Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “syyskuu, 2015”

Europe (swe), The Vintage Caravan (ice) @ Pakkahuone, Tampere 27.09.2015

Islantilainen The Vintage Caravan on paiskonut itseään aika älyttömän huonolla nimellä, jos minulta kysytään. Mutta nimi ei bändiä pilaa, ellei bändi nimeä. Kaikki muu nimittäin jässiköillä oikeastaan onkin sitten kohdallaan. On ammattitaitoa, asennetta ja kunnianhimoa. Vuonna 2006 perustettu trio laittoi nimensä Nuclear Blastin paperiin viimevuotisen Euroopan-turneen päätteeksi. Ja sopparin kunniaksi jäbät yhteistuumin muuttivat Tanskan Sönderborgiin, lähemmäs levy-yhtiön pääkonttoria ja eurooppalaista rockelämää. Halu on siis pitkälle, ja Tampereen Pakkahuoneella kuullun kolmevarttisen perusteella sinne on kaikki edellytykset.

The Vintage Caravan louhii psykedeelissävytteistä heavy bluesia, mutta se ei retroile koska kaikki muutkin niin tekevät, se on ilmeisen tosissaan lajivalintansa kanssa. Bändi on ehdottomasti yksi parhaista viime vuosina ilmenneistä alan retkueista. Vyön alla on kolme pitkäsoittoa, ja varsinkin tuorein ”Arrival” kannattaa ottaa tehokuunteluun, jos värikkäiden sienten huuruinen, tai vain vanhan koulun pikkupsykedeelinen raskas blues maistuu. Oskar Logi Agustsson on todella kova kitaristi, Telecaster ulvoo väliin kuin Hendrixin akan pojalla, älkääkä nyt ymmärtäkö väärin. Vaikka hetkittäin tuntuukin, että basisti Alexander Örn Numason kouhaa eri bändissä kuin muut, on Islannin janttereilla homma erittäin hallussa. Nämä omalle headline-klubivedolleen Härmään pian. Tällä kertaa Caravanilla on kunnia olla paitsi ihka ekalla Suomen-keikallaan, päästä ekaa kertaa (aiemmin päivällä) saunaan, myös lämmitellä yhtä maailman kovimmista ikinä hard rock-yhtyeistä. Europe, pojat ja tytöt, Europe.

Hyvää kannattaa odottaa, silti 45 minuutin roudaustauko tuntuu liian pitkältä. Varsinkin, kun ruotsinpoika roudaa vartissa, ja loppuaika katsellaan kun savu kiemurtelee lavalla. Vihdoin yksi koko rockin historian kovimmista biisinkirjoittajista (naurakaa vaan, lukekaa huuliltani, ottakaa sanani sydämeenne, miten vaan, mutta olen tätä mieltä) miehistöineen astuu kuitenkin tullikamarin lavalle, ja alkaa karvan päälle puolitoista tuntia kellottava hard rock-juhla. Tytöt ja pojat, Joey Tempest.

80-luvun tukkajumalat ovat kaikki jo maagisista maagisimman viidenkympin rajapyykin ylittäneet, mutta ei tunnu missään. Europe julkaisi maaliskuussa kovimman albuminsa moneen vuoteen. ”War of Kings” on täynnä toinen toistaan kovempia melodioita, maailmanluokan ralleja. Voiko täsmälleen samaa sanoa, kun Whitesnake tai edes Bon Jovi julkaisevat uuden platan? Europe, naiset ja herrat, on hirvittävässä luomisen lyönnissä, hittimylly ei jumiudu. Bändin jo vuosia tarjoama flirtti raskasbluesin ja southern rockin kanssa, on nostanut sen peruuttamattomasti kuolevaisen kasariretroilun ja greatest hits-rundien Siperiassa, yläpuolelle.

Europe soittaa ylpeästi peräti kuusi vetoa tuoreimmalta albumiltaan, se tietää itsekin tehneensä kovan kiekon. Keikka käynnistyy peräkkäin platan kahdella avausraidalla, ensiksi ”War of Kings”, erittäin Dion hengessä sävelletty keskitempoinen klassikko jo syntyessään. John Norumin kermanvärinen Strato ulvoo. Kakkosvetoon ”Hole In My Pocket” mies vaihtaa mustaan Flying V:hen.

Sitten hittiosastolle, kärry täyteen ja kortti laulamaan. Omalla kohdalla illalta eniten odottamani biisi soi jo kolmantena, ”Superstisious”, vuoden 1988 ”Out of This World”-albumin avaava kuningasraita. Setin vanhin yhä mukana oleva tsibale on ”Scream Of Anger” (1984). Se tuntuu tässä seurassa hiukan oudolta rymistelyltä, ja löytää ehkä huonoimmin kodin nykyisestä settilistasta. Kiipparisti Mic Michaeli aloittaa ”Carrien” intron, ja melko täysi Pakkahuone hullaantuu. Ilma on sakeana älypuhelimia. Moni täällä muistaa ajan, jolloin käytettiin Coltin sytkäreitä ja poltettiin pikkusoosissa sormet. Älypuhelin on kätevämpi, sillä pala keikkaa tallentuu huojuvaksi muistoksi tärkeästä illasta. Maailma muuttuu, ja Europe sen mukana. ”Bag of Bones”-albumin ainoa livesettiin jäänyt raita ”Firebox”, tuntuu näissä lähtötelineissä renkutukselta. Älkää ihmeessä kuitenkaan ymmärtäkö väärin, se on nimittäin toki kovan luokan ralli sekin. Uutuusalbumin ”Praise You”-biisiin John Norum, Norjan Richie Sambora, nykäisee huikean soolon, erittäin Gary Mooren hengessä. Eikä ole illan aikana edes ainoa kerta, kun edesmennyt mestari käy mielessä. Itse en ole varsinaisesti mikään kitarasoolomies, mutta ”Praise Youn” ulvotus on näissä genreissä yksi parhaista todistamistani koskaan. Nousee mieleen häkellys Wingerin Pariisin keikalla vuosia sitten, kun Reb Beach luukutti niin, että vihdoin luukuttamisessa oli paljonkin järkeä. Liian usein kitarasoolo soitetaan, kun sellainen kuuluu soittaa.

Puhumattakaan rumpusoolosta. Sellaisen takoo Ian Haugland Gioachino Rossinin Wilhelm Tell-oopperan alkusoiton päälle, tai tukemana. Olisikohan turhin rumpusoolo sitten…odottakaas kun muistelen..en muista, mutta turha on. Muutenkin illan aikana tuntuu, että ei ole kenties Hauglandin paras keikka ikinä. Fillit ei oikein lähde, vai eikö mies harrasta niitä muutenkaan? Onko bändillä ehkä vaikeuksia kuulla rumpuja, joku käsittämätön epätahtisuus näetsen vallitsee.

Keikan loppukolmanneksella, lopullisen lähtölaskennan jo alettua, soitetaan sitten varsin vallaton hittiputki. Kuinka ollakaan. Norumin upealla ”Vasastan”-instrumentaali-introlla avaama ”Girl From Lebanon”, ja uutuuslevyn huikea ”Days of Rock’n’Roll” sen kirkkaimpina hetkinä. Täällä kannattaa tänään olla, bändi lavalla on legendaarinen Europe. Ja miettikää hetki, millä kokoonpanolla vuonna 2015. Tempest laulussa, ja pääasiallisessa biisinkirjoitusvastuussa tietenkin aivan alusta lähtien, Norum perustajajäsenenä myös. John Leven bassossa vuodesta 1981, eli kaikilla levytyksillä. Kiipparisti Michaeli ja rumpali Haugland vuodesta 1984, toisinsanoen mukana jo kuumimmassa kansainvälisessä läpimurrossa ja tärkeillä alku-uran albumeilla. Harva bändi pystyy tähän, U2:t ovat äärimmäisiä poikkeuksia. Ehkä kokoonpanon pysyvyys kertoo paljonkin työnteon ilmapiiristä, olisikohan tuo hyvä meininki ollut osaltaan myös menestyksen takeena.

Varsinainen setti päättyy 19 biisin jälkeen, Europe on tarjonnut hard rock-viihdettä joka eurolla. Mutta ilman ”The Final Countdownia” täältä ei lähdetä. Se soi Tampereen yöhön raikkaana ja vaivattomana, kuin bändi olisi juuri keksinyt säveltäneensä aikamoisen kultakimpaleen. Tätä on jyystetty tuhansia kertoja, mutta se ei saa näkyä, eikä näy. KG

Die Krupps (ger), The Red Paintings (aus) @ Klubi, Tampere 26.09.2015

Tampereen Klubilla on hiljaista vielä illan kakkosartistinkin aloittaessa, vaikka luvassa on ehtoon päätteeksi industrialin todellinen legenda, tai sen raskaamman laidan lähestulkoon keksijäbändi, saksalainen Die Krupps. Tai no, hiljaistahan täällä siis ei ole, väkeä vain vähänlaisesti, ollakseen vieläpä lauantai-ilta. Lämppäribändi The Red Paintingsia ajetaan nimittäin niin kovaa, että lasit täristelevät pöydiltä. (Ilan oli aloittanut saksalainen konemuusikko Janosch Moldau, jonka setti siis tällä kertaa jäi näkemättä.)

Vuonna 2000 Australian etelärannikon Geelongissa kasattu The Red Paintings soittaa paperilla, tai Wikipedian mukaan, taiderockia, ”orchestral rockia”. Ensinmainittu ei toteudu sillä, että solisti-kitaristi Trash McSweeney on pukeutunut karvahattuun ja hameeseen, ja kantaa selässään R2-D2-robotin muotoista reppua. Tai, että basisti ja viulisti ovat pukeutuneet geishoiksi. Jälkimmäinen väittämä taas vaatisi orkesterointia, jota bändi käsittääkseni levyillä harrastaa enemmänkin, livenä sähköviulu ei sellaiseksi yksinkertaisesti riitä. Joten, kutsukaamme Reddareiden musiikkia ihan vaan vaikka rockmusiikiksi. Sitä se on, ja vieläpä varsin laadukasta sellaista.

Setti venähtää kolmenvartin paremmalle puolelle, ja loppuu juuri, kun on alkamaisillaan pahasti kyllästyttää. Bändillä on upeita melodiakulkuja, mutta kokonaisiksi biiseiksi näillä katkelmilla on vielä matkaa, jää jotenkin hajanainen vaikutelma. Kaikki kappaleet noudattavat samaa kaavaa; rauhaisa alku, kova purkaus grungehtavaksi melskaksi, viulusoolo ja taas rauhaisampi osuus. Taitoa ja asennetta on, ja komeita melodioita, sanoinko jo. Bändillä on Yhdysvalloissa ja Euroopassa vankka kulttisuosio, ja sen vuoden 2013 albumikin, ”The Revolution Is Never Coming” julkaistiin käytännössä fanien rahoittamana. Nirvana ja Radiohead samasta tötteröstä läpi tunkien, ja toisesta päästä tulee ulos outoihin kostyymeihin sonnustautuva The Red Paintings. Aika paljon tulee nähtyä bändejä, joihin ei enää ikinä tarvitse palata, näihin voi hyvinkin. Nämä myös osoittavat, että Australia on jälleen (tai edelleen, kuinka vaan) kiinnostava rockmaa, ellei peräti rockmantere. Tänäkään vuonna en ole nähnyt yhtään huonoa bändiä niiltä suunnin. The Red Paintingsin konseptissa on sitäpaitsi paljonkin samaa, kuin kesällä todistamassani Ne Obliviscaris-orkesterissa, joka ainakin oman katseeni käänsi Australiaan suorastaan pitkästä aikaa. (Ne Obliviscaris muuten palaa kulmille marraskuun 21.pvä, Nosturiin. Lämmin suositus.)

Lämppärislotin venähtäminen myöhästyttää Die Kruppsin aloitusta kymmenisen minuuttia, mikä Tampereen Klubin nykymeiningillä, jota kovastikin arvostan, on suorastaan pikkutavatonta. Tehokkaasti saksalaiset roudaavat ja asentavat, pian ollaan jo tositoimessa. Alkaa puolentoista tunnin ankara junttanpoo, joka ei hengähdystaukoja suo. Avausbiisi ”Crossfire” menee vielä soundia haeskellessa, mutta yhtä biisiä kauempaa sekään toimi ei onneksi kestä. Kovaa tulee, mutta tulkoon. Vain alkuperäissolisti ja nokkamies Jurgen Englerin välispiikit menevät puuroksi, ja laulusoundikin jättää toivomisen varan.

Muutenkin ihan keikan alussa tulee tunne, että noinkohan tästä isoja odotuksia vastaava rockpuhde saadaan aikaiseksi. Bändi on aavistuksen jäässä, konepohjat luova Ralf Dörper antaa jotenkin insinöörin vaikutelman itsestään, samoin laiskasti lätkivä liverumpali Volker Borchert. Mutta kun Dusseldorfin hiukkaskiihdytin pääsee matkavauhtiin viimeistään kolmantena kuultavalla ”Isolationilla”, ei se enää ole pysäytettävissä. Uraani halkeaa. Elokuussa julkaistun uutuusalbumin ”V- Metal Machine Music” kakkosraita ”Kaltes Herz” uhkaa olla koko illan kovin veto. Muutenkin tuoreen levyn raidat lähtevät jotenkin erityisen kimmoisasti, eivätkä ainakaan tänään kuullut häpeile klassikkoseurassa hetkeäkään. Viimeisimmältä platalta kuullaan peräti kuusi vetoa, Die Krupps ei kierrä 2015 Greatest Hits-periaatteella, vaan promoaa uutta, laadukasta levyään. Arvostan.

Meininki rentoutuu, biitti alkaa käydä pirkkahämäläisen jalan alle, nyrkit nousevat ilmaan. Silti edelleen jää kysymys roikkumaan industrialilmaan, missä kaikki ovat? Die Krupps ei käy täällä joka vuosi, ja silloin kun käy, sen nähdäkseen kannattaa vaivautua paikalle.

Illan komein veto kuullaan ennen puoltaväliä, ”III-Odyssey of the Mind”-albumin (1995) nimiraita. Keikan viimeinen kolmannes on kokonaisuutena pelkkää juhlaa; ”Nazis Auf Speed”, ikihitti ”Metal Machine Music”, ”Robo Sapien”, ”To The Hilt”, sekä fasisminvastainen, varsinaisen setin päättävä ”Fatherland” osoittavat kaikki yhtenä hittirintamana, miksi Die Krupps on niin merkittävä bändi. Ilman Kruppsia ei olisi Eisbrecheria tai Rammsteinia, yhdessä Laibachin kanssa se on ollut muovaamssa kokonaista lajityyppiä Eurooppaan, vieläpä samasta perustamisvuodesta lähtien, eli 1980.

Rumpali Borchert ei valitettavasti koko keikan aikana pääse laiskimusimagostaan. Mietityttää, mihin bändi ylipäätään tarvitsee liverumpalia. Varsinkaan näin ajattelemattomasti sovitettuna. Miksi ei ennemmin niin kovat konepohjat, että Tammelantorilla tulee köntsät housuun. Liiteristä katto irti. Kahden kitaran vuororunttaus toimii, ja alun insinööri-imagostaan huolimatta, pitää kuitenkin muistaa, kuinka legendaarinen ukko koskettimien ja samplereiden takana bostailee. Ralf Dörper oli perustamassa vuonna 1982 Propaganda-yhtyettä, jonka senkään vaikutus uuden aallon syntsapopille ja myöhemmin koko konemusiikille ei ole ihan vähäisimmästä päästä. Ja nyt kun Dörper on olennainen osa Die Kruppsia, on siinä rockhistoriaa jo yhden hesselin harteille. Propagandakin on edelleen näkemättä, mutta onneksi myös toiminnassa, ainakin puoliaktiivisesti. Kruppseissa kitaristi Marcel Zurcher on virallinen jäsen myös, ja pääsee promokuviin, rumpali Borchert ja toinen kepittäjä Niels Finkeisen ovat livevierailijoita.

Lavan keskustaa hallitsevat metalliputkiperkussiot eivät tuo kokonaissoundiin juuri mitään, ja Engler takookin niitä lähinnä lopun hittiputkessa. Olin odottanut suurimman osan keikkaa, että noita takomalla lähtee puntit housuista, mutta ei. Lähinnä kyse on legendaarisesta esineestä, joka kuuluu Krupps-keikoille jo hamalta 90-luvulta. En tiedä, onko muilla keikoilla metallituubeja sämplätty lennättämään jengiä takaseinään, mutta ei ainakaan tänään.

Ilman encoreita ei tänäänkään selvitä, niitä tulee kaksi: ”Machineries of Joy” ja lopuksi vielä lopullisen läpimurtoalbumin ”II-The Final Option” (1993) iskuraita ”Bloodsuckers”. Homma on paketissa, mutta Die Kruppsin tarina ei. Jurgen Engler on pitänyt itsensä kuosissa, ainakin päällisinpuolin ja lavalla Engleriä lopun veljellisesti kaulailevat Zurcher ja Dörper ovat ne oikea ja vasen käsi, mihin bändi juuri nyt perustuu. Tuore albumi nähtiin Saksan virallisella listalla sijalla 49, eli germaanikuluttajallekin yhä maistuu kunnon rytke. Kruppsien industrialperintö voi hyvin.  KG

Post Navigation

%d bloggers like this: