Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “huhtikuu, 2014”

Alvin Youngblood Hart (us) @ Kulttuurikahvila Kivi, Tampere 16.04.2014

Alvin Youngblood Hart on country bluesin ihmemies; uudisraivaaja, rajankävijä, tyylien sekoittelija, mies joka tekee mitä itse tahtoo. Toisin sanoen, oman bluestiensä kulkija. Häntä on kutsuttu muusikoiden muusikoksi, ja miehen tyyliä ja taitoja ovat julkisilla foorumeilla äityneet kehumaan mm. Eric Clapton, Mick Taylor, Bob Dylan ja Taj Mahal, herroista kaikki kuitenkin jotain rockin historiasta ja bluesista tietävät. Joten, kun Pirkanmaan Bluesyhdistys ylpeänä esitti Down Home-klubillaan Alvin Youngblood Hartin, olihan paikalle itsensä hoidettava.

Ennakkotutustuminen miehen katalogiin vahvisti kuullut ylistyssanat. Alvinin oma tuotanto on äärettömän omaperäistä ja monipuolista, mutta nojaa samalla bluesin koko historian mittaiseen perinteeseen. Vuoden 1998 ”Territory”-albumilla kaikuu bluessävyjen väliin reggae. Huikealla bändialbumilla ”Motivational Speaker” (2005) kummittelevat niin Bo Diddley, Howlin’ Wolf, Jimi Hendrix, tai vaikkapa Johnny Winter. Alvin Youngblood Hart’sta on moneksi. Miehen esikoisalbumi vuodelta 1998, ”Big Mama’s Door” puolestaan kumartaa niin syvään Hartin äidin puolen juurille Mississipillä, kuin vain mahdollista. Ja niitä lajityyppejä joita ei vielä ole mainittu, mutta jotka löytyvät kokeiluina Hartin levyilta, ovat mm. fuusiojazz, ragtime ja dixieland. Kaikki edellämainittu takaa Oaklandin ison miehen nimen amerikkalaisen juurimusiikin nykykanoniaan.

Tampereen Teatterin kylkeen sijoittuva, tunnelmallinen Kivi vetää täyteen tungettuna ehkä 100 henkeä sisuksiinsa, ja paikka olikin hyvissä ajoin loppuunmyyty. Lipunlunastusproseduurin yhteydessä tulin liittyneeksi ansiokasta työtä tekevään bluesyhdistykseen, mikäpäs siinä. Vaikka aivan jokaiseen tilaisuuteen ei tulisikaan lähdettyä, hyvällä asialla kannattaa olla aina. Tämänkaltaista toimintaa todellakin tarvitaan, että yhteisö voi omilla jaloillaan äänestää paremman musiikin puolesta.

Alvin Youngblood Hart on lavalla vaikuttava ilmestys, uskottava ja kunnioitettava Suistomaan Bluesasiain Hoitaja. Biisien väleihin Hart kertoilee tarinoita kuivakalla huumorillaan, tai oikeastaan tarinan aihioita. Tarinoiksi ne eivät koskaan oikein kasva, tarinat kuullaan lauluissa. Hart on jättänyt kotiin ukulelensä, banjonsa, resonaattorikitaransa ja pedal steelinsä. Kaikki hoidetaan yhdellä ja samalla kitaralla, ja hyvin taittuu, vaikka Hart väliin pahoitteleekin soitinrepertuaarin kapeutta. Mies kun tunnetaan armoitettuna multi-instrumentalistina.

Rapian puolentoista tunnin setissä kuullaan useita vetoja ”Big Mama’s Doorilta”; komea Mississippi Sheiksien ”Livin’ in a Strain” ja suorastaan aavemainen Charlie Patton-cover ”Pony Blues”. Pattonin nimi mainitaan useastikin, eikä suotta. Suiston salaisuus ei avaudu ilman Pattonin rahisevaan tuotantoon tutustumista. Myös esikoislevyn nimibiisi kuullaan, sen Hart säästää ensimmäiseksi encoreksi, ja kertoo alle muistelun matkoista isoäidin luo Caroll Countyyn.

Upean käsittelyn Alvin antaa Lead Bellyn klassikolle ”When I Was a Cowboy (Western Plains)”, mutta suorastaan jäätäviä ovat Bukka White-tulkinta ”How Long Before I Can Change My Clothes” ja trad-blues ”Will I Ever Get Back Home”. Suistomaa soi. Hart tulkitsee vahvasti, ääntä riittää. Muutamissa biiseissä soitto ryydittyy huuliharpulla. Miehen oma biisi ”Jesse James”, tarina yhdestä Lännen historian räjähtävimmin väkivaltaisista hahmoista, on samaa traditiota kuin Hartin esikuvat. Kaverilla on homma hallussa myös laulunkirjoittajana.

Aina juuri kun akustisen bluesin tietynlainen meditatiivinen monotonia alkaa tehdä tehtäväänsä, Hartilta löytyy pikku tarinanalku kerrottavaksi tai musiikillinen, kulmista nuhjuinen ässä hihasta pudotettavaksi. Ja vaikka mainitun Bukka White-biisin tueksi ehkä olisikin kaivannut levyversiosta tuttua saluunapianoa ragtimekaikuineen, pitää silti Hart komeasti yksinkin salillista bluesdiggareita otteessaan.

Mutta kuten kaikki hyvät keikat, tämäkin loppuu. Ennenkaikkea aikanaan, mutta myös ennenkuin kääntyy liian pitkäksi. Toki porukka taputtaa Youngbloodin kahdesti lavalle encorehommiin, ja kuullaan mm. lisää Charlie Pattonia. Sitten ilta deltabluesin (country bluesin, folk bluesin, miten vain) ansiokkaimman amerikkalaisen nykylipunkantajan tulkintojen äärellä on paketissa. Youngblood jatkaa matkaansa halki Suomen, tällä kiertueella miehemme soittaa Härmässä peräti seitsemän vetoa. Ja hyvä niin. Aikamme tarvitsee aitoja asioita, ja niitä tänään kuultiin Mississipin mitalla. Komeaa, että Tampereen alakaupungissa voi kuulla näin mielenkiintoista amerikantuontitoimintaa arki-iltana, ja että tupa on kaikenlisäksi täynnä. Pitkää ikää Down Home-klubille. KG

The Quarrymen (uk) @ Gloria, Helsinki 12.04.2014

Päivälleen, ellei jopa melkolailla tunneilleen, 60 vuotta sen jälkeen kun Bill Haley and His Comets hikoili ”Rock Around the Clock”-levytyssessioissaan, nähtiin Helsingin Glorian lavalla hillitön tihentymä Haleyn aikoinaan (käytännössä) käynnistämää rockmusiikin historiaa. Vanhan elokuvateatterin lauteillle nousi keväisenä lauantaina nimittäin The Quarrymen Liverpoolista. Lyhyt oppimäärä bändin historiasta, jos sallitte:

Skiffleksi kutsuttu kotikutoinen rytmimusiikki saavutti kovan suosion Englannissa 50-luvun puolivälissä. Muuan nuori John Lennon perusti kesällä 1956 oman skiffleryhmänsä kotikulmillaan Liverpoolissa. Porukkaa tuli ja meni, mutta Lennonin varhaisimpia hankintoja bändiin olivat kuitenkin Rod Davis banjoon ja Len Garry kitaraan. Nuorten miesten orkesteri harjoitteli ja keikkailikin ahkerasti, hyvin paikallisesti toki. Ensiesiintymisensä Quarrymen-riveissä teki 18. lokakuuta 1957 nuori Paul McCartney, yhteisten tuttujen kautta löytynyt lahjakkuuden alku. Jo kesän 1956 aikana oli mukaan tarttunut myös rumpali Colin Hanton. McCartneyn ehdotuksesta porukkaan liittyi helmikuussa 1958 pianisti John Duff Lowe, kaverukset olivat tunteneet jo vuosia. McCartneyn 15-vuotias koulutoveri George Harrison sensijaan näki bändin keikalla Wilson Hallissa 6.2.1958, ja päätti pyrkiä mukaan. Koesoitossa Harrison esitti Bert Weedonin ”Guitar Boogie Shufflen”, mutta oli Lennonin mielestä aivan liian juniori liittyäkseen bändiin. Paul sai kuitenkin ennen pitkää vakuutettua Johnin, ja Harrison tuli kuvioihin jäädäkseen. Davis ja Garry olivat jo omista syistään liuenneet bänditoiminnasta pois, kun The Quarrymen kokoonpanolla Lennon, McCartney, Harrison, Hanton ja Lowe päättivät laittaa shillnkinsä yhteen ja asetaattilevyttää pari biisiä elektroniikkakauppias Percy Phillipsin liikkeen takahuoneessa. A-poskelle oli jo päätetty Buddy Hollyn ”That’ll Be the Day”, mutta varhainen McCartney-sävellys ”In Spite of All the Danger” päätyi hauraalle asetaatille Paulin omasta ehdotuksesta, kun maksettu studioaika jo uhkasi loppua. Luonnollisesti varsin karkealta kuulostava single julkaistiin Beatlesien ”Anthology 1:lla” vuonna 1995. Vuoteen 1960 mennessä Lowe ja Hanton olivat niinikään jättäneet Quarrymenin, ja kun toukokuussa 1960 Stuart Sutcliffe aloitti bändin basistina, vaihtui pikapuoliin myös joukkion nimi. Ja sen uuden nimen tiedämme kaikki, se oli muutaman välivaiheen jälkeen oleva THE BEATLES.

Vuonna 1997, Lennonin ja McCartneyn ensitapaamisen muistopäivänä, kokoontuivat elossaolleet alkuperäis-Quarrymenit yhteen ja päättivät jatkaa siitä, mihin 40 vuotta aiemmin oli jääty. Ja siitä lähtien nykyinen ydin-Quarrymen, eli Hanton, Garry ja Davis onkin kiertänyt maailmaa varsin hyvällä sykkeellä, useimmiten mukanaan siis Percy Phillips-sessioista tuttu pianisti John Duff Lowe. Tällä kokoonpanolla bändi nytkin soitti Helsingissä, kaikkien aikojen toisella Suomen keikallaan (viime vuonna herrat nähtiin Hankasalmen skiffle-tapahtumassa Kihveli Soikoon).

Kulttuuriareena Gloria oli Quarrymen-keikkaa varten viritetty alalattian pöydillä ja tuoleilla, kabareemalliin. Hyvä näin, silti etulattialle oli jätetty tilaa tanssia ja mahdollisuus nähdä bändi lavan viereltä. Illan avasi Jiri Nikkinen The Beatles Tribute Band, joka niinikään ahkerasti kiertää alan tapahtumia ja konventioita. Beatles-harrastus on nimittäin edelleen äärettömän laajaa ja omistautunutta, Suomessa sen vuotuinen näkyvin ilmenemismuoto on Tampere Beatles Happening, jolla Nikkinenkin on vakiovieras, ja peräti maailmanmaineensa tributoijana luonut. En ota kantaa väitteeseen, että Nikkisen bändi olisi peräti maailman paras alallaan. Siihen ei kokemukseni riitä, mutta siihen se riittää, että varsin mukavasti settinsä aikana pääsi ns. tunnelmaan, bändin pukeutumisesta alkaen. Nikkinen miehineen keskittyi lähes tuntiseksi (ja siksi liian pitkäksi, sanoisin) venyneessä setissään Beatlesien Hampurin kauteen 1960-62. Monia varhaisklassikoita kuultiin, ja erittäin taidolla tulkittuna, sekä tietenkin Beatlesien ohjelmistossa tuolloin ollutta runsasta lainakataloogia. Nikkisen lauluääntä oli (kuultuihin baarijonokeskusteluihin viitaten) tainnut rokottaa viheliäinen kevätflunssa, mutta varsinkaan salin takaa keikkaa seurattuani, en löydä erityisiä moitteen paikkoja. Parhaiten itselleni putosivat Carl Perkinsin ”Honey Don’t” (joka alunperin löytyy ”Blue Suede Shoes”-sinkun B-poskelta), sekä yllättäen ja kuinka ollakaan, ”Twist and Shout”. Vuosiin en ollut täysin ymmärtänyt jälkimmäisenä mainitun hienoutta rokettirollina, kunnes Bruce Springsteen lopetti sillä nelituntisen ennätysvetonsa Olympiastadionilla kesällä 2012. Silloin ymmärsin.

Yhtäkaikki, Nikkisen Beatles-tribuuttikokoonpano kannattaa ehdottomasti tsekata, kun tilaisuus tarjoutuu. Ja parhaiten se tarjoutuu alan tapahtumissa, kuten todettua. Yhä uusien sukupolvien Beatles-fanatismissa (ja f-sana tässä pelkästään positiivisella klangilla) on jotain näkemisen ja läheltä kokemisen arvoista nimittäin.

The Quarrymen soitti kaksi noin kolmen vartin settiä, ilman sen kummempia temaattisia jakoja. Glorian illassa olikin paljon wanhojen hyvien aikojen glooriaa; istumapaikat pöytineen, bändin setti jaettu kahteen osaan, ja tilaisuudella ajan tapaan juontaja (itsekin muutamissa biiseissä pyykkilaudan soitolla bändiä avustanut Pilli Pajukallio). Ilta alkoi vanhojen herrojen osalta Elviksen hitiksi nostamalla ”Mean Woman Bluesilla”. Muutenkin Kuninkaan nimi lausuttiin illan mittaan aika usein, mutta ei turhaan. Kitaristi-laulaja Len Garry, bändin ilmiselvä nykyinen nokkamies, ilmoittautui kovaksi Elvis-diggariksi, ja toki sitä aikoinaan olivat myös John ja Paul. Spiikissään Garry totesikin huumorin keinoin, että ”Elvis on ainoa artisti, jonka näkemisestä suostuisin maksamaan, mutta sitä varten taidan joutua odottelemaan taivaspaikkaa”. Toisaalta, jos Taivaassa pitää maksaa Elviksen näkemisestä, menen mieluummin muualle…

Rock Island Linella” jatkettiin, biisillä jonka Glasgow’n mies Lonnie Donegan eli  ”Skifflen Kuningas” teki maailmanhitiksi 1955, ja käytännössä sytytti koko Englannin skiffleboomiin tunnetuin seurauksin. Pienistä haparoinneista ja epätarkkuuksista huolimatta bändi soitti rennon ja huumorinsävyttämän iltapuhteen. Ennenkaikkea on nostettava esiin pianisti Lowen eleettömän varma groove. Elviksen ”That’s All Right Mama” sai parhaan koskaan kuulemani käsittelyn, ja jo pelkästään tämän kuullakseen olisi voinut olla paikalla, legendaariset herrasmiehet tulkitsemassa vähintäin yhtä legendaarista biisiä rockhistorian alkuhämäristä. The Quarrymen nykäisi Lonnie Doneganin ohjelmistosta toisenkin vedon, eli ”Putting on the Style”. Väliin bändi huuteli lavalle kanssaan ”soittamaan” toista washboardia kauniita naisia, mutta vain yksi sellainen illan mittaan onnistuttiin mukaan samaan, sitäkin kauniimpi tosin. Loput hengailut hoiti miespuolinen fanisto. Pajukallionkaan pyykkilauta ei juuri isoa lisäarvoa illan sointiin tuonut, mutta kuuluu skifflebändin kanssa toki elementtinä lavalle kuin nyrkki päähän. (Pajukallio kreditoitakoon muuten tuon alun Bill Haley-yhteyden kaivamisesta esiin illan alkujuonnossaan, itseltäni kyseinen merkkipäivä olisi livahtanut ohi.)

Ensimmäinen setti päättyi muisteloihin Percy Phillips-sessioista, ja peräjälkeen kuultiinkin asetaattiaarteen molemmat puolet, eli ensin ”That’ll Be the Day” ja sitten ”In Spite of All Danger”. Rockhistorian siipi ei ainoastaan havahtanut, se kätki meidät kaikki hetkeksi suojiinsa tuolle lyhyelle ”singleklassikkokeikalle”. Legendaarista. Bändi rytmitti esitystään biisien väleissä kerrotuilla muisteluksilla, jokainen sai oman vuoronsa. Mutta niin äänekästä oli Beatle-väen oma muistelo Glorian takalinjoilla, että väliin oli illan pääesiintyjistä vaikeuksia kuulla juuri mitään. Ja jos artisti itse joutuu pyytämään hiljaisuutta ja keskittymistä puheensa tueksi, on joku jossain ymmärtänyt jotain hiukan väärin. Eikä siinä kaikki, monet paikalla olleet fanitkin joutuivat pyytämään hiljaisuutta, mutta siihen ei nyt ihan päästy. Toki on enemmän kuin ok muistella Liverpoolin matkoja ääneen bändin soittaessa, ei sitä kukaan kiellä vapaassa maassa, mutta artistin kunnioittaminen on ihan oma hienovireinen lajinsa, muun yleisön kunnioittamisen hienovireisyydestä puhumattakaan. Muutenkin on sanottava, nyt kun aiheeseen pääsin, että Gloriassa tuli taas todennettua sekin, millaiseen yleisöön ainakin itseni on vaikeinta sopeutua mukaan eli messiin. Kyllä, noin kuusikymppisiin vanhoihin rokkipoliiseihin, jotka vetää ankarat kuohuviinitunnelit jo ennen pääbändin keikkaa ja horjuu sitten illan mittaan kaikkien tielleosuvien mokkakengät linttaan anteeksipyytelemättä. Sainpahan sanottua.

Kakkospuoliajan parhaat maalipaikat Liverpool sai, omasta katsantokannastani, Bill Monroen ”Blue Moon of Kentuckylla” ja klassisella ”Freight Trainlla” (Englannin skiffleboomissa tämän takoi listahitiksi Chas McDevitt), mutta ehdottomasti se kohta jossa verkko ns. heilahti, oli kuitenkin The Beatles-hitti ”In My Life”, jonka Len Garry isolla tunteella omisti edesmenneen bänditoverinsa ja ystävänsä John Winston Lennonin muistolle. ”The Band That Became Beatles” paketoi illan yhdellä encorella (jota sitäkään varten ei tarvinnut typerästi mukapoistua lavalta minuutiksi, vaan suoraan jatkettiin) vasta lähempänä puoltayötä. Inhimillisen hintaiselle tiketille saatiin näin täysi vastine. Hieno kurkistus rockin syntyhämyyn, onnittelen itseäni paikallaolosta. Ja vaikka olinkin nähnyt Paul McCartneyn kertaalleen takavuosina stadionkeikalla, on selvää, että itse en ole näin lähellä Beatlesia ollut koskaan. Kovin monia 1950-luvulla aloittaneita rockin soittajia ulkona tuolla ei enää pyöri, siksi ne kaikki pitää pyrkiä näkemään, kun vielä vähänkin mahdollista. Jos kuitenkin joku ehtii poistua Elviksen ja Johnin seuraan ennen sitä, sekin on vain elämää, ei sen enempää.  KG

 

John Mayall (uk) @ The Circus, Helsinki 07.04.2014

Täällä jälleen Keikkaguru. Pitkän poissaolon eetteristä selittää yhdistetty loma-ja työmatka Thaimaahan. Siellä olleet tietävät, että maa ei ole mikään rockfriikin paratiisi, Thaimaa on muita harrastuksia varten. Musiikki soi toki jokapaikassa ja koko ajan, mutta sen laadusta voin ainakin itse olla vain yhtä mieltä. Paikallispop on kuraa. Mutta muusikot työllistyvät käsittääkseni varsin hyvin, jokatoisen currypaikan nurkassa soittaa coverpumppu mitenkuten tunnistettavia länsihittejä. Kuukausi mainitunlaisessa muzakympäristössä, ja paine elävän rockin ääreen olikin jo valtava. Toki paluu kuvioihin hoidettiinkin sitten laadukkaimalla mahdollisella tavalla, kun Helsingin Circuksen lavalle nousi orkestereineen itse brittibluesin Kummisetä, lähestulkoon keksijäkin, sähköisen bluesin valkoinen B.B., itse herra John Mayall. Kannatti odottaa.

John Mayall aloitti soittamisen itseoppineena puoliammattilaisena jo 1956, eli niihin aikoihin kun rock’n’rollia synnytettiin. Ammattilaiseksi Mayall siirtyi jossain vuoden 1963 kohdilla. Ja loppu, sallikaa väsähtänyt ilmaus, on juurimusiikin historiaa. Jos Suomen epävirallista rockin korkeakoulua ovatkin pyörittäneet Raittisen väsymättömät veljekset, Mayall on hoitanut Britanniassa oman leiviskänsä. Mayall perusti Bluesbreakers-kokoonpanon mainittuna vuonna 1963, ja vuosien myötä siinä soittivat mm. niinkin legendaariset alan jannut kuin Eric Clapton, Jack Bruce, Mick Taylor, Peter Green, John McVie, Larry Taylor, Aynsley Dunbar, Mick Fleetwood ja monet monet muut blueskronikoissa legendoiksi yltäneet. Mayall laittoi monet inkarnaatiot kokeneen Bluesbreakersin kuivatelakalle viimeisimmän kerran loppuvuodesta 2008, ja on sen jälkeen kiertänyt ja levyttänyt ahkerasti nykyisen kokoonpanonsa kanssa. Viime marraskuussa Mayall täytti jo legendan mittaiset 80 vuotta, mutta sekään fakta ei tunnu hidastavan tahtia, eikä merkittävästi kuntoakaan rapistavan. Äijä on edelleen käsittämättömässä lyönnissä. Ja mikä upeinta, tikeimmilllään aina niissä kohdin, kun itse tarttuu kitaraan.

Jo useamman vuoden Mayallia palvelleet nykybänditoverit ovat Rocky Athas kitarassa, Greg Rzab bassossa ja Jay Davenport rummuissa. Heistä Rzab on soittanut 12 vuotta Buddy Guyn bändissä ja vuosia myös Otis Rush työantajanaan. Rumpali Davenport on ollut vuosikausia Chicagon bluesnäyttämön luotettu gun for hire, ja kitaristi Athas oli paitsi Stevie Ray Vaughanin lapsuudenkaveri, soittanut Black Oak Arkansas’ssa, mutta luonut myös omaa soolouraansa koti-Texasista käsin. John Mayall on sanonut nykykokoonpanoaan kaikkien aikojen parhaaksi bändikseen, enkä oikeastaan Circuksen puolitoistatuntisen (tai hiukan niukan) jälkeen ihmettele yhtään.

Tasan ilmoitettuun aikaan (yhteiskuntaa ylläpitävää yleisönosaa kunnioittavasti 20.30) Mayall bändeineen astuu lavalle ja aloittaa räväkästi Otis Rushin ”All Your Lovella”. Soundit on kerralla kunnossa, Circushan tunnetusti kyllä soi hyvin. Tupa on täynnä, liiteri on loppuunmyyty. Ja kerrankin voi tuntea keikalla itsensä nuoreksi, sen verran korkealle kohoaa yleisön keski-ikä. Joukossa on myös ilahduttava määrä ladyikäistä naisväestöä ja nuorempaakin bluesdiggaria, vähemmistönä siis joskin. Kakkosena kuultava Jimmy Rogersin ”That’s All Right” pitää kivet vierimässä ja ilmiselvää on jo tässä vaiheessa, että Mayallin itsensäkin ylistämä bändi on kova ja kovassa tikissä. En muista näin huikeaa rytmiryhmää bluesgenreissä nähneeni miesmuistiin, jos kohta koskaankaan. Rzabin ja Davenportin vuosien yhteissoitto näkyy, tuntuu ja kuuluu.

Kolmantena kuultavassa ”One Life to Live”-biisissä Mayall muistelee palvelusaikojaan Korean sodassa (kyllä, pitkän elämän hienous on siinä, että monenlaista mahtuu). Rouhea, komea ja tunteikas sähköinen blues, joka louhitaan alhaalta ja raskaalla kädellä. Mayall tarttuu itsekin kitaraan, ja ilta on täydessä käynnissä. Illan biisiseurassa Eddie Taylorin klassikko ”Big Town Playboy” tuntuu liiankin standardilta, mutta vuoden 1990 ”A Sense of Place”-albumin ”Congo Square” saa taas unohtamaan pienimmätkin moitteen sijat settilistaa kohtaan. Ja sanokaa mitä sanotte, mutta tuoreen, tämänkeväisen uutuusalbumin nimiraita ”A Special Life” on todella komea biisi, ja tänään hieno veto. Nimittäin, voi julkaista 80-vuotiaana hyvää musiikkia, olla edelleen alansa huippuja ja suunnannäyttäjiä, ja ylpeästi myös esitellä uusimpia laulujaan. Jokainen muusikko saa myös soolotilaa, joka tila ei juuri tänään tunnu lainkaan turhalta. Siksi lähellä virtuositeetin ydintä mennään. On vain mahtavaa olla mestoilla ja antautua bluesin vietäväksi; Davenportin rennon takakenoinen rumpalointi, Rzabin tanakka tuki ja Athasin todella tyylitajuiset soolot kiertyvät kaikki yhteen ja samaan sylttytehtaaseen. John Mayalliin. Jolle on kertynyt näkemys jo vuodesta 1956 siitä, mikä on hyvää muusikkoutta ja miten sitä kannattaa ruokkia.

Keikan loppupään vedoista itselleni komein on Otis Rush-laina ”So Many Roads”, jonka jälkeen varsinainen setti päättyy ”Mail Orderiin”. Tiedossa on, että yhden encoren saa pyytämällä. Ja tänään täysi Circus pyytääkin ihan vimmalla, Mayall bändeineen palkitsee innostuneen bluesdiggarijoukon, millä muullakaan kuin ”Room To Movella”, maestron omalla ikiklassikolla, joka näki päivänvalon vuoden 1969 livelevyllä ”The Turning Point”. Ilta on paketissa, mutta Mayallin ura ei. Tällä vireystasolla edessä on vielä monia hyviä vuosia. Kiltit promoottorit ja keikkajärjestäjät, Chuck Berrya älkää enää päästäkö tänne rahastamaan, ja saakoon B.B:kin jo nauttia eläkehommista. Mutta John Mayallin mainioine bändeineen näkisin todella mieluusti piakkoin uudestaankin, niin kauan kuin Kummisedällä kiertämisen halua, ja ilmiselvää riemua, riittää. Lakki! Päästä!  KG

Post Navigation

%d bloggers like this: