Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “Touko, 2015”

Slash feat. Myles Kennedy & The Conspirators (us), Michael Monroe @ Jäähalli, Helsinki 28.05.2015

Helsingin Jäähalliin menemiselle pitää olla todella hyvä syy. En ole kiekkomiehiä, joten itselleni paikka on aina näyttäytynyt vain jotenkuten konserttitoimintaan soveltuvana isona rokkiliiterinä. Tällä kertaa syyn kohdata Jäähalli tarjosi legendaarinen kitarasankari Slash, ystävänsä Myles Kennedy ja tämän taustayhtye The Conspirators. Slash suoriutui ihan ok, Jäähalli kohtuullisesti mutta ei missään tapauksessa hyvin, samoin Kennedy ja bändi. Illan parhauspalkinnon saa lämmittelyaktina toiminut Michael Monroe miehistöineen.

Kai se siis niin on, että Michael Monroen keikka kannattaa nykyään katsoa aina, kun tilaisuus tarjoutuu. Bändi on aina kovassa tikissä, settilista sisältää joka kerta jotain pientä erikoista, ja Monroen itsensä keikkakunnon kovuudesta voisi kirjoittaa pitkäänkin, se ei petä. On myös todettava, että tein päätöksen raahata itseni Slashin keikalle sinä päivänä, kun lämppärin nimi varmistui. Ilman Monroen lämmittelyslottia en ehkä olisi nähnyt Hudsonin akan poikaakaan. Toisaalta, Monroe ja Slash olletikin vetämässä biisin tai kaksi yhdessä, olihan sitä todistettava. Ilman Hanoi Rocksia ei olisi ollut Guns’n’Rosesia, se tiedetään. Muna ja kana…ei sentään, kaksi merkittävää rokkikukkoa samoilla lauteilla, joten ennakkolippu permannolle haltuun ja paikan päälle.

Saavun juuri parahultaisesti Jäähallin alalattialle kun Michael Monroe bändeineen astelee lavalle. Hyvä niin, Nordenskiöldinkadun kiekkopyhättö ei ole mikään hengailumesta. Monroe aloittaa tasan kello 20.00, sen kertoo sivukatsomon tarkka pelikello, vempele tulee illan aikana tutuksi.

Odotetusti Monroe rymistelee kärkeen ”78”-biisinsä. Se, ja kakkosena kuultava ”TNT Diet” menevät enemmän tai vähemmän tiskin puolesta soundia etsiessä, ja itsellä ajatukseen totutellessa, että tämäntyyppisillä täällä taas näköjään tänään mennään. Jäähalli ei ole koskaan ollut erinomainen paikka konserttitoiminnalle, eikä ole vieläkään, mutta sitähän käytetäänkin samankokoisen soveliaamman mestan puutteessa. Taannoinen Deep Purple-keikka (https://keikkaguru.wordpress.com/2014/02/03/deep-purple-uk-jaahalli-helsinki-02-02-2014/ ) onnistui täällä kuulostamaan varsin erinomaiselta, mutta silloin pääsinkin varsin lähelle lavaa, ja sivusuunnassa keskelle kenttää. Eteen ja keskelle ei tänään onnistu, ja Jäähalli kihisee, sihisee ja resonoi tuttuun tyyliinsä. Mutta Monroen veto ajetaan sen verran vielä inhimillisillä volyymeilla, että pahimmalta vältytään. Michaelin energinen setti kuulostaakin siis kohtuuhyvältä.

Viimeisimman albumin nimiraita ”Horns and Halos” soi jo komeasti. New Yorkin aikakauden Demolition 23 oli Monroen paras sooloviritelmä ennen tätä nykyistä, ja vaikka sen eponyymi albumi jäikin ainoaksi, on se edelleen yksi koko laajennetun Hanoi-mytologian kovimmista kiekoista. Itselleni todella tärkeältä albumilta kuullaan tänään kaksi vetoa, ”Same shit, different day” ja aina yhtä upea ”Hammersmith Palais”. Vielä kun joskus kuulisi livenä kyseisen platan päättävän hiturin ”Deadtime Stories”. Ehkä sekin päivä vielä tulee.

Kuudentena biisinä kuullaan illan erikoisherkku, huikea ”Man with no Eyes” vuoden 1989 ”Not Fakin’ It”-albumilta. Varsin harvoin livenä soitettu raita, tällä kokoonpanolla ei koskaan aiemmin. Kysyä sopii miksi, biisi on yksi Makkosen parhaista ikinä. ”Ballad of Lower East Side” on kitaristi Steve Conten sävellys ja jollain tapaa sisarbiisi ”Hammersmithille”, ja sitäpaitsi nykytuotannon yksi eniten Hanoi-tyyppisistä raidoista. Conte ja koko ryhmä on tänään(kin) iskussa, reilun vuoden bändissä vaikuttanut kitaristi Rich Jones sopii joukkoon täydellisesti, omaan silmääni ja korvaani Dregenia paremmin.

Hanoi-osastoa kuullaan tuttuun tapaan maltillisesti. Itse en erityisesti kaipaa Hanoi-raitoja Monroen keikalla, mutta ymmärrän toki hyvin, miksi niitä aina kuullaan. ”Malibu Beach Nightmareen” saadaan avuksi vieraileva kitaristi, illan pääbändin basisti Todd Kerns. Vierailu ei sinänsä tuo tuttuun ralliin mitään, mutta avaa illan kutsuosion, ja mehän toki jo tiedämme mitä se Slashin setin kohdalla tulee tarkoittamaan. Illan toinen Hanoi-veto on tänään ”Oriental Beat”, Kernsin kitaralla sekin vahvistettuna, tai no, taustalaululla nyt ehkä enemmänkin. Seitsemäs jannu lavalla on Monroen mikkipiuhan perässä sinkoileva teknikko. Homma saa koomisia piirteitä, kun kaverilla on kiire irroittaa piuha milloin mistäkin käänteestä. Miksi ei voi laulaa langattomaan, ei se mikinpyöritystemppu nyt niin legendaarinen ole.

Monroen energisen, kompaktin ja erittäin laadukkaan lähes tuntisen päättää hikinen ”Dead, Jail or Rock’n’Roll”. Michael Monroe nykäisee tänään pääbändiä huomattavasti pidemmän korren, tätä olisi voinut kuunnella pidempäänkin. Suomen ainoa rocktähden bootsit täyttävä, tai ne koskaan täyttämään kyennyt. Hail Hail Rock’n’Roll!

Tauolla Jäähallin juomapisteellä tyhjenee oluttankki, eikä sitä saada radiopuhelinsäädönkään jälkeen vaihdettua. Asia ei haittaa itseäni, mutta saa taas ajattelemaan asioiden hoidon lapsenkenkäisyyttä. Kovin montaa suurkeikkaa ei vuoden mittaan Jäähallissa ole, nämä väliaikojen momentumit kannattaa ottaa ihan tosissaan ottaa haltuun, ja laittaa kylmää Koff-tynnyriä riittävästi jonoon. Kausikortilliset lätkälatkijat eivät ehkä aina jaksa valittaa huonosta palvelusta ja lämpimästä keitosta, mutta monelle konserttikävijälle tilaisuus on vuoden ainoa. Joten, rautakanki housuihin edes muutamaksi tunniksi vuodessa, jooko.

On vuoro illan pääaktin, Slashin ja nykyisten yhteistyökumppaneidensa. Muutamaa minuuttia jopa ilmoitettua aiemmin pärähtää äänekäs, lähes kaksituntinen käyntiin, ”You’re Lie” avausbiisinään. Puuroa ja kihinää, joka hellittää hiukan illan vanhetessa, mutta palautuu taas ajoin sihinäksi, volyymin ja miksaajan itsetunnon noustessa. Kuten totesin, en ollut ehkä parhailla jalansijoilla soundillisesti, mutta kuka oli? Ehkä muutama kymmenen ihmistä, ja muillekin soisi hyvän äänen. Liputtakaa hyvät ihmiset Nosturin uudishankkeen puolesta, Helsinki tarvitsee suuren klubimaisen keikkapaikan, jotta Jäähalliin ei enää välttämättä tarvitse tulla. Tai ainakin tälle saadaan vaihtoehto, niille Jäähalli-vedoille jotka eivät millään tahdo myydä loppuun, ja jotka siksi soveltuisivat hiukan pienempäänkin tilaan.

Kakkosena kuullaan Guns’n’Roses-klassikoista ”Nightrain”. Heti alkuun on sanottava, että minusta The Conspirators on tylsä bändi. Myles Kennedy saattaa olla parempi laulaja kuin Axl Rose, mutta Axl oli ja on legenda. Joten, Kennedy vetää Gunnari-klassikot tänään todella komeasti, mutta ei näin vakavalla karisman puutteella oikein kaksituntisen shown nokilla selviä koko aikaa. Varsinkin, kun illan isäntä piiloutuu tutusti pleksien, kiharapilvensä ja silinterihattunsa alle, ja lausuu kaksi lausetta mikkiin koko iltana. Homma lepää siis kohtuuttoman paljon Kennedyn varassa.

Setin alkupäässä Slash-biiseistä ehkä parhaiten toimii ”Standing in the Sun”, vuoden 2012 ”Apocalyptic Love”-albumilta, Slashin ja Kennedyn ensimmäiseltä yhteiseltä. Myös tuoreimman, nyt promottavan albumin ”World on Fire” kakkosraita ”Wicked Stone” jyrää mallikkaasti. Myönnän syttyväni aika huonosti Slashin soolotuotannolle noin kokonaisuutena, vaikka esim. uuden albumin nimiraita on maailmanluokan biisi. Mutta miehen taustalla on kuitenkin yksi kaikkien aikojen kovimmista rockbändeistä nyt ja aina, joten ei sooloalbumeiltakaan kummoista puolivillaisuutta kestä, kun alkaa jo palata mielessään kultaisiin vuosiin.

Joista puheenollen, ”Mr.Brownstone” ja ”You Could Be Mine” vedetään putkeen keskellä settiä. Gunnari-biisien alut kirvoittavat yleisöstä ääntä, mutta ei mitenkään erityisen innostunutta, ei se ainakaan permannolle asti kuulu. Sitten koittaa hetki, jonka vähintäinkin paperilla pitäisi olla illan jonkinmoinen huipennus. Kennedy kutsuu lavalle illan vieraan, itsensä Michael Monroen. Yllättäen ei kuullakaan Guns-osastoa, vaan kaksi vetoa ”Slash”-albumilta (2010), eli ”Doctor Alibi”, jonka levyversiossa vierailee Lemmy. Sekä ”We’re All Gonna Die”, jonka levytetyn version Slashin kanssa nykäisee Iggy Pop. Hetki Monroen kanssa lavalla, ja miesten loppuhali, on tietysti hienoa rockin historiaa täynnä. Tällä kertaa biisivalinnat eivät kuitenkaan ole kovin kummoisia ja ihan erityisesti nämä vierailustyget menevät puuroksi, kun normisettiin lisätään yksi laulu ja Kennedyn kitara.

Rocket Queen” alkaa, yritän suhtautua uudella innolla hommaan. Kun Slashin soolo Roses-klassikkoon on kestänyt kolmisen minuuttia, juttu on vielä hauskan puolella. Pelikello nakuttaa viittä minuuttia ja homma muuttuu hauskasta raskaaksi anekdootiksi. Kokonaiskestoa soololle kertyy lähes 12 minuttia, eikä monikaan niistä ole kuulemisen arvoinen. Soolossa ei ole kaarta, tai minä en sitä löydä. Se on vain pitkä soolo, jonka pituus on tarkoitettu häkellyttämään ne, jotka eivät ole aiemmin olleet Slashin showssa. Biisi päättyy yhä ”Rocket Queenina”, niinkuin on alkanutkin, soolo vain vähän venähti.

Keikan loppuliu’ussa parasta on uutukaisalbumin jo mainittu huippuraita ”World On Fire”, sen bändi on hionut komeaan iskuun. Ja toki, kun Slash plekseineen, pehkoineen ja hattuineen nousee lavan etuosan riserille ja aloittaa ”Sweet Child O’Minen” tutun ja rakkaan kitaraintron, onhan se hieno hetki. Varsinaisen setin päättävä Velvet Revolver-raita ”Slither” sensijaan on aika turha puristus, keikka olisi mainiosti voinut päättyä ”Childiin”.

Poistun paikalta, kyyti kotiin ei odota, enkä halua jäädä massan jalkoihin. Tiedän, että ainoa encore on oleva ”Paradise City”. Olen kuullut sen nykymuotoisen Guns’n’Rosesin soittamana, tämä ei voi kokemuksena olla huonompi, eikä parempi. Oikea GNR ei todennäköisesti koskaan palaa, vaikka Izzy Stradlin onkin tuoreessa haastattelussa toiveikas. Mutta Izzy ei päätä asioista. Ja jos bändi palaakin, palatkoon mieluiten legendaarisimmalla miehityksellään. Nyky-GNR:lla ei ole mitään tekemistä klassikkobändin kanssa, mutta Axl päättää asioista.

Olin vanhana Gunnari-fanina ehdottomasti Slash-illan kovaa kohderyhmää, mutta tänään en vain päässyt messiin. Slashin voisin nähdä uudestaankin, mutta en tällä bändillä. Enkä koe tällä solistilla tarvetta uusintaan. Tietyllä tapaa pitää toivoa, että Izzy Stradlingin toiveikkuus ei ole pelkkää haihattelua. KG

Nits (ned) @ Tampere-talo, 19.05.2015

Hollantilaisbändi Nits täytti viime vuonna miehekkäät 40, ja kiertää nyt sen kunniaksi, samalla promoten tuoretta ”Hotel Europa”-tuplaliveä. Ahkeran rundaajan edellinen studioalbumihan on ”Malpesa” jo vuodelta 2012, ja kun juhlavuoden kunniaksikin ilmestyi peräti triplakokoelma, elää työteliäs bändi selvästi jonkinlaisen tilinpäätöksen aikaa. Kiertueella katsotaan sikälikin taaksepäin, että ”Hotel Europa”-teema näkyy paitsi biisivalinnoissa, myös taustan videoprojisoinneissa. Nokkamies ja perustajajäsen, kitaristi-laulaja Henk Hofstede on 90-luvun lopulta lähtien kuvannut videoklippejä konkreettisesti hotellihuoneidensa ikkunoista, ja hotellien lähikaduilla. Nuo pätkät rytmittävät tämänkertaisen Nits-keikan peräti 27-biisistä settiä.

Omallakohdalla Nits-kokemus oli kolmas laatuaan, itselleni tyypillisesti kaikki 2000-luvun keikkoja. Kevään 2008 Tavastian-veto oli niin kova (tuolloin kierrettiin tuoreen ”Doing the Dishes” albumin myötä), että se on säilynyt omassa keikkojen kymppikärjessä aika vaivatta, ja säilyy toki edelleen.

Ilta täräytetään käyntiin ”Radio Shoes’lla”. Vain avausbiisin aikana bändi kuulostaan aivan hetken puuroiselta, loppusetin ajan soundipuoli on pääosin kunnossa. Varhaisena lipunostajana, myyntiintulopäivänä tietenkin, istun Tampere-talon pienen salin alariveillä, näkyvyys on mahtava, bändi on kolmen metrin päässä, mutta veikkaanpa että muutaman rivin ylempänä kuulostaisi vielä himpun paremmalta. Kakkosbiisi ”daDaDa” kirvoittaa jo yleisön huutelemaan ja ottamaan osaa, tänään ollaan hyvällä jalalla liikeellä ja armoitetttu fanikanta täyttää suurimman osan ennakolta loppuunmyydystä salista. Nits on bändi, jota joko diggaillaan tai ei, satunnaisia herännäiskeikoillakävijöitä ei taida montaa olla illan yleisössä. Siksi väkevästi lähtee mielipidettä yleisöstä, kun Henk kolmeen otteeseen pyytää valitsemaan kahdesta tarjotusta biisistä toisen soitettavaksi. Yleisön valinnat ovat ”Home Before Dark”, ”Cars & Cars” ja haikeankaunis edithpiaftunnelmointi ”Adiue Sweet Bahnhof”. 

Lava on valaistu, talon tarjonnan lisäksi, kutakin soittajaa kohdistavilla vanhoilla teatterispoteilla, joissa on kaunis lämmin valo. Yläpuolella kiertelee hehkulamppuketjut. Nits on aina osannut luoda intiimin, olohuonemaisen tunnelman. Laulut lauletaan tekijältä kuulijalle, ihmiseltä ihmiselle. Ei lipunostajalle tai merchandisetiskin kautta kotiin kiiruhtajalle. Ja muutenkin, sen kerran, kun täällä ollaan ja 40 täytetään, niin annetaan lipun hinnalle vastine. Bändi soittaa yli kaksi tuntia, välissä toki vartin tauko. Eikä intensiteetti lerpahda missään vaiheessa. Siitä pitävät huolen Nitsien valtavaa dynamiikkaa sisältävät biisit, Henkin hetkittäiset sympaattiset juttutuokiot ja bändin rikas sointi. Se luodaan kolmeen pekkaan, bändi kiertää nyt klassisella ydintriollaan Hofstede, alkuperäisrumpali Rob Kloet ja vuodesta 1983 mukana ollut kiipparisti/laulaja Robert Jan Stips. Vuosikymmenien yhteissoitto kuuluu ällistyttävänä tarkkuutena ja sovitusten hioutuneena nerokkuutena.

Hofstede soittaa pääosin tulenpunaista akustista kitaraa, tarttuu sähköiseen vain muutamassa biisissä, istuu väliin lavan takaosaan lisäkoskettimien ääreen, sivaltaa muutamiin biiseihin tutusti huuliharpulla. Ja kuulostaa paikoin enemmän John Lennonilta, kuin saatoin muistaa.

Ensimmäiseen puoliaikaan bändi soittaa 11 biisiä, niistä ehdottomasti komeimmin rullaavat tänään ”daDaDa”, samannimiseltä vuoden 1994 albumilta, joka on oman levyhyllyni Nits-sektorin kulunein. Sekä uskomattomalla dynamiikalla ladattu ”Office at Night”, taustalla pyörii luuppina pariisilaishotellin ikkunasta salaa kuvattu vastapäisen toimiston iltainen ikkuna, josta mielikuvitusta kiihottavasti näkyy vain puhuva mieshahmo ja naisen sääri. ”Schwebebahn” soi haikeana kunnianosoituksena kauan sitten edesmenneelle hollantilaiselle rokkistarballe, Herman Broodille.

Rob Kloet osoittaa taas kerran olevansa rockin historian aliarvostettuja rumpaleita, mieshän tulee ”vain” Hollannista, ja on soittanut ”vain” Nitseissä. Napakka kanttilyönti, huikea peltityöskentely, ja paras näkemäni sutirumpali pitkiin pitkiin aikoihin.

Toinen puoliaika alkaa ”Panorama Man”-biisillä, joka tässä seurassa, kun soitetaan bändin parasta kataloogia läpi, ei ole kovin hyvä biisi. Paitsi että on hyvä biisi, mutta seura on nyt kovempaa kuin euroviisuissa. ”Ice Princess” soi pitkänä ja hartaana versiona, ”Crime and Punishment”  rakkaudenosoituksena Helsingille, viiltävänkaunis ”Lenin and the Wounded Angel” puolestaan Tampereelle. Henk Hofstede kertoo biisin syntytaustaa, miten Hugo Simbergin maalaus tuomiokirkossa teki lähtemättömän vaikutuksen, ja onnistui sotkeutumaan ajatukseen siitä, että Leninkin vieraili kaupungissa, ei vain Nits. Rumpali Kloet tarinoi hetken kohtaamisestaan Elvis Costellon kanssa koko tämän uran soittaneen virkaveljen Pete Thomasin kanssa, ja sitten soi ”Christina’s World”. Varsinaisen setin päätteeksi rymistellään tuttu lopetusbiisi ”Port of Amsterdam”, joka ei voisi paljoakaan enempää kuulostaa Sparkseilta, paitsi että kuulostaa myös täsmälleen Nitseiltä. Veljesbändejä kaarensa pituudessa, materiaalinsa laadukkuudessa ja elokuvallisessa dramaturgian tajussaan.

On selvää, tämänkin illan pohjilta, että Nits on yksi eurooppalaisen rockperimän parhaista bändeistä, yhtenä kirkkaimmin laadullisen ja filosofisen staminansa säilyttäneistä. Ei sekoilua, vaan sheikkausta, jo vuodesta 1974. Tajuan taas, että on pakko päästä jälleen Berliiniin (josta Henk useammassakin biisissä laulaa) ja Amsterdamiin, ja ties minne. Ja nähdä Nits vielä vastakin.

Encoreissa kuullaan peräti neljä biisiä, niistä muistettavimmin tietenkin pakollinen ”In the Dutch Mountains”, jota ilman bändi ei enää poistu mistään kaupungista, ja jonka soittamatta jättäminen olisi itsellekin pettymys. Erittäin laadukas Nits-ilta jälleen kerran, hyvää keski-ikää Nits. Vain yksi asia jäi askarruttamaan. Henk ei sanonut kertaakaan encoreiden ja kiitosten aikana ”see you next time”. Tietääkö Henk enemmän kuin me? Nimimerkillä ”Huolehdinko turhaan”, KG.

Mike Watt & The Missingmen (us), Uz Jsme Doma (cze) @ Klubi, Tampere 15.05.2015

Lavalla on neljä ison vauvan näköistä jamppaa, ahtautuneina kokovalkoisiin kosmonautin alusaluihin. Kasvoista ei saa hämärässä selvää. Musiikki velloo funkin, itäeurooppalaisen kansanmusiikin, jonkinlaisen proto- tai postpunkin ja polkan väliaallokossa. Lavalla on Uz Jsme Doma, tsekkiläisen dadan ykköslyönti jo vuodesta 1985. Bändi onnistuu energisessä kolmevarttisessaan kuulostamaan kaikelta Ebba Grönista Piirpaukkeeseen, Talking Headsista Fugaziin, Frank Zappan ja Damnedin kautta. Ja meininki on koko ajan hirmuinen. Orkesteria ei edes haittaa, vaikka paikalla on Tampereen kokoisesta kaupungista 15 rokkifriikin otanta, se on tottunut myllyttämään hämyisissä luolissa salakeikkoja kommunismin aikaan, silloin kun oli parempikin olla näkemättä, ketä kaikkia paikalla on.

Prahan oudolla smurffilaumalla on takanaan seitsemän studioalbumia. Kukaan ei teknisesti ottaen, eikä tarvitse edes mennä kovin tekniseksi, ole enää perustajajäsen, mutta koskettimissa, kitarassa ja laulussa vaikuttava bändin (nykyään) yksinoikeudellinen biisintekijä  Miroslav Vanek on ollut remmissä vuodesta 1986. Vanek on maassaan arvostettu runoilija ja avantgardisti, jonka ura alkoi jo 1981 punkryhmä Fourth Price Bandissa. Renessanssisihmisenä Vanek on myös elokuvasäveltäjä, kirjailija, levytuottaja ja leffakoulu FAMUn musiikkidramaturgian opettaja.

Uz Jsme Doman hämmentävän vedon aikana tajuaa, miksi niin monet itäeurooppalaiset bändit kuulostavat siltä kuin kuulostavat. Vaikkapa nyt meille suomalaisille tutummat veljesbändit Eestistä, samoihin aikoihin perustetut, kuten Singer Vinger, Vennaskond, J.M.K.E., Röövel Ööbik ja monet muut. Puolimaissa 80-lukua alkoi esiripun raoista kulkeutua länsimaisia rocklevyjä salaa tai tuttujen kautta idässä kuultaviksi, ja monet niistä iskivät niin kovaa, että syntyi pakonomainen aalto perustaa bändejä. Paljon hyvää syntyi noina vuosina, vaikka muuten innovatiivisista ajoista ei ehkä kannatakaan puhua. Bändeillä ja tekijöillä kuten David Bowie, Talking Heads, Pere Ubu, Public Image Ltd. jne oli valtava vaikutus, ja se tausta kuuluu Uz Jsme Domankin tuotannon läpi. Bändi kuuluu olennaisesti siihen jälkipunkin ja glasnostin synnyttämään bänditsunamiin Itä-Euroopasta, johon monen noista maista koko rockperintö perustuu.

Eikä tässä kaikki, Uz Jsme Doman veto on kaikessa energisyydessään, kuviakumartelemattomuudessaan ja häpeilemättömyydessään parasta todella pitkään aikaan. Korostan parasta, vaikka tälläkin sivustolla tulee kehaistua yhtä ja toista artistia pelkästään siksi, että on oppinut välttelemään ilmiselvästi kehnoja keikkoja. Edellisen kerran Uz Jsme Doma oli soittanut Tampereella 1991, ja kuten Vanek totesikin spiikissään, kannattaa tulla (tai mennä) katsomaan bändi uusintana Tsekin maaperälle, mikäli täkäläisvierailut ovat näin harvinaista herkkua. Hehkuttamatta paras, sitä kohti, että näkee nämä kotikentällä, voi olla aika hikiset bileet.

Sitten lavalle nousee toinen jälkipunkin legenda, vuonna 1980 The Minutemen-yhtyettä perustamassa ollut Mike Watt, monissa kronikoissa maailman parhaiden basistien joukkoon ylennetty. Eikä suotta, miehen jazzahtavan funkahtava ote Minutemenin levyillä toimi innoittajana hirvittävälle liudalle bändejä 80-luvun lopulla ja 90-luvun vaihtoehtorockin aallossa. Minutemenin vaikutusta ei voi aliarvioida, eikä sen arvoa rockin kehityskaarissa vähätellä. Tunnetuin varmasti noista vaikuttuneista on ollut Red Hot Chili Peppers, jonka kokonainen albumi, vuonna 1991 kryptoniittia myynyt ”Blood, Sugar, Sex, Magik”, on omistettu Mike Wattille. (Iso ympyrä sulkeutui marraskuussa 2008, kun RHCP-basisti Flea ojensi Wattille Bass Player Magazinen elämäntyöpalkinnon.)

Tuota funkahtavan jazzahtavaa bassottelua kuullaan aimo annos Tampereenkin illassa. Wattin ja nykybändinsä The Missingmenin aloittaessa on alalattialle kertynyt sentään viitisenkymmentä asiainharrastajaa. Watt muistaakin kiittää vuolaasti ”good people of Tampere”, Miken omin sanoin siksi, että vuodessa on vain 54 perjantai-iltaa, ja valita antaa niistä yksi hänelle ja bändilleen, saa mielen nöyräksi. Mahtavaa. Tähden, tai minkäänlaisen alternativejumalan elkeet, Wattin suoraviivaisesta ja konstailemattomasta esiintymisestä muutenkin puuttuvat.

Illan kaava on selkeä. Ollaan ”Third and Thirty Opera”-kiertueella, ja soitetaan ensin alusta loppuun, ilman spiikkejä tai taukoja, Wattin viimeisin sooloalbumi ”The Hyphenated Man”. Se on Wattin neljäs sooloplatta, ja löyhästi teemallinen kokonaisuus perustuen ja inspiraationsa saaden Hieronymus Boschin (1450-1516) maalauksien hahmoihin ja hahmoista. Teoksista Wattiin eniten on vaikuttaneet ”The Garden of Earthly Delights” ja ”The Last Judgement”. Bosch tunnetaan todellisena lopunaikojen maalarina, jonka tuomionäyt ovat jälleen ja aina ajankohtaisia, loppuhenkosiaan vetelevässä, pelottavasti uskonnollistuvassa ja fundamentaloituvassa maailmassamme.

Watt itse kutsuu ”Hyphenated Mania” punkoopperaksi (miehen jo kolmanneksi sellaiseksi). Sitä se tavallaan onkin, se vain koostuu 30 lyhyestä biisistä, joiden keskikesto on puolisentoista minuuttia. Levy kellottaa 47 minuuttia ja rapiat, livenä setti laskujeni mukaan hiukan vähemmän. Biisit ajetaan läpi ilman taukoja tai mahdollisuuksia välitaputuksiin, seuraava lähtee juuri kun edellinen sammuu. Lyhyitä spoken word-kohtia kuullaan, välillä Wattin laulu on kuiskauksia, välillä huutoja. Dynamiikkaa löytyy, niinkuin oopperassa kuuluukin. Watt murjoo bassoaan kuin sen viimeisellä keikalla, rumpali Raul Morales tikkaa taustatuen. Kitaristi Tom Watson on toinen missingman. Trio soittaa osin toisiinsa päin kääntyneenä, kuin Crazy Horse ikään, varmistaen että tämä tehdään juuri tässä ja nyt tämä show, eikä niinkuin sekuntikello kaulassa treenikämpällä harjoiteltiin. Vaikka konseptilevyä soitetaankin, orgaanisuus säilyy. Parhaiten 30 lyhärin setistä mieleen jäävät ”Mouse-Headed-Man” ja loppupään ”Man-Shitting-Man” (kaikki albumin raidat on nimetty samaan tyyliin ja jokainen hahmo löytyy Boschin mestarillisista lopunajan kuvista).

Hikisen kolmevarttisen jälkeen bändi kokoontuu lavan taakse kiittelemään toisiaan, piskuinen tamperelaisyleisö on settilistansa lukenut ja tietää, että Watt ja Missingmen palaavat vielä soittamaan kahdeksan biisin Minutemen-setin, kaikki vuoden 1983 albumilta ”What Makes a Man Start Fires?”. Ja kappas, niinhän nuo palaavatkin. Räyhäkkäästi lähtee setti käyntiin biisillä ”Bob Dylan Wrote Propaganda Songs”, Minutemen-osuuden aikana Tom Watson kantaa laulamisen päävastuun, Watt soittaa setin enimmäkseen rumpujen takana, Moralesin olan yli kuikkien. Rätväkimmin Minari-biiseistä lähtee jo mainitun lisäksi ”Beacon Sighted Through Frog”.

Hikinen keikka kellottaa aika tarkkaan tunnin, pieni mutta valikoitu yleisö on tyytyväinen. Minutemen ei koskaan palaa, ilmeisistä syistä, se tiedetään. Mutta jospa Watt onnistuttaisiin Suomessa näkemään vielä, soolokeikkojen lisäksi, myös uudelleenaktivoiduissa The Stooges-riveissä, joissa mies niinikään bassottaa. Toivossa on hyvä elää. KG

U.D.O. (ger), Sister Sin (swe), Garagedays (aut) @ Nosturi, Helsinki 10.05.2015

Juuri ja juuri oli Voitonpäivä ehditty juhlia alta pois, kun heavy metallin kruunaamaton liittokansleri, Wuppertalin telatykki Udo Dirkschneider miehistöineen kävi Helsingin Nosturin pyhäehtoossa esittelemässä hiukan saksalaista johtajuutta. Sitä ennen käytiin kahdenvälinen ruotsalais-itävaltalainen euromatsi, jonka svedut hoitivat tyrmäyksellä ekassa biisissä.

Illan avasi Itävallan Rattenbergistä ponnistava Garagedays. Bändi on ponnistanut sieltä jo vuodesta 2005, ja julkaisi kaksi vuotta sitten edellisen albuminsa, jonka tuotantovastuuseen saatiin itse Primal Fear-mies Ralf Scheepers. Tänään ei ollut Scheepers auttamassa, bändi jyski läpi 40-minuuttisensa junnaavaa euron thrashia, jossain aika tarkkaan U.D.O:n ja Kreatorin jättämien vanavesien ristiloiskeessa, eikä siitä oikeastaan sen enempää. Paitsi että, tokikin on kova paikka soittaa joka ilta puolityhjille saleille ja liian aikaisin. Kovin paikka kuitenkin on, kun ei ole biisejä. Vain vuoden 2011 ”Dark and Cold”-albumin mainio ”Lord of Darkness” erottui tänään joukosta. Ja mikä ihme velvoitti jannut soittamaan yhtään sekuntia yli puolen tunnin?

Sitten tuli vuoroon jo kolmatta kertaa näkemäni ruotsalainen Sister Sin, ja näytti miten lämppärislotti hoidetaan. Tunteella ja ammattitaidolla, kompaktisti 9 biisillä. Ja nimenomaan, taas se tuli sieltä, biisillä. Yhdeksän rätväkkää vetoa ja pois. Bändi voisi vieläkin pidemmälle luottaa solistinsa Liv Jagrellin poveen ja polviin, mutta se tukeutuu sensijaan tasaisenvahvaan materiaaliinsa. (Kuinka ollakaan) Göteborgissa vuonna 2002 kasattu rykmentti eteni viime lokakuussa kuudenteen studioalbumiinsa ”Black Lotus”. Eikä se ole ollenkaan huono kiekko. Varsinkin tänään puolivälissä kompaktia settiä vedetty ”Desert Queen” on todella komea styge, tätä kehtaisi vetää isommillakin areenoilla. Ja niin pitkään kuin nämä soittavat kolmosalbumiltaan ”True Sound of the Underground” (2010) räyhäkkään ”Heading For Hell”, voi nämä tsekata tuskaa tuntematta aina uudelleen ja uudelleen. Maailmanluokan raita. Sympaattinen ja aina yhtä ammattimaisesti vetävä bändi. Päätösbiisin ”End of the Line” aikana, kiertueen viimeisen vedon ja viimeisen biisin rentouttama roudariosasto, alkoi purkaa rumpusettiä Dave Sundbergin alta. Soitto soi silti loppuun asti.

Toisen erätauon päätteeksi verhot aukeavat ja pimeydessä kajahtaa Beastie Boysien ”(You Gotta) Fight For Your Right (To Party)”. Sitten Stalingradin piirityksen kiireisemmältä päivältä kuulostava ääninauha julistaa telan kitinan ja jylyn keskeltä, ”The Tank is back”, ja ääni voi tarkoittaa vain yhtä. Saksalaisen power metallin vanha kettu, mies jota ei ole pilattu pituudella, mutta siunattu ilkeällä äänellä, Udo Dirkschneider kohortteineen. Lava on koristeltu naamioverkoilla, kun ei koskaan tiedä. Uuden albumin rokettiraidalla ”Speeder” lähdetään hyökkäykseen, kuten tällä rundilla on tavaksi tullut. Alusta asti on selvää, että tänään paiskotaan laatusoundeilla, ilon kautta ja viimeiseen hikipisaraan, vaikka yhtä lailla pääbändilläkin rundi loppuu tähän iltaan. Olin nähnyt U.D.O:n viimeksi ”Rev-Raptor”-kiertueella Tallinnassa syksyllä 2011 ja sen jälkeen bändi on kokenut nuorennusleikkauksen. Keikka olikin viime kertaa ehdottomasti energisempi ja monin tavoin muistettavampi. Rummuissa on aivan vastikään joukkoon liittynyt Udon poika Sven Dirkschneider, kitaroissa Suomen Kasperi Heikkinen, sekä Andrey Smirnov, molemmat vuoden 2013 saapumiserää. Basisti Fitty Wienhold on sentään ollut bändissä jo 18 vuotta. Keikkaremmin täydentää koskettimissa Harrison Young. Ja kaikilla tuntuu olevan kivaa, eikä se voi johtua pelkästään päättymässä olevasta turneesta.

Udo ei tuttuun tyyliinsä joraa eikä pompi, mies maastopuvussaan asettuu soolojen ajaksi takariviin. Vain vasen jalka vispaa, kaulassa tutusti tuntolevy ja risti. Kun ei tiedä mille tantereelle jää. Tällä kunnolla ei tosin vielä vuosiin millekään, Udo on vedossa, kovassa, jos ei nyt kohta elämänsä, mutta melkein. Udo johtaa edestä. Ääni on kunnossa, jos se nyt koskaan on sitä perinteisessä mielessä ollut. Mutta ainakin minä allekirjoitan samantien, että Udo on yksi metallin historian kovimmista solisteista, persoonallinen ääni ei ole niissä kisoissa koskaan ollut esteenä.

Tuoreelta ”Decadent”-albumilta kuullaan peräti seitsemän vetoa, niistä setin loppupään uutuuksien trion avaava ”Pain” on klassikko syntyessään, kertakaikkiaan komea ralli. Eikä uutuuksista vanhemmalle materiaalille häviä kuin korkeintaan lätyn nimiraita, joka illan kovassa seurassa uhkaa kuulostaa renkutukselta.

Ei niin etteikö aiemminkin, mutta U.D.O:n kitaraosasto on nyt kunnossa. Smirnov ja pitkään Amberian Dawnissa soittanut Heikkinen jakavat soolovastuun tasapuolisesti, ja udomaisesti soolot pidetään lyhyinä. Joten, jos haluaa osoittaa hallitsevansa soolot, aikaa on vähän. Sen kumpikin käyttää mainiosti. Heikkisellä tuntuu olevan erityisen kivaa, ja varmaa onkin, että kotiyleisön edessä on aivan ainutlaatuista soittaa. Heikkinenhän hoiti taannoin paikkopestin myös Gamma Rayn rundilla.

U.D.O soittaa materiaalia peräti yhdeksältä albumiltaan, perustamisvuoden 1987 ”Animal Housesta” lähtien niitä on kertynyt peräti 14. Keikan rauhoittavana keskisuvantona toimii pari balladia, jotka vedetään kahden akustisen kitaran tukemana. Niistä uutuusalbumin ”Secrets in Paradise” on erittäin komea hituri sekin, mutta ei voi mitenkään pärjätä yhdelle raskasmusiikin historian parhaista balladeista, nimittäin ”Tears of a Clown”, joka keinuu kauniisti hitaan valssin tahdissa Udon ja Youngin kahdestaan aloittamana. Wuppertalin Pieni Suuri Mies osaa olla herkkäkin. Hituriosaston lisäksi illan tyylikkäimpiä vetoja on ”Steelhammer”-albumin raita ”Never Cross My Way”, jonka Udo ja basisti Wienhold yhdessä kirjoittivat. Bändi soittaa rennosti ja komeasti yhteen, illan edetessä koko ajan vain rennommin. Stemmalaulu lähtee välillä viisiäänisesti, bändi soi täyteläisesti ja Nosturin parhailla soundeilla pitkään aikaan. Tässä ollaan nyt laatukeikalla, ei sen kummempaa.

Varsinaisen setin loppuliukuun kolme uutta biisiä, moni ei näin tekisi, mutta Udo tekee. Ja sitten komeaksi lopuksi pari metalklassikkoa, ”Metal Machine” ja ”Metal Eater”. Kaikki kuitenkin tietävät ettei tämä ole tässä. Accept-klasarit soittamatta ja kaikki. Siksi Udo palaa hieman vaatimattomammankin pyynnin jälkeen lavalle suht pian. Yksi oma klassikko ensin kuitenkin, ”Break The Rules”. Kone käy taas tutuilla korkeilla oktaaneilla. Viimeisen ehtoon kunniaksi Helsinki saa peräti viisi encorea. Suut kääntyvät hymyyn, kun Heikkinen lähdettää liikkeelle Acceptin ”I am a Rebel”. Udon palvelusaika Acceptissa jäi yhteensä vain 16 vuoteen, kun soolouralla miehemme on ollut jo melkein puolet pidempään. Silti alkupään urotyöt säilyvät keikkasetissä hamaan loppuun. Kuullaan myös erittäin räjähtävä ”Fast as a Shark” Acceptin alkuhämäristä. Sekä tietenkin pitkään ja hartaasti vedetty, yhteislauluun kirvoittava ”Princess of the Dawn”. Bändi lompsii ansaitulle lomalle vielä tujauttamalla pallit seinään, ”Balls to the Wall”. Aivan mahtavaa. Älä koskaan lopeta Udo. KG

Post Navigation

%d bloggers like this: