Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “helmikuu, 2014”

The Brains (can), Flesh Roxon @ Klubi, Tampere 26.02.2014

Tamperelainen Flesh Roxon on yksi niistä kotimaisista bändeistä, joka on jo pitkään pitänyt nähdä keikalla. Paljon sanottu vuonna 2012 perustetusta orkesterista. Flesh Roxon kiertää vimmaisesti, ja onkin noussut komeetan lailla psychobillyn maailmanluokkaan. Olisi tosin asiantuntemuksen puutetta lyödä bändin yhteiseen otsaan vain psycholeima, siksi monipuolista Roxonin rätväkkä rock on. Siinä kaikuu enemmänkin psychobillyn punkimpi laita, tai horror punk, miten vaan. Bändi itse nimittääkin tavaraansa zombie rockiksi. Eikä tässä kaikki, joukkion esikoisalbumi ”Flesh to the Bone” on todella kova kokonaisuus. Olisikohan alan kovimpia esikoisia koko maassa kautta aikojen? Jos siis ala tosiaankin on jonkinmuotoinen billy, ja sen johdannaiset.

Tampereen Klubilla tarjoutui tilaisuus vihdoin tarkastaa Roxonit livenä, kun bändi jalkautui kanadalaisen The Brains-yhtyeen lämppäriksi näiden Suomen kiertueelle. Joka onkin, The Brains, sitten hiukan perinteisempää psychobillya, joskin varsin laadullista sellaista. Vuosia sitten Helsingissä nähty umpiturha jäähdyttely alan itsejulistautuneilta kuninkailta eli The Meteorsilta, onnistui pitämään meikäläisen tai meitsin pitkään lajityypistä sivussa. Mutta nyt oli liikekannallepano suoritettava, ja periaatteessa kannatti.

Alunperin oli tarkoitus nähdä bändit edeltävänä iltana Valkeakosken Bar Panamassa. Ihan vaan vaihtelun vuoksi, ja kannattaakseni ajatusta, että Koskiinkin (niin ne itse kaupunkiaan kutsuvat) edes joskus tuodaan ulkomaanbändejä näytille. Mutta joku hyvä syy kai siihenkin oli, että lopulta ennätin vasta Tampereelle.

Soitto soi vartin verran ilmoitettua myöhemmin, ja hyvä niin, Klubille tullaan yleensä tarkasti, ja varttia aiemmin saattaa liiteri olla vielä aika vaisu ja autio. Tänäänkään ei ollut tupa turvoksissa, mutta jengi oli erittäin positiivisella jalalla liikkeellä. Molemmat bändit saivat normaalia arki-iltaa huomattavasti lämpimämmän vastaanoton.

Flesh Roxon täräytti odotettua pidemmän lämppärislotin räyhäkästä, miehekästä ja takakenoista rock’n’rollia, joka sitten kuitenkin pääosin väistää kaikkia genremääritelmiä. Toki pystybasso soi, niukalla rumputyöskentelyllä päästään perille asti ja ulkoinen habituskin tukee, mutta yhtä kaikki. Rock on (genre)rajaton riemu. Mutta mutta. Miksi tänään soitettiin, tai soitatettiin, pitkästä aikaa paskimmilla soundeilla, mitä olen Klubilla kuullut? Yleensähän Klubi soi hyvin, ja turvallisin mielin voi näiltäkin osin keikalle tulla. Tänään yritettiin liian kovalla volyymilla. Hinta siitä oli puuroinen laulu, ja yleisesti ei-lainkaan-niin-hyvä yleismeininki. Olen varma, että salissa suurinta osaa ei häirinnyt yhtään, mutta en puhukaan nyt kuin omasta puolestani.

Ja harvoinpa käy niin, että soundi huononee bändin vedon edetessä, joka tietenkin on anteeksiantamatonta. Tänään kävi molempien orkestereiden kohdalla niin.

Flesh Roxon on mainitusta huolimatta todella kova rykmentti, ja tulee saamaan uusintakatsastuksen mahdollisimman pian. Tänään rymäkimmin lähtivät avausbiisi ”Suck My Chainsaw” ja ”Lonely Rider”. Maailmanluokan biisejä. Kova keikka, kaikesta huolimatta.

Olin kahlannut ennen keikkaa The Brainsien koko kataloogin läpi, ja nyt puhutaan rautaisannoksesta psychobillya. Itselleni bändin parhaat pitkät kiekot ovat kajahtaneet päätyyn viimevuotisen ”The Monster Withinin” kohdalla, sekä vuoden 2011 ”Drunk, Not Deadlla”. Ilahduttavan monta raitaa kyseisiltä levyiltä kuultiinkin. Rätväkimmin lähtivät ehkäpä ”Devil in Disguise” ensinmainitulta ja nimibiisi jälkimmäiseltä. Mutta kyllä tunnustaa pitää, että bändin sinänsä hirvittävän energisen nykäisyn puolenvälin paikkeilla alkoi koko ajan huonontuva soundi ottaa aivoon (jos sallitte) siinä määrin, että mieli alkoi jo alustavasti siirtyä ns. seuraavaan kertaan. Varsinkin, kun bändin nokkamies Rene D. La Muerte ihan tosissaan on laulumiehiä. Kaveri on nimittäin Montrealin Brian Setzer, nimi jota ei tällä palstalla kovin kevein perustein lausuta. Virtaa riittää myös pystybasisti Johnny Montrealilla. Joka myös toimittaa stemmalaulut-ja huudot, yhdessä rumpali Franck O’Brainsin kanssa.

Bändi soitti aika tarkkaan tunnin, mikä on näissä piireissä hyvä, tunti laadullista billya on aina parempi kuin kaksi keskinkertaista. Orkesteri paketoi iltansa tänään, niinkuin varmaan monta muutakin iltaa, nykybillyn kansallis(tai vähintäinkin maakunta-)laululla ”Take What I Want”. Ja vaikka Depeche Mode-cover ”Enjoy the Silence” jäikin tänään kuulematta, niin jäi bändin veto silti itselläni positiivisen puolelle. Ja parasta on se, että suurimmalla osalla paikalla olleista ilta jäi todennäköisesti erittäin positiivisen puolelle. Hyvä ihmiset! KG

Steel Panther (us), Blackwater (uk) @ Pakkahuone, Tampere 19.02.2014

Rakkaalla lapsella on monta nimeä: tukkahevi, sukkahousuhevi, pilluhevi. Ja kun on nähnyt vuonna 2000 Los Angelesissa perustetun Steel Pantherin, kaikista alan yrittäjistä ikinä, on periaatteessa nähnyt ne sadat ja tuhannetkin muut sukkisbändit samalla kertaa. Mutta vain teoriassa. Steel Panther on nimittäin mitä vahvimmin huumoribändi. Sen suurin ansio onkin olla juuri sellainen, vetää kieli poskessa, ja välillä vähän muuallakin. Koko 80-luvun alkuperäinen tukkanousuhevi oli skenenä varsin vakava. Ajatelkaapa nyt vaikkapa Whitesnakea, Cinderellaa tai Guns’n’Rosesia pelkästään. Missä huumori? Twisted Sister ja W.A.S.P. olivat raikkaita poikkeuksia melko sisäänpäinkääntyneessä ja ilottomassa pullistelussa, jota kasarilla synnytettiin kuin suden kuraa.

Moni 80-luvun hukkanousuorkesteri on yhä olemassa, ja oma vakava itsensä. Monia keskeisiä olen onnistunut näkemäänkin vuosien mittaan, mutta yhtä moni alan keskeinen toimittaja on yhä näkemättä. Siksi Steel Pantherin Pakkahuoneen keikalla oli hyvä tehdä välitilinpäätös pimppihevin historiaan.

Illan avasi ruotsalais-brittiläinen Blackwater, jolta laittaisin ihan ekaksi nimen vaihtoon. Saman nimisiä bändejä on nimittäin muutama, ihan tiedoksi. Itsekin olin kotosalla kuunnellut viikon mittaan Spinal Tap-hengessä aivan väärää Blackwateria, kun ei promoottorin sivuilta oikein kunnolla ilmennyt, mikä niistä oli kyseessä. Olisin suonut näkeväni sen Blackwaterin, jota kuuntelin, mutta ei. Lontoosta käsin matkaan lähtenyt trio toimitti umpipaskoilla soundeilla (tai joutui toimittamaan) puoliheijarimaisen puolituntisen, joka ei juuri muistijälkiä jättänyt. Muutama hyvä biisi, mutta tänään(kin) lämppäri oli tuomittu jotenkin aivan erityisesti lämppäriksi. Silti kaikkea hyvää Blackwaterille.

Tuikinormaalina keskiviikkona oli Tampereella liiteri lähes täynnä, joskaan ei ennakolta loppuunmyyty. Tällä kertaa kyseessä oli Pantherin ainoa Suomen veto, joten porukkaa lienee raahautunut kauempaakin. Keikka räväkästi käyntiin ”Eyes of a Pantherilla” ja ”Tommorrow Nightlla”. Niiden jälkeen keikka olikin sitten kääntyä tovin liian pitkäksi stand-upshow’ksi, jossa bändi esiteltiin pitkää liturgiaa noudattaen. Käytiin läpi koko kasariheavyn kliseepankki, mutta toki seassa oli ihan freesiä ja hauskaakin huumoria.

Asian Hooker” on yksi bändin kulkevimmista ralleista. Mikään niistä (ralleista) ei välttämättä ole maailman omaperäisin, mutta lainaamisen taidettahan rock’n’roll on. Toiston ja lainaamisen. Sanoinko taidetta?

Asian hooker,
Hot little motherfucker.
Asian hooker,
You’re a dirty little cocksucker.

Samalla melodialla Bon Jovi voisi laulaa NYCin katujen mukasosiaalisista mukaongelmista (niin paljon kuin niistä nyt multimiljonääri ymmärtää) tai Cinderella rakkauden kauniista ilmenemismuodoista. Mutta Steel Panther on liikkeellä kolmas jalka edellä, ja laulut täyttyvät huorista, autoista, huumeista, pimpeistä ja kulleista. Tässä on bändin nerokkuus, mikäli nerokkuus ei ole liian voimakas sana tähän väliin. Vedetään samoilla, tutuilla kasarihittimelodioilla, mutta vedetään tekstipuoli aivan läskiksi. Ja lauletaan asioista, jotka Mötley Cruelle olivat arkea, mutta jollaista rockdekadenssia hyvin harva enää tänä päivänä pystyy elämään, saati rahoittamaan. Saati haluamaan.

Analyysit sikseen, bändi ei kierrä ulkona tuolla tullakseen analysoiduksi, vaan pistääkseen joka ilta bileet pystyyn. Ja vaikka bändin takahuoneessa olisikin suht hiljaista keikan jälkeen, niin sitten edes musiikilliset bileet, kunnon show.

Bändin roolitus on selkeä. Basisti Lexxi Foxx on se hiukan hidas ja tyhmä helymaija, jolla on liikaa tukkaa ja liian vähän ajatuksia. Lavalle onkin hemmoa varten roudattu meikkipöytä, ettei tyyli vain putoa hetkeksikään. Solisti Michael Starr on kuin David Lee Rothin ja Joe Elliottin yhteinen poika, ja tämän bändin juttujen perusteella sekin voisi olla teoriassa mahdollista. Rumpali Stix Zadinialle on suotu hiljaisen taustamiehen rooli ja kitaristi Satchel on se kaikkein härskein supliikkimies.

Tampereen yleisö syttyi viimeistään ”Just Like Tiger Woods”-hittibiisiin, mainioon Bon Jovi-parodiaan. Satchelin pitkä ja pakollinen kitarasoolo sisälsi kaikki tarvittavat kliseet Beethovenista lähtien ja pisti miettimään, kuinka tietoinen esim. joku Yngwie Malmsteen on omasta hahmostaan. Kaveri kiertää luukuttamassa ympäri maailmaa sillä habituksella, ylpeänä Rolex-kokoelmastaan. Onhan Yngwiekin (itsensä) parodiaa? Onhan?

Gloryholen” aikana lavalle alkaa lapata toinen toistaan hehkeämpää chickeniä, tissejä vilautellaan ja meininki on kuin mistä tahansa käsikirjoittamatta jääneestä musavideosta. ”The Burden of Being Wonderful” ja ”Gold Digging Whore” tyttökuorolla varustettuna saattaa varsinaisen setin loppuliukuun. Joka loppuliuku päättyy bändin käsittääkseni isoimpaan hittiin ”Death to All But Metal”. 

On aika encoreiden. Alan hilata itseäni salin takaosaan välttääkseni ulosmenoruuhkan. Bändi kuulostaa kauempaakin varsin hyvältä, ja kyllähän sekin on sanottava, ettei huumoribändiyden tarvitse tarkoittaa sitä, että osataan vain auttavasti soittaa. Niitäkin on nähty. Ja huikein välispiikkikin pitkiin aikoihin kuullaan. ”I think You know this next song. And in the case you don’t, you might as well get the fuck out of here”. Juuri näin.

Community Property” on huiman kaunis puoliballadi, kunnes kuulee, tajuaa tai tulee lukeneeksi sanat. Omiin nimiinsä tämän melodiakulun merkitessään Ritchie Sambora olisi tahkonnut tällä miljoonia taaloja.

”’Cause my heart belongs to you,
There ain’t nothing that I wouldn’t do, for you.
My heart belongs to you.
But my cock is community property.”

Sillä tavalla. Viimeinen biisi jonka kuulen on ”17 Girls in a Row”. On aika lähteä tien päälle naureskelemaan niille muutamalle sutkaukselle, jotka keikasta eniten mieleen jäivät. Ja tavallaan myös koko itseään täynnä olleelle kasariskenelle. Oli aikaa myös kotimatkalla ihmetellä, miksi ylipäätään lähdin. Vaikka ei bändissä sinänsä mitään vikaa ollut, eikä itse keikassakaan. Silti, pakko on vielä nähdä Y&T, Dokken, Cinderella, Poison, L.A.Guns, Loudness, Keel, Lizzie Borden, 220 Volt…. ja mitä kaikkia niitä nyt oli. Vielä on sarkaa kynnettävänä. KG


Deep Purple (uk) @ Jäähalli, Helsinki 02.02.2014

Deep Purple on julkaissut mainion albumin viime vuonna. Se häviää kultakauden klassikoille, vain jos niin haluaa ajatella. Sitä glooriaa sillä ei viimevuotisena levynä voi edes olla, mitä hard rockin historiallisille järkäleille on suotu, osalle sitäpaitsi vahvasti jälkikäteen. Silkkaa tuoreuttaan se voidaan tuomita vanhojen ukkojen välilevyn pullistumaksi matkalla hautaan. Mutta se on mainio kiekko, täynnä tarttuvia melodioita ja perinnetietoisia sovituksia, mutta myös modernia, kiihkeää groovea. Levy tottelee nimeä ”Now What?!”, ja skeptisimmälle suosittelen kuunneltavaksi vaikkapa raitaa ”Apres Vous”. Sitäpaitsi uusikin levy jatkaa todistusten virtaa siitä, kuinka monta sataatuhatta bändiä tässä maailmassa on oman olemassaolonsa velkaa ”Now What?!”:lla musisoivista herroista kolmelle, välillisesti, ellei peräti välittömästi.

Tunnelma Helsingin legendaarisen jäähallin permannolla on odottava. Ikääntyviä rouvia ja herroja, vanhoja heavypartoja, mutta myös ilahduttava määrä teinejä, käytännössä jopa neljännen  polven Purple-väkeä. Jäähallin ovet on ilmoitettu avattavaksi klo 19, ja niin varmasti tapahtuikin. Soitto on ilmoitettu soivaksi klo 20, ja sitä kohti olin omankin päiväni rakentanut. Soitto kyllä soi ilmoitetusti, mutta kyseessä on lämppäri, jota ei oltu missään ilmoitettu. Ei hallin omilla sivuilla, ei promoottorin, kenenkään. Olisiko ollut iso vaiva? Kyse ei edes ollut myöhäisestä buukkauksesta, olihan sama lämppäri ollut mukana jo edellisillan Oulun keikalla.

Ei silti, lämmittelijän osan hoiti ihan mainiosti Pohjanmaan poika Antti Railio orkestereineen. Kaverihan voitti Voice of Finland-kisan viime vuonna, ja ansaitusti äänellään, mutta minä en keksinyt, bändin sinänsä energisen vedon aikana, Voice of Finlandin ja Deep Purplen yhteyttä. En kertakaikkiaan. Sitäpaitsi, Purple ei tänään olisi lämppäriä tarvinnut. Olisi ollut reilua ilmoittaa pääaktin soittoaika, jokainen voi sitten toimia tavallaan.

Lämmittelyslotin jälkeen lavan etureunaan laskeutuu valkoinen jättilakana, jossa lukee enteellisesti ”now what?” Hetken odottelun jälkeen valot sammuvat, ja Gustav Holstin ”The Planets”-sävelteoksen Mars-osio alkaa soida. Bändi aloittaa äsken mainitulla ”Apres Vous”’lla. Aivan niin hyvin se ei tänään groovaa, kuin vaikkapa ”Now What Live Tapes”-albumilla, mutta groovaa kuitenkin. Itsekin olen takavuosina ollut Jäähallin suhteen keikkapaikkana varsin skeptinen, mutta nykyään en oikein enää löydä syytä valittaa. Permannolla pääsee keskimäärin varsin eteen, eli bändit näkee läheltä. Ja ainakin tänään soitettiin suorastaan erinomaisilla soundeilla. Permannon etuosassa tunnelma on peräti klubimaisen intiimi.

Setin alkuun Purple lataa kolme armotonta klassikkoa, niitä ei tämän bändin varsinaisesti tarvitse säästellä, materiaalia riittää. ”Into the Fire”, ”Hard Lovin’ Man” ja ”Strange Kind of Woman” ovat klassikkosbiiseinä taipuvaisia osoittamaan, että Deep Purple on tänään kovassa iskussa. Ja erittäin alusta asti pistää silmään, kuinka ison ilon kautta mennään. En muista juurikaan nähneeni ilottomia keikkoja sellaisilta bändeiltä, joissa soittajien keski-ikä on 55, tai yli. Hymy huulilla vetää Purple, soittamisen ilo on tallella 46 vuoden jälkeenkin! Se nimittäin, kun soitetaan jortikka päässä tai slerba otsassa, tarttuu yleisöönkin. Jos bändi on nihkeä, mitä syytä meilläkään on mitään muuta olla?

Ylimpänä seremoniamestarina häärii tietenkin Ian Gillan, jonka ääni ehkä ei ihan entisellään ole, mutta kuosissa kuitenkin. Sitäpaitsi kenenkään laulajan tapauksessa, olisi lähinnä typerää verrata 20-vuotiaan ja 65-vuotiaan ääntä. Pientä talvista yskääkin Gillanilla pukkaa biisien välissä, joten pienen särön legendaarisessa äänessä ymmärtää ja antaa heittämällä anteeksi. Sen sijaan on hiukan vaikeampi sulattaa sitä, ettei Gillan ole oppinut uuden albumin lyriikoita. Korjatkaa eturivissä olleet, jos olen väärässä, mutta sikäli viihtyi mestarin katse lattiassa, että en sieltä nyt muutakaan mielenkiintoista saanut päähäni, kuin lyriikkaflaput. Eniten tämä seikka häiritsi edesmenneen kosketinvelho Jon Lordin muistolle omistetussa ”Above and Beyondssa”. Olisi ehkä ollut korrektia muistaa, mitä sanoja haluaa suurmaestrolle omistaa. Mutta nyt ollaan käytännössä Purplen puolelta ainoan kritiikin äärellä koko iltaa koskien, joten aika pienillä mennään.

Viimevuotiselta platalta Purple soittaa peräti 5 biisiä. Ja se on ihan oikeasti hienoa se. Miksi tehdä uusia levyjä, jos ei itsekään niihin usko? Meidänkö tehtävä se pelkästään on? Ja samaan aikaan, kun ylpeydellä soittaa viisi raitaa tuoreimmalta, voi samana iltana jättää soittamatta ”Highway Star”, ”Child in Time” ja ”Speed King”. Aivan mahtavaa. Nostan hattua. Menepä nimittäin (korkealle arvostamani) Uriah Heepin keikalle, ja ehdota siinä vieruskaverille, että tänään tuskin kuullaan ”Easy Livingiä”.

Männävuotisen albumin raidoista tänään komeimmin soi ”Above and Beyond”, erittäin hieno biisi. Toisaalta, onhan se tunnetta täynnä, heinäkuussa 2012 syöpään kuollut Jon Lord oli kuitenkin bändin perustajia ja elintärkeä osa Purple-mytologiaa ja soundia (ellei soundillisesti se jopa kaikkein oleellisin) vuosikymmeniä. Lepää rauhassa siis Jon. ”Lazyssä” Gillan tarttuu huuliharppuun ja suora yhteys bändin bluesjuuriin on auki. Välispiikeissään Gillan veistelee yhtyetovereistaan juuri sellaisella otteella, kuin vain näin pitkään pystyssä pysyneessä duunipaikassa voikin. Tähän iloon, soittamisen riemuun ja huumoriosastoon ei Ritchie Blackmore koskaan oikein tainnut sopia. Mies kantaa nimittäin melkoisen jäykkäjoonaan mainetta. Itsekään en kaivannut Nordenskiöldinkadun lavalle Blackmorea, mutta Lordia kovasti kyllä. Ei silti, Don Airey, miljoonissa liemissä keittynyt veteraani, täyttää Lordin saapaat paremmin kuin hyvin. Miehen pitkä soolo-osuus loppupäähän keikkaa oli sanalla sanoen ällistyttävä. Sisälsipä se myös fragmentteja Sibeliuksen Finlandiasta.

Kitarassa Steve Morse, Ohion valkoinen intiaani, on niinikään uskomaton ukkeli. Kitara soi tyylillä ja maulla, mutta koko ajan muistaen, että nyt ollaan Deep Purplen eturivissä. Perkeleen tyylikäs äijä.

Lavan energisin hahmo on kuitenkin Roger Glover. Ei niin, että maine edes olisi huono, mutta Glover on myös jopa mainettaankin parempi basisti. Tämän todistaa mm. monet tuoreen levyn linjat ja miehen soolo encoreosuudessa. Joka oli illan kaikista runsaista ja rönsyävistä soolosessioista ehdottomasti viihdyttävin ja paras. Ja se on paljon sanottu, kun samalla lavalla on Airey, Morse ja hard rockin Gene Krupa, umpilegendaarinen perustajajäsen Ian Paice. Kaveri vetää aurinkolasit nokilla, pienessä kirvesniemimäisessä sivukumarassa ja suu käy. Huimaa seurattavaa.

Ja sitten se tulee, Aireyn soolo-osuuden jälkeen. Nimittäin keikan loppuhuipennus. Kaikki alkaa ”Perfect Strangersilla”, aivan ällistyttävän hienolla vetäisyllä. Pelkästään tämän yhden biisin takia olisi voinut paikalla tänään olla. Valomies on meiningissä mukana ja paiskoo mustuuteen valkoisilla yläspoteilla, tunnelma on täällä. ”Perfect Strangers” mukaan lukien, keikan loppuosa on pelkkää juhlaa. Jota juhlallisuutta suorastaan lisää se jo todettu fakta, että ne muutamat kaikkein ilmeisimmistä, jätetään tänään soittamatta. Seuraa komea ”Space Truckin” ja tietenkin varsinaisen setin päättävä ”Smoke on the Water”. Tämä nyt sentään on soitettava. Ja taas stikkaa ilo silmään. Bändi vetää ”Smoken” kuin ensimmäistä kertaa. Koska se on yleisölle tärkeä biisi, ei sitä ole ollut mitään syytä opetella vuosien mittaan vetämään vasurilla, mätä liha nenän päällä. Vaan ilolla siitä, että näillä muutamilla biiseillä pelkästään, tämä meidän herrasmiesorkesterimme on yksi koko rockhistorian tärkeimmistä. Sitäpaitsi kaikkien terojen, jarien, jarmojen ja juhien, jotka vetävät coverpumppujensa kanssa ”Smoken” harva se lauantaiehtoo soittoruokaloiden nurkissa Ypäjältä Kiihtelykseen, olisi kannattanut olla paikalla todentamassa, miten ”Smoke” on tarkoitettu vedettäväksi. Saako sanoa? Saa. Huikea hetki. Saako toistaa? Saa. Tästä tulee kuulkaa kova livevuosi.

On aika encoreiden. Ja niinkuin tämän blogin vakilukijat tietävät (niin vähän kuin teitä ehkä onkin), en ole encoresmiehiä lainkaan. Mutta tänään toivon, että bändi tulisi takaisin. Eli tänään olen koko encoren historiallisen idean takana täysillä. Näinkin voi käydä. Ja kieltämättä aika lyhyen aikaa bändiä pitääkin takaisin maanitella. Alkuun vanha bluesstandardi ”Hush”, josta Purple teki oman hittinsä heti vuonna 1968. Ja sitten Roger Gloverin bassosoolon jälkeen vielä upea ajo ”Black Nightista”. Ilta on paketissa. Mutta Deep Purple ei ole. Tällä kisakunnon ajoittamisella, edessä voi olla vielä hämmentävänkin monta vuotta. Tähän ikään äijät ovat jo kuitenkin siinä määrin tien päällä viihtyneet, etteivät ihan kauheasti osaa muuta edes tehdä. Mahtavaa Diip Pööppul, älkää koskaan lopettako. KG

Post Navigation

%d bloggers like this: