Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “elokuu, 2014”

Laurie Anderson (us) w. Kronos Quartet (us) ”Landfall” @ Musiikkitalo, Helsinki 25.08.2014

Levyhyllystäni löytyy kaksi Laurie Andersonin klassikkoalbumia, esikoinen ”Big Science” (1982) ja vuoden 1994 ”Bright Red”. Ne ovat kaikuja menneestä, eikä kyseisiin plattoihin useinkaan tule palattua. Huolellinen kertauskuuntelu kumpaankin tosin todisti, että kannattaisi. Varsinkin ”Bright Red” on upea albumikokonaisuuus, vierailijoinaan vaikka ketä Lou Reedista Brian Enoon ja Arto Lindsayhin. Ja vaikka Andersonin yhteydessä aina jaksetaankin mainita kokeellisuus, performanssit ja taide, on ladymme levytetty tavara kuitenkin aina ollut ennenkaikkea hyvää ja harkittua musiikkia. Toki kokeellisempaa kuin Ramones koskaan. Rockmusiikin puolella ei ole kummoisiakaan vääntöjä tarvinnut tehdä, kun on jo saanut ”kokeellinen”-polttomerkin käkättimen päälle, varsin konservatiivisesta ilmaisukentästä kuitenkin puhutaan.

Omalla sarallaan taidemusiikissa (inhoan tätä sanaa, mutta on se parempi kuin klassinen musiikki, tällä tarkoitettu musiikki on monin kohdin ihan kaikkea muuta kuin klassista), sanfranciscolainen Kronos Quartet on ollut rajojen rikkoja. Näillä pelikentillä olla uskalias ja rikkoa raja, ei sinänsä paljoa vaadi, muistamme kohahtelun ja jauhannan kun Nigel Kennedy kampasi fledansa keesimäisesti suoraan ylöspäin, Karita Mattilalta vilahti tissi tai kun Apocalyptica uskalsi soittaa sellolla heavya. Mutta Kronos on ollutkin taidollisesti ja sovituksellisesti se jousisoitannan ykkösnyrkki, ja ennenkaikkea tehnyt yhteistyötä ympäri maailmaa kaikkein mielenkiintoisimpien nykysäveltäjien- ja muusikoiden kanssa. Ja aina ja kaikkialla keskittynyt vain hyvän musiikin sanansaattamiseen. Jo vuonna 1973 perustettu Kronos Quartet on ollut omilla ”pakko nähdä”-listoillani aina siitä asti, kun sain käsiini vuoden 1988 huikean ”Winter was hard”-albumin.

Ja nyt, anno domini 2014 Helsingin Juhlaviikot oli saattava nämä kaksi rajojarikkonutta yhteen. Kirpsakan lipunhinnankin suostui ostohetkellä kuittaamaan taka-alalle. Paperilla konsepti, Kronos ja Anderson yhdessä lavalla, tuntui huimalta ja olihan tämä nyt nähtävä. Samalla sain tilaisuuden korkata osaltani Helsingin Musiikkitalon. Paikan valinta oli toki mietitty, taustaprojisoinneille Huvila-teltta on himpun liian valoisa ja ennenkaikkea erittäin hienonyanssiselle musiikille juuri ratkaisevasti levoton, sinne kun väistämättä kaupungin äänet kuuluvat.

Illan nimi oli ”Landfall”, reilun tunnin mittainen sävelteos, jota Helsinkiä ennen on esitetty vain kourallisen kertoja (maailmanensi-ilta oli Marylandin Kay Theatressa 1. helmikuuta). Teos koostuu lyhyehköistä biiseistä, joita rytmittävät taustaprojision sanat, lauseet, ajatelmat; siis runous. Väliin Anderson lausuu samaisia tekstinkatkelmia itsekin, mutta ei tällä kertaa laula lainkaan. Anderson sävelsi teoksen alunperin kehittelemällään jousisoittimella eli ”tape-bow viulullaan”, ja pyysi sitten Kronosta sovittamaan biisit itselleen. Itse esityksessä Anderson hoiti lausunnan ja viulunsa lisäksi kosketinsoitinpohjat ja sekvenssit.

Ilta ei ollut loppuunmyyty, mutta varsin täydeltä Musiikkitalon sali onnistui kuitenkin näyttämään. Esitys saatiin käyntiin muutamia minuutteja myöhässä, joukossa kun aina on sitä possea, jonka pitää tilata konjakki viittä vaille, tulla paikalle myöhässä ja valua saliin kutsumerkeistä piittaamatta. Eikä siinä, vapaa maailma, mutta shown alkuun aiheuttaa aina levottomuutta tämä mattimyöhäisyys, kun istuimen vihdoin löydyttyä armottoman arvonnan jälkeen, pitää laittaa lukulasit pois, kaivaa pastillit, sammuttaa älypuhelin, ja muistuttaa kaveria siitä, mistä heti esityksen jälkeen pitää jatkaa bamlausta, kun nyt pitäis vissiin olla jo hiljaa. Tiedättehän.

Omakaan maailmani ei, kuten todettua, kaadu muutaman minuutin myöhästyvään starttiin. Mutta pienesti se kaatui ”Landfallin” dramaturgian puutteeseen ja teoksen tiettyyn, selittämättömään keskeneräisyyteen. Olinhan kuitenkin raahannut itseni paikalle aika kaukaa ja huolella esitykseen valmistautunut. Teos alkaa upeilla arabialaissävelmillä, ja samantien on selvää, ettei tätä edes saisi antaa muiden kuin Kronosin soitettavaksi. Ensimmäisestä soinnusta viimeiseen Kronoksen briljanssi tulee läpi, taituruus, osaaminen, nöyryys musiikin edessä. Ja nämä nimikkeet kannattelevat, mitä kannateltavissa on. Musiikki puhuu puolestaan, se on upeaa, mutta performanssitaiteen pioneerina Andersonin ei oikeastaan koskaan ole tarvinnut olla dramaturgiasta erityisen huolissaan; performanssitaide kun ei siihen ole hänenkään osaltaan perustunut.

Alussa selviää, mikä on sävelteoksen lähtökohta. Se on lokakuun lopulla 2012 Yhdysvaltain itärannikkoa moukaroinut hurrikaani Sandy, joka tulviessaan Andersonin kotitalon kellariin, tuhosi käytännössä taiteilijan koko elämäntyöstä valtavan siivun. Käyttökelvottomia kokeellisia soittimia, vettyneitä nauhateoksia, liuenneita runoliuskoja. Palatessaan tekstissään noihin kauhukuviin teoksen lopulla, Anderson onnistuu kuin onnistuukin liikauttamaan jotain. Mustan veden voi nähdä, musertavan tunteen myötäelää. Ja alussa teos pohjustuu Sandylla hyvin, mutta eksyy keskellä.

Välillä käydään (taustaprojisiossa) luettelemassa galaksien nimiä, ja juuri kun luulen, että nyt tälle annetaan kunnolla aikaa ja että nämä nimet eivät lopu koskaan ja meille sitä kautta muistuttuu, kuinka pieni ihminen New Yorkeineen on, ja kuinka vähät avaruus meistä välittää…biisi loppuukin lyhyeen. On aivan selvästi kiire jonnekin. Galakseista päästään eläinkunnan tilaan, niihin faktoihin että lajeja häviää hälyttävää vauhtia. Vaikuttava onkin (taustaprojisoituna jälleen) jo kadonneiden eläinlajien luettelo, jota sitäkään ei saa rauhassa tutkia musiikin vietävänä, vaan se on pitänyt katkoa oudoksi silpuksi, joka ainakin omasta mielestäni ottaa voimaa pois sanomaltaan kohtuuttoman paljon. On kiire jonnekin.

Maapallon kuolemaa luodatessaan Anderson höpisee minuuttikaupalla mikrofoniin niin, että hänen puheäänensä on muunnettu vanhan miehen profeetalliseksi kertojaääneksi. Soundiltaan tässä kohtaa puhe menee kuitenkin puuroksi, enkä ainakaan itse saa tekstistä enää selvää, teoksen unenomaisuus alkaa suorastaan konkretisoitua. Katse vaeltaa Kronos Quartetin taitavaan instrumenttiensa käsittelyyn ja huimaan yhteispeliin, tätä voisin katsella ja kuunnella käytännössä todella pitkään.

Mutta Andersonin kokonaisteoksesta valitettavasti puuttuu bright red punainen lanka. Miettimällä yritän miettiä, mikä on eläinlajien ja avaruuden suhde Sandyn tragediaan, mutta bussi menee niin sanotusti ohi, eikä pysähdy 82:lla Kadulla. Ja pitkä miesääninen molotus aivan keskellä teosta aiheuttaa levotonta vääntelehtimistä myös muualla katsomossa, en ole ainoa.

Mieleeni kumpuaa viimevuotinen Juhlaviikot ja Yoko Onon tuntinen Huvilateltassa. Istun siellä ja jään itselleni kiinni siitä, että olen tullut paikalle artistin legendaarisuuden, ja myös merkittävyyden avantgardistisessa taidemaailmassa, houkuttelemana. En hänen teostensa, tai illan mahdollisen annin. Nyt sentään onnistun nauttimaan Kronoksen soitannasta ja Andersonin huikean kauniista musiikista (korostan tätä, Anderson on aina ollut ennenkaikkea kova säveltäjä). Nyt sentään tunnen jonkinverran Andersonin katalogia, ja hänen pitkäaikaista merkitystään taiteilijana. Huh, en jäänyt kiinni. Melkein kuitenkin.

Ihanaa, että kukaan ei maininnut Lou Reedia. Edes alun käytäväkeskusteluissa. Kiitos kanssataideväki siitä. Paitsi tietenkin kaikessa neroudessaan Suomen YLEisradio, jota me pakkorahoitamme pikku palkoistamme (osa jopa alle 2600 euron kuukausituloista). Joka siis uutisoi Andersonin Helsingin keikkaa näyttämällä klippejä vuoden 2009 festivaalilta, jolloin aviopari Reed ja Anderson nähtiin Huvilan lavalla yhdessä. Eli YLEn näkökulmasta kyseessä oli sittenkin vain jonkin verran omillaankin pärjännyt Lou Reedin leski.

Jos ”Landfall” julkaistaan levytyksenä myöhemmin, aion antaa sille uuden tilaisuuden. Aion myös silloin tällöin kaivaa CD-merestäni kuunteluun ne parit mainitut, klassiset Andersonit. Ne ovat edelleenkin kokeilevan taiderockin kovinta kanoniaa. Mutta itse lavateoksena ”Landfallista” jäi valju maku.

Paljon parjattu Musiikkitalo on hieno kokonaisuus. Käykääpä kurkkaamassa, jos epäilyttää. Pääsali soi todella komeasti, tosin aivan hiljaisimmissa kohdissa kovaääninen ilmastointi kuuluu yli. Voisin kuvitella salin muodosta, että mikittämätön puhekin kuuluisi lavalta peräpenkeille asti. Sikäli hieno amfiteatteri sali on muodoltaan. Ja jokaiselta istuimelta näkee ja kuulee tasavertaisesti. Toinen upea pointti on se, että konserttitalosta astutaan ulos suoraan pääkaupungin pääkadulle, sitä ei ole kätketty minnekään mailien pituisten taidepromenadien päähän. Se on ainakin ideatasolla tarkoitettu koko kansalle, rahvaalle.

Helsingin Juhlaviikot sen sijaan ei ole tarkoitettu kaikille. Tänään lavalla oli viisi muusikkoa, taustakankaan tapahtumat hyvin yksinkertaisia, tekniikka kotona Yhdysvalloissa valmiiksi kokoonpantua. Lavalla syntetisaattori ja neljä tuolia. Mikä tässä ylöspanossa maksaa 69,50 euroa? Tai halvimmillaankin 62,50? Ei mikään. Muu kuin artistin nimi, jolla voidaan laskuttaa, ja festivaalin nimi, jolla silläkin on opittu laskuttamaan. Samantyyppistä hintaa maksettiin viime vuonna Yoko Onon tunnin älämölöstä. Joka toki oli legendaarista älämölöä, mutta lavalla oli silloinkin vain kolme ihmistä, joista yksi asuu Helsingissä. Ja luulisi tämän kesän osalta esim. Kronoksen hintalappua alentavan se, että bändi vetää Stadissa kaksi perättäistä iltaa (toisen juhlistaakseen Kimmo Pohjosta). Eli joko sattumoisin Juhlaviikoille tulevat artistit kantavat kovia hintalappuja, tai sitten niitä kantaa Juhlaviikot itse. Eikä kyse voi olla kuin maineen varjelusta. Tänne halutaan niitä, joilla tänne ehdottomasti on varaa tulla. Silti on sanottava, Juhlaviikkojen kunniaksi, ettei näitä kokoonpanoja tai artisteja tänne pysty kukaan muukaan tuomaan. Joten, iloitaan siis. KG

Obscurus Orbis (lv), Greenrose Faire @ Hämeen Keskiaikamarkkinat, Hämeenlinna 17.08.2014

Hämeen Keskiaikamarkkinat järjestettiin Hämeen linnan maastossa nyt jo 14. kerran. Tapahtuma on kasvanut vuosi vuodelta, ja sen oheisohjelma käy jatkuvasti myös laadukkaammaksi ja mielenkiintoisemmaksi. Alkuun on myös todettava, että tapahtuma on ainakin itselle jo vuosittainen traditio, täällä on aina hyvä meininki, ja tapahtuman tarkoittamaan tunnelmaankin pääsee hetkittäin varsin hyvin. Ei tarvitse olla mikään historiafriikki tai larppinörde viihtyäkseen täällä. Kriitikoitakin riittää, ja aina joku huutelee poteroista, miten te voitte tietää millaista on ollut keskiajalla? Melko pitkälti nykyään voi. Eikä toki kukaan pysty elävöittämään satojen vuosien historiaperiodia kattavasti, vaan jokainen lohkoo itselleen  siivun ja keskittyy siihen.

Yhä keskeisemmäksi tapahtuman kasvaessa on noussut myös sen musiikkitarjonta, ja pääsylipulle (päivälippu 15 euroa) saakin mahtavasti lisäkatetta, jos malttaa tsekata muutaman artistin muun markkinahumun keskellä. Periaate on se, että bändit viettävät alueella 2 tai 3 päivää, ja soittavat parhaimmillaan kuusikin vetoa. Lauantain illassa on sen lisäksi yleensä pistokeikan heittävä bändi. Mutta että jos missaa yhden vedon, voi asian paikata samana päivänä myöhemmin. Mainio systeemi, jota voisi rajatussa mittakaavassa soveltaa jopa ihan oikeillekin rokkifestareille, toki vain pienemmän mittakaavan artisteilla.

Tamperelainen Greenrose Faire on jo pitkään pitänyt tsekata elävänä, ja vaikka sekin heitti viime vuoden taphtumassa peräti vissiin 5 vetoa, onnistuin tyrimään ne kaikki. Bändi on Hämeenlinnan tapahtuman vakiokävijä, ja sopiikin markkinain musiikkitarjonnan ykkösairueeksi kuin hullu kuninkaaksi. Greenrosella on takanaan kaksi mainiota albumia, ja yksi EP. Kolmas pitkäsoitto on työn alla, ja siltä sunnuntain iltapäivän noin kolmevarttisessa setissä kuultiinkin maistiaisina upea biisi, jonka nimi varmistuu itsellenikin, kun levy on ulkona.

Greenrose Fairea voisi väittää Suomen Blackmore’s Nightiksi, mutta oikeutta se ei tekisi kummallekaan, niinkuin ei juuri mikään vertailu maailmassa. Greenrose on suoraviivaisempi, kaikki Blackmoren progressiiviset otteet puuttuvat. Mutta yhteisiä nimittäjiä ovat tietenkin naispuolinen vokalisti ja keskiaikainen poljento, mitä ikinä sekään tarkoittaa. Toki bändien visuaalisessa ilmeessä on myös paljon samaa. Greenrosen esiintyminen nojaa pitkälti Salla Rimmin viehättävään lavaesiintymiseen ja upeaan ääneen, mutta ennenkaikkea erittäin kovaan, omaan biisimateriaaliin. Esimerkkinä bändin esikoisalbumi ”Neverending Journey” (2011). Voisi jopa väittää, ettei siellä yhtään varsinaista täyteraitaa ole. Monilla Greenrosen ralleilla voisi maailmalla tahkota ihan oikeaa rahaa, ja merkittäviä summia.

Bändi alkaisi olla todella kovassa keikkatikissä ulkomaillekin, mutta ei ole käsittääkseni missään Suomen ulkopuolella vielä koskaan soittanut. Kotimaassa bändi keikkailee ahkerasti, ja sille kannatta antaa mahdollisuus, vaikka tuo ”keskiaikaisuus” sen poljennossa ei ehkä ensi alkuun immelmanneja hyppyyttäisikään. Kyse on kuitenkin vain hyvästä musiikista, maailmanluokan biiseistä, sekä meiningistä, josta ei voi jäädä paha mieli. Ja kuunteluun kannattaa, harrastuneisuuden ja mielenkiinnon venyessä, ottaa yhtyeen kakkosalbumi ”My Home Is Where My Heart Is” (2013) ja sieltä vaikkapa ”By the River”. Kun siis puhuin siitä, että jonkun muun katalogissa näillä lauluilla tulisi ihan oikeasti toimeen. Itse keikalla parhaiten säväyttivät avaaja ”Dance Til Morning Light”, ja bändistä pois (tämän nimenomaisen keikan myötä) jättäytyvän viulisti Anni Latva-Pukkilan liidaama instrumentaali ”Moondance”.

Latvialainen Obscurus Orbis oli itselle yksi keskeisiä syitä palata tänä kesänä Linnanpuistoon, noin niinkuin oheisohjelman puolesta siis. Bändi on perustettu vuonna 2007 ja sen nykykokoonpano on vakiintunut neljään karpaasiin ja yhteen ladyyn. Soitinvalikoima on jo lähtöjään mielenkiintoinen; kahdet rummut, kaksi säkkipilliä, rauschpfeife, irlantilainen bouzouki, ja jopa hurdy-gurdy, jota ei tosin Hämeenlinnan keikoilla kuultu. Obscurus ammentaa musiikkiaan muinaisista lähteistä, ja koko Euroopan mitalla. Se kutsuu ilmaisuaan joissain yhteyksissä Medieval metalliksi, ja on sikäli jäljillä, että jos tämänmuotoinen-ja sointinen bändi olisi vaikuttanut jossain päin Eurooppaa 1366, olisi se ollut aikansa heavya. Sekin on muistettava, että populaarimusiikkia on ollut niin kauan kuin ihminen on musiikkia luonut, vaikka rock’n’roll onkin keksitty vasta ihmiskunnan viimeisimmällä nanosekunnilla.

Obscurus Orbis soitti sunnuntain iltapäivään tapahtuman viidennen vetonsa, eikä esitysten määrä ainakaan energian puutteena näkynyt. Paikkana oli ns. pikkulava ja bändin taustana Hämeen linna vallihautoineen. Välillä yleisön ja bändin välistä köpötteli hevonen vankkureita vetäen. Puitteet siis kunnossa. Taiteilijanimellä Barbarian operoiva perkussionisti läväytti keikan käyntiin ja takasikin tuhdit kompit nimittäin. Tämän jampparin tahdissa voisi ylikävellä isommastakin separatistijoukosta. Kaveri oli myös ajatellut ihan oikein, että esiinnytään ilman paitaa vasta sitten, kun on paidan alla jotain näytettävää. Taiteilijanimi lunastuu.

Bändiä johtaa säkkipillisti Lord Mortis, joka hoiti myös mikittämättömät välispiikit. Joihin valitettavasti tuuli tarttui, mutta ydin tuli läpi. Vain jäsen Sergein bouzouki oli sähköistetty, muuten mentiin ajan tapaan unplugged. Kahden säkkipillin vuoropuhelu oli kertakaikkiaan upeaa kuultavaa, ja sellaista kahden rumpalin kokoonpanoa en ole vieläkään nähnyt, joka ei olisi toiminut. Perinteisemmän rumpusetin takana jäsen Nick toi lisäpotkua rytmiikkaan, onhan bändin useammassakin biisissä marssin poljento. Obscurusin levyllä voi kuulla muutamia laulettujakin kappaleita, mutta ei täällä ja tänään, ja ihan hyvä niin.

Bändiltä on ulkona pitkäsoitto ”Primus Inter Pares”, ja sillä monikin raita on sovitettu suorastaan meditatiivisen pitkään muotoon. Keikalla oltiin kompaktimpia ja puolen tunnin tiukka setti riitti aivan mainioon otantaan yhdestä alansa johtavista komboista. Nämä ovat kiertäneet ahkerasti paitsi vastaavia historiatapahtumia, myös pakanametallifestareita, ja jopa black metal-alan jortsuja. Eikä ihme, asenne on tumma ja tulinen, vaikka pilke silmäkumassa ja akustisesti vedetäänkin. Lady Veina Marquis Dea keventää bändin soturiolemusta merkittävästi, instrumentteinaan säkkis ja upeasointinen rauschpfeife, jota on nimensä velvoittamana kuultu vuosisatoja sotajoukkojen nokilla, kun Euroopan rajoja kurmootettiin lähemmäs nykymuotoaan.

Hieno bändi, jonka soisi näkevänsä uudelleenkin, ehkä jossain entistäkin tuimempitunnelmaisessa taphtumassa. Se nimittäin se ”kiinalaisten sotureiden marssi kuolemaan” oli jo ihan häkelyttävän kovaa kamaa.

Suosittelen poikkeamaan Hämeenlinnassa Keskiaikamarkkinoiden aikaan, vaikka et historiahämy olisikaan. Itselle ainakin tulee joka kerta täällä mieleen, näiden käsityöläisten ja tämänmuotoisen musiikin äärellä, että kyllä tässä vielä hyvin käy. Että kyllä ihmislajilla on vielä toivoa. KG

Post Navigation

%d bloggers like this: