pois, nyt ei tulisi mieleenkään. Anna Inginmaa on illan tähti, supersensuelli esiintyjä, joka ilmiselvästi nauttii joka hetkestä. Se välittyy. Anna ottaa jopa keskellä näkökenttää tönöttävän tolpan haltuunsa, osaksi tanssinsa ja laulunsa dramaturgiaa.

Kauko Röyhkä on kieltämättä asia, jonka takia itsekin Ouluun tänään satuttuani paikalle alunperin hankkiuduin. Miehen osuus on kuitenkin melko toissijainen, Kauko laulaa muutamissa biiseissä soolo-osuuksia, mutta ilta ja kiertue on Inginmaan. Usean biisin ajan Röyhkä istuskelee takahuoneessa. Edellisellä viikolla Seinäjoen keikan soundcheckissä synnytetty ”Rakkauden lähettiläs” on tavallaan illan kulminaatio, viestikapula vaihtuu, suomirockin sukupolvenvaihdos on konkretiaa. Kauko laulaa sinänsä sympatiaa herättävästi paperista tuoreehkon biisin sanat, lukulasit nokilla. Anna osaa ulkoa, biisi on hallussa siinä missä kaikki muukin.

Muuten tuore levy soitetaan käytännössä melkein kokonaan kannesta kanteen. Sen, ja tämän illan parhaita hetkiä ovat ”Juhannusyö” ja ”Mies Marsista”, joista jälkimmäinen jäisi kieltämättä vajaaksi ilman Kaukon tuttua ja tunnusomaisen hiippailevaa tulkintaa. ”Mies Marsista” on upea tunnelmapala Röyhkän taannottaisilla ulkomaanmatkoilla visioituna, yksittäinen biisi jonka takia jo pelkästään kannatti olla paikalla. Röyhkän omasta tuotannosta kuullaan komea ”Pastoraali”, mutta ei muuta, ei ainuttakaan tuttua radiohittiä. Ja koska keikka on vain hieman albumin mittaa pidempi, se tuntuu niinmuodoin varsin lyhyeltä. Harvoin tulee tunne, että olisi tämä voinut pidempäänkin jatkua.

Setti päättyy kuten alkoikin, Hypnomenien kierteiseen hissigrooveen, ja aivan turhan pian kaikki on ohi. En voi todellakaan sanoa syttyneeni ”Huominen on uni”-albumiin, eikä näiden kolmen kombinaatio paperillakaan kuulostanut välttämättä kovin toimivalta, mutta keikkakokemus futaa ja jytää. Uusi tähti on syttynyt suomirockin taivaalle, Anna Inginmaa. Nyt myös yhdellä koko suomiskenen tärkeimmistä hahmoista tuettuna, sekä maailman parhaan loungebändin groovella varustettuna. Menkää ja tsekatkaa nämä livenä. Tulevat keikat täältä: http://www.stupido.fi/recs/artist.php?lang=&id=140

KG

 

Adrian Belew Power Trio (us), Kimmo Pohjonen @ Tavastia, Helsinki 07.02.2016

Progen monitoimimies Adrian Belew on yksi rockin historian hienoimmista esimerkeistä, että joskus joku voi olla oikeassa paikassa peräti oikeaan aikaan. Vuonna 1977 Belew johti omaa Sweetheart-nimistä coverpumppuaan, joka toki oli coverpumpuksi saanut hyvää nostetta, mutta silti 27-vuotiaan kitaristin mieltä poltteli, tuleekohan tästä ikinä mitään. Eräälle keikalle sattui kuitenkin yleisön joukkoon muuan Frank Zappa, jonka autonkuljettaja oli vinkannut, että nyt kannattaa tsekata yksi nuori luukuttaja. Ei aikaakaan kun Belew soitti pääosin rytmikitaraa Zappan albumilla ”Sheik Yerbouti”, ja sitä seuranneella kiertueella, ja esiintyi näin ollen myös Zappan itsensä (kuinka ollakaan) ohjaamassa, tuottamassa ja leikkaamassa konserttielokuvassa ”Baby Snakes” (1979).

Muuan Brian Eno sattui puolestaan näkemään Zappan konsertin Saksan Kölnissä, ja vinkkasi ystävälleen David Bowielle, että nyt kannattaa tsekata yksi nuorehko luukuttaja. Näin Belew päätyi soittamaan Bowien ”Heroes”-kiertueelle, sekä kitaroimaan mestarin seuraavalle albumille  ”Lodger”. Miesten tiet kohtasivat vielä kerran, vuonna 1990, jolloin Belew toimi Bowien ”Sound+Vision”-rundin musical directorina.

Vuonna 1980 Belew perusti jälleen oman bändin GaGa, joka nopeasti löysi tiensä jo Bowien ”Heroes”-albumilla soittaneen, muuannen Robert Frippin League of Gentlemen-kokoonpanon lämmittelijäksi. Samaan aikaan Belew oli ystävystynyt Talking Headsien kanssa, ja oli enemmän kuin vakituinen vierailija bändin konserteissa, muistettavimmin biisissä ”Psycho Killer”. Belew päätyi Enon suosituksesta myös soittamaan sooloja TH-albumille ”Remain In Light”, ja vuodenvaihteen ’80-81 miehemme vietti Talking Headsien virallisena kiertuekitaristina.

Eikä tässä edes kaikki, Robert Frippiin törmäily eri yhteyksissä johti sekin nopeassa tahdissa siihen, että Belew löysi itsensä toimimasta päävokalistina, kitaristina, säveltäjänä ja tekstintekijänä myyttisessä King Crimsonissa peräti 22 vuoden ajan, kahdessa eri periodissa tosin. Toistaiseksi vain itse Fripp on vaikuttanut bändissä pidempään. Crimson-pestinsä lisäksi Adrian Belew on vuosien varrella musisoinut hirvittävän liudan huippuartisteja kanssa (Cyndi Lauper, Laurie Anderson, Mike Oldfield, Paul Simon, Joe Cocker, Nine Inch Nails, Ryuichi Sakamoto jne jne.)

Edellä palanen rockhistoriaa Belewin näkökulmasta, ja nyt asiaan. Sooloartistina Belewilla on vyönsä alla peräti 15 studioalbumia, niistä viimeisin vuodelta 2009, nimeltään ”e”. Kyseinen albumi oli samalla ensimmäinen levytys Belewin nykyiselle bändi-inkarnaatiolle, Power Triolle. Tavastian sunnuntai-illassa nähtiin Power Trio kokoonpanolla Belew (kitara, laulu ja Macbook), Julie Slick (basso) ja Tobias Ralph (rummut). Bändi on aivan oikein nimetty, harvoin saa todistaa näin tiukkaa, ammattimaista ja väliin varsin raskaskätistäkin progekonetta. Raskaskätisyys ei ole Belewilla tosin itsetarkoitus, mutta biisien dynamiikka tulee parhaiten esiin kun niitä rouhii hiukan ankarammalla otteella, on kyse sitten King Crimson-covereista tai miehen soolobiiseistä.

Tavastian hikinen veto oli tämänkertaisen rundin neljäs, takana oli avauskeikka Israelissa (jota sävytti rumpali Ralphin sijoiltaan lurpahtanut olkapää, ja siitä lopulta säikähdyksellä selviäminen), sekä Kööpenhamina ja Göteborg. Belewin välispiikin mukaan harjoittelemaankaan ei oltu juuri ehditty, mutta se ei Helsingin keikalla päässyt juuri missään näkymään, puhumattakaan että haittaamaan. Hienointa Power Triossa onkin sen maanläheinen meininki, se ei ole hionut itseään käymään atomikellon tahtiin ja tukahduttanut luovuuttaan, vaan voin kuvitella että tämä power house sykkii illasta toiseen aina hiukan fiiliksen mukaan. Bändillä oli erittäin hauska ilta, ja se tarttui yleisöönkin. Belew osoittautui tällä omalla kohdallani ensimmäisellä keikkakosketuksella leppoisaksi huumorimieheksi. ”Do you like King Crimson? That’s good. I like them too. I liked them even more, when being part of the band. But I still like them.” 

Illan settilista sisälsi parisenkymmentä stygeä, karvan alle puolet King Crimsonia Belewin kaudelta, ja loput soolotuotantoa. Keikka oli jaettu kahteen puoliskoon, välissä vartin hienkuivattelutauko, joka ainakin maestrolle itselleen tuli varsin tarpeeseen.

Kummankin setin alussa soitettiin lyhyitä versioita tutuista biiseistä, esim. kakkospuoliajan avanneesta ”Heartbeatsta” vain tyyliin kertosäkeen mittainen otanta. Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin muutama tärkeä Crimson-biisi, kuten ”Dinosaur” (vuoden 1995 ”THRAK”-albumilta) ja ”Frame By Frame”, bändin ensimmäiseltä Belew-kiekolta ”Discipline” (1981). Keikan alkupään ehdoton kohokohta oli kuitenkin peräkkäin soitettu Crimson-kaksikko; ensin ”THRAKlta” seesteisen kaunis ”One Time” ja sitten ”Three of a Perfect Pair”-albumin (1984) nimiraita. Näissä Power Trio pääsi näyttämään todellisen laatunsa, rumpali Tobias Ralph oli alun settiä ollut hieman vakan alla, mutta ei ollut enää.

Sekä Ralph että basisti Julie Slick ovat kumpikin Berklee College of Music’n kasvatteja, ja sen kyllä huomaa. Kumpikin on soittanut intohimoisesti noin nelivuotiaasta lähtien, ja senkin huomaa. Ralph on soittanut mm. Trickyn kanssa, ja tehnyt yhteislevyn nykyisen(kin) Crimson-rumpalin Pat Mastelotton kanssa. Julie Slick keräsi lavan vasemmalle reunalle kovan otannan miespuolisia progen ystäviä, eikä kyse ehkä ihan pelkästään ollut bassolinjojen seuraamisesta. Itsekin toki olin vasemmalla puolella ja varsin lähellä, mutta Tavastialla vasemman kautta nyt vain pääsee helpommin lähemmäs..Ralphin kannut oli tuotu lavan oikeaan etureunaan, mies soitti katsekontaktissa keppiosastoon. Kaikesta huokui, että bändi halusi olla yleisöä lähellä, ja pitää homman inhimillisen kokoisena.

Harvoin näkee keikalla näin mietittyä dramaturgiaa; kummankin setin alut lyhyitä versioita tutuista biiseistä, Belewin soolot keskimäärin maltillisen mittaisia, paitsi kerran kummallakin puoliajalla päästettiin ns. progehelvetti irti, jamiteltiin ja luukuteltiin niinkuin keikka ei päättyisi koskaan. Näiden sessioiden nimet olivat ”Beat Box Guitar” ja ”Of Bow and Drum”, ja hei, korjatkaa jos olen väärässä. Moni oli toki tullut pääosin Belewin luukutuksen takia paikalle, ja kahdessa pitkässä vedossa saatiinkin makiaa mahan täydeltä. Itse en koskaan ole ollut oikein kitarasoolomiehiä, joten omalla kohdalla upposi paremmin esim. kompakti ulvotus ”One Timessa”, mitä sooloiluun tulee. Ja kiitos herralle itselleeen, eli Adrianille, tänään ei kuultu rumpusooloa, eikä bassosooloa, vaikka kumpikin instrumentti oli maailmanluokan käsissä. Dramaturgia toimi.

Kakkospuoliajalla ylitse muiden nousivat Belewin soolotuotannon vakiosoitetut ”Ampersand” (”Side One”, 2004) ja ”Futurevision” (”Here”, 1994), varsinaisen session päätteeksi rymisteltiin vielä hillittömän pitkä versio kappaleesta ”e”. Ja kun tavastiallinen hyvän musiikin ystäviä halusi lisää, ainoana encorena kuultiin King Crimson-klassikko ”Indiscipline”, albumilta ”Discipline”. Viime mainittu voisi mainiosti toimia vastauksena kysymykseen ”isi, mitä on dynamiikka”, ja kovin räjähtävästi biisi lähti myös Power Triolta illan päätteeksi.

Adrian Belew lupasi tulla piakkoin uudestaan, rivien välissä mies tuntui puhuvan jo ensi vuodesta. Tietää siis enemmän kuin me. Tervetuloa, näin uskomattoman hienoja iltapuhteita mestarillisen yhteensoiton, virtuositeetin, komeiden biisien ja musisoinnin ilon parissa näkee lopultakin liian harvoin.

Nyt olen nähnyt viisi King Crimson-muusikkoa livenä eri yhteyksissä, mutta en vieläkään itse Jättiläistä. Sitä, miksi ja miten missasin bändin syksyllä 2003 Helsingissä, en jaksa edes ajatella, tulee vain paha mieli. King Crimson on syksyllä tien päällä sivistyneemmässä Euroopassa, sinne pitäisi päästä, mutta mihin ja miten, ja miten myöhään päätöksen uskaltaa jättää? Jääkää odottamaan, niin minäkin.

Tavastian illan avasi tuttuun ja totutun laadukkaaseen tapaansa Kimmo Pohjonen, tällä kertaa täysin soolona. Uutta ja yllättävää ei nähty tai kuultu, mutta Pohjonen on näitä taiteilijoita, jotka pitää kertauskatsastaa, aina kun tilaisuus. Kolmen vartin setti oli vaivaton seurata, vaikka mies onkin tullut nähdyksi liudan kertoja eri kokoonpanoilla. Luvattua tai ennusteltua Belewin ja Pohjosen yhteisesiintymistä ei nähty, mutta ei se oikein illan kaareen olisi mahtunutkaan, eikä tuonut kummankaan taiteeseen juuri mitään lisää. KG

 

 

Post Navigation

%d bloggers like this: