Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “joulukuu, 2013”

Jarboe (us), Void ov Voices (hu) @ Kuudes Linja, Helsinki 19.12.2013

Attila Csihar nousi rockin maailmankartalle 80-luvun loppupuoliskolla unkarilaisen blackmetalryhmä Tormentorin nokilla. Bändin esikoisalbumi ”Anno Domini” vakuutti alan nousevat ja laajenevat piirit, ja bändistä tulikin varhaisen mustuuden kulttinimi. Samaan aikaan Norjassa laulu-ja soitinyhtye Mayhemin vokalisti (olisi liikaa sanoa laulaja), ruotsalainen Dead, tapetoi yhteiskämpästä tunnelman pilalle, aseenaan haulikko ja ainoat aivonsa. Mayhem oli alkamaisillaan ensimmäisen pitkänsä levytyksiä, ja solisti piti jostain löytää. Paikka oli Attila Csiharin ja loppu on äärimetallin historiaa. Yhteistyön tulos on niinkin legendaarinen platta kuin ”De Mysteriis Dom Satanas”, yksi kaikkien aikojen parhaista blacklevytyksistä koskaan. Ja tärkeimmistä. Vuodesta 2004 lähtien Attila on sitten toiminut myös Mayhemin vakiokokoonpanossa solistina, nyt jo kolmella pitkäsoitolla, ja tietenkin kiertueilla.

Mayhemin lisäksi miehemme Budapestista on toiminut ikäänkuin ulkojäsenenä yhdysvaltalaisessa hidasteluorkesterissa Sunn O))) ja vieraillut vaikka kenen levyilla, mutta pyörittänyt myös vuodesta 2008 lähtien yhden miehen sooloprojektiaan Void ov Voices. Viimeksi keväällä Void ov Voices esiintyi Helsingin Korjaamolla, missä Attila säesti mykkäelokuvan ”Tohtori Caligarin Kabinetti”. Jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä, jonka täytyy olla hyvä, menetin tuon tilaisuuden. Nyt oli tilanne paikattava ja hankkiuduttava Budapestin nuuttipukin pikkujoulushow’n äärelle Sörnäisten Kuudes Linja-klubille.

Otsikko Void ov Voices on varsin kuvaava. Tänään, ja varmaankin muinakin iltoina, Attila veti rapsakan puolen tunnin show’n valkoiseen kaapuun ja mustaan huppuun pukeutuneena. Tunnelmakynttilät paloivat ja ainakin itse vannoutuneempana blackmetalhesselinä pääsin aika ajoin jopa ns. tunnelmaan. Mutta korostan, vain hetkittäin. Csiharin setti oli yksi pitkä (en sanoisi biisi) musiikkiseinä joka vyöryi päälle niin, että mies ääntelehti, murisi, lauloi ja voihki mikrofoniin, luuppasi oman äänensä ja loi siitä kollaasin. Välillä kama kuulosti kieroutuneelta, modernilta oopperalta, välillä fransiskaaniluostarin kuorolta, joka on saanut yöllisiin harjoituksiinsa vihreänkarvaista tahtikättä heiluttamaan itsensä Vanhan Huoripukin. Alussa vetoa olin varma, että tästä syntyy jotain täysin ainutlaatuista. Parinkymmenen minuutin kohdalla ajatus karkaili jo pahasti, mikä todistaa kuitenkin jonkinasteisen meditaation puolesta, ja loppua kohden olin taas varma, että tämä kannatti nähdä. Olin nähnyt Attila Csiharin kerran aiemmin, nyky-Mayhemin nokilla, pahaksi Joulupukiksi naamioituneena. Nyt teema oli enemmänkin antikirkollinen. Väitän edelleen, että paikalla kuitenkin kannatti olla, syventämässä kuvaa Unkarin bläkkislegendan taiteilijaolemuksesta. Attilan setti loppui juuri ja juuri, kun se oli käydä ylipitkäksi, miehemme Kehnossa kumarsi ja poistui takahuoneeseen.

On paha mennä sanomaan, kumpi illan esiintyjistä itseäni houkutteli enemmän paikalle. Tänään taisi tulla aika tavalla vähämaalinen tasapeli sen suhteen. Illan pääesiintyjä toki meni niiden joukkoon, jotka pitää nähdä, heti aiemmin syksyllä kun keikka julkistettiin. Jarboe on neworleanssyntyinen laulaja-lauluntekijä, joka hankki kannuksensa Swans-yhtyeen tärkeänä jäsenenä vuosina 1985-96. Niin tärkeänä, että Swansien nokkamies Micheal Gira suorastaan muutti bändin musiikillista linjausta Jarboen liityttyä remmiin, ja molemmat mainitut olivatkin tämän merkityksellisen metelibändin ainoat pysyväisjäsenet orkesterin kultaisina vuosina. Swansien paluuseen Jarboe ei ole livenä ottanut enää osaa, mutta laulaa kuitenkin vuoden 2012 comebacklevyllä muutamalla raidalla.

Nyttemmin Jarboen soolokatalogi on jo valtavan pitkä, lauluja ja levyjä on syntynyt kuin kärpässieniä sateella, ja niillä vierailijoidenkin lista pelkästään on jo vinoutumamusiikin kaanonia kovimmillaan. Esimerkiksi kiintoisalle, mutta kuuntelukokonaisuutena aah niin raskaalle ”Mahakali”-albumille (2008) Jarboe sai vieraikseen mm. Phil Anselmon ja jo mainitunkin Attila Csiharin. Levylle kannattaa antaa eittämätön mahdollisuus, vaikka itse aloittaisinkin Jarboen maailmaan tutustumisen hiukan helpommasta ”The Men Album”-levystä (2005).

En ala väittämään mitään Jarboen illan settilistasta, tuotantonsa on vain osin tuttua, eikä tämä muutenkaan ole mitään ”hei tän mä tiiän, tää on soinu Rockilla”-kamaa. Jarboe tekee ja esittää jonkinlaista uusfolkia, joka väliin sisältää pikkupsykedeelisiäkin sävyjä, mutta on kuitenkin rakenteeltaan varsin tunnistettavaa. Enkä malta olla mainitsematta, että muutamin biisein ammennettiin Amerikan alkuperäisväestön rytmiikasta. Jotain tälläistä ovat saattaneet olla ne varsin varhaiset Patti Smithin kirjallisuusiltakeikat, kun ilmaisu on pikku hiljaa alkanut kehittyä puhutusta runoudesta biiseiksi. Mene tiedä, kun en ollut paikalla. Mutta sen tiedän, että Jarboella on vahvin, upein ja superseksikkäin lauluääni, mitä olen taas toviin kuullut. Meni nimittäin linjoista läpi. Ja siksi, vaikka en ladysta paljoa tiennytkään ennalta, olin myyty. Sen intensiivisen kolmevarttia nimittäin, kun Jarboen preesens oli samaa tilaa täyttämässä. Hetken musiikkia, mutta hetken joka tuntui. 

Lähin mieleeni nouseva vertailukohta on toinen klassista koulutusta saanut amerikkalainen naisääni isolla Nai:lla, nimittäin Zola Jesus. Vaikka Zola toimittaakin uskomatonta ääntään ison rumpubiitin tukemana, ja puite on massiivisempi, jotain samaa näissä upeissa mimmeissä on. Että joutuu vielä ulkona kadullakin miettimään, mitähän tuli juuri kuultua, ja ennenkaikkea, tuliko se ääni ihmisestä?

Jarboen rinnalla soitti tänään, 12-kielistä akustista kitaraa, mies joka toi blackmetallin Yhdysvaltoihin, eli herra P.Emerson Williams, nyrjähtäneen musiikin moniottelija ja multitaiteilija. Lienevätkö Williams ja Jarboe suorastaan pariskunta, sitä ei edes lähdekirjallisuudelle antautuminen paljastanut, mutta sellaiseen käsitykseen jäin. Yhtä kaikki, hyvä oli nähdä Williamskin livenä, miehen ison katalogin tummin, nopein ja nihilistisin osa on alan harrastajan erittäin laadukasta peruskamaa. (Jos hillitön, mutta näkemyksellinen ajo kiinnostaa, kannattaa ottaa kuunteluun Williamsin Choronzon-nimellä julkaisemat  industrialblackin klassikot ”Magog Agog” (1998) ja ”Era Vulgaris” (2000).

Illan lauteilla kolme nyrjähtäneen, mutta ison näkemyksen taiteilijaa, joita ei listoilla näy. Onneksi sana sentään oli kiirinyt, ja paikalla oli edes kiitettävästi väkeä. Tällaisten artistien tuonnista maahan kesken kiihkeimmän joulunrakentelusesongin, iso hatunnosto Fullsteam Agencylle ja Kutoselle.  KG

Depeche Mode (uk) @ Hartwall Areena, Helsinki 15.12.2013

Loputtomalta tuntuneen ja kovin kosteaksi kääntyneen pikkujouluviikon päätteeksi oli odotettavissa yksi kuluvan keikkavuoden ennalta tärkeimmistä illoista. Ja sen nähtyäni voinkin todeta, että pikku (etenkin kesäisistä) aallonpohjista huolimatta, kyllä tästä kuulkaa vielä kova keikkavuosi saadaan. Tai on jo saatu. Monta todella kovaa ja isoa nimeä on tähänkin herran vuoteen mahtunut, mutta kun vielä sai pikkujoululahjaksi legendasbändi Depeche Moden, niin alkaa olla piakkoin livevuosi 2013 kovassa ja näyttävästi käärityssä paketissa.

Aika monia tärkeitä bändejä joutuu joskus odottamaan kovinkin kauan nähtäväkseen. Kyse ei välttämättä ole siitä, etteikö orkesteri vierailisi omalla pelialueella. Joskus syyt voivat olla todella typeriäkin. Vaikkakin esimerkiksi Depeche Mode on ollut itselleni tärkeä bändi jo hamalta 80-luvulta, nyt vasta natsasi. Ensimmäisen Suomen keikan menetin asumalla ulkomailla, toisen olemalla töissä, mutta bändin kolmanteen vierailuun 2006 olin peräti ajoissa hankkinut ennakot. Menin kuitenkin ahneuttani ja typeryyttäni ottamaan kyseiselle päivälle umpiturhia työtehtäviä, vaikka ei olisi ollut pakko. Samaa virhettä en tosin nykyään enää tekisi, eihän juuri mikään ole niin tärkeää kuin käydä keikoilla. Myös DM:n edellinen veto 2010 jäi näkemättä, joten tämä Delta Machine Tourin Helsingin ilta oli sanalla sanoen aika odotettu. Ja mahtavasti lunastui.

Illan lämppäriksi oli valikoitunut Mute Recordsin katalogista brittiläinen Big Deal, johon en ollut edes vaivautunut ennakolta tutustumaan. Tiesin nimittäin käytännön tasolla varmasti, että bändi jää näkemättä. Hartwall Areena on onnistuneena iltana, onnistuneilta sijoilta koettuna ihan ok konserttipaikka, mutta kokemani mukaan se ei ole kertaakaan kohdellut lämmittelevää artistia hyvin. Kommentoikaa ihmeessä, jos itse koette toisin. Kun on nähnyt muurahaisen kokoisen Melrosen avaavan peliä Guns’n’Rosesille, joka aloittaa oman shownsa kaksi tuntia myöhemmin, tai sekavan sirinän jota kutsutaan Backyard Babiesiksi, niin Hartwallin lämppäysslotit ovat yksinkertaisesti lakanneet huvittamasta. Ja kyllähän Areenan soundejakin joutuu joka kerta erikseen jännittämään. On ollut puuroa ja huttua takavuosina, joskus kohtuullisen hyviäkin, artistista kovin paljon riippuen.

Tänään kuitenkin, tästä on hyvä vihdoin päästä asiaan, kuulin parassoundisimman keikkani ikinä Hartwall Areenan hornankattilassa. Kuinka ollakaan, lavalla oli niitä toimittamassa yksi koko pop/rockhistorian merkittävimmistä bändeistä, Depeche Mode. Sattumaa tuskin. Jo alun introksi ja pikku soundcheckiksi ajettu technobiitti todisti, että tänään tulee saamaan ns. sanoista selvää. Eikä tarvinnut turvautua korvatulppiin, niinkuin täällä niin monesti, kun istutaan kylkimyyryä artistiin ja liian kovaa ajettu sihinä ja kihinä ruuvaa toisesta korvasta sisään ja ulostuloaukosta pois. Kuulaasti tuli, eikä bändin huipputekninen video-ja valoshow mainittua kuulautta latistanut. Tämmöisiä konsertti-iltoja lisää, kiitos paljon!

Keikka startattiin niillä kahdella raidalla, joilla myös tuore ”Delta Machine”-albumi käynnistyy, eli ensin komean duranduransävyinen ”Welcome to My World” (kuin avausbiisiksi luotu), ja sitten ”Angel”. Muitakin äänenpainoja olen kuullut, mutta tämänvuotinen uutuusalbumi todistaa, että DM:lla on vielä paljon annettavaa. Kyse ei ole mistään jäähypiipaasta, vaan pääosin biiseistä, jotka eivät klassikoiden rinnalla häpeile. Ei bändien uusi materiaali ole aina automaattisesti paskaa. Se on uutta materiaalia.

Kovin suotuisalla jalalla liikkeellä ollut yleisö heräsi kautta lehtereiden viimeistään kolmanteen biisiin eli klassikkoon ”Walking in My Shoes”. Tämä ja vaikkapa loppupuolella kuultu ”Personal Jesus” osoittivat, että kun alkuperäisartisti näkemyksellisesti tuuttaa menemään, niin ei haittaa vaikka mainitutkin biisit on kuullut miljoona tai miljardi kertaa kaiken maailman kissanristimäyhteyksissä ja mitä kamalampina versioina, karaokesta radioon, kaatopaikalta miestenvessaan. Jälkimmäisenäkin mainittu ralli oikein ottaa nykyään päästä, kun joku taas jossain keksii sen soittaa. Mutta DM puhalsi umpikuluneisiinkin klassikoihin tuoreen hengen. Se on kuulkaa ammattitaitoa se.

Oman iltani kohokohta oli olla niinkin alussa kuin neljännessä biisissä, nimittäin sikäli komeasti lähti yksi itselleni tärkeimmistä eli ”Playing the Angel”-albumin ”Precious”. Lisäpisteitä rekallinen biisin liikuttavasta videokuvituksesta. Tässä kohtaa tuntui muutenkin, että Depeche Mode oli viimeistään onnistunut lämmittämään omat lauteensa itselleen. Martin Gorelta alettiin kuulla näkemyksellisiä kitarakuvioita ja Dave Gahan oli saanut lihakset lämpimiksi. Bändin kolmas kivijalka, alkuperäiskiipparisti Andrew Fletcher on ottanut roolinsa vähäilmeisenä omana itsenään. Nyky-DM:n ovat jo pitkään täydentäneet konserttikuntoon Peter Gordeno koskettimissa ja aika ajoin bassossa, sekä tämän vuoden jykevimmät iskut toimittanut rumpali Christian Eigner. Takarivi tärisi. Dave Gahanin ääni on kunnossa, ja ilmeisesti koko mieskin suhteellisen hyvässä. Vuodet heroiinin kanssa näkyvät, mutta onneksemme myös kuuluvat. Laululla on painoarvoa, sanottava on koettua ja nähtyä. Try walking in Dave’s shoes! Ahdistaa edes yrittää katsoa näitä TV:n loputtomia mukalahjakkuusohjelmia, kenelläkään kun ei tunnu olevan mitään käsitystä eletyn elämän vaikutuksista ilmaisuun. Tai kokemuksen, tai iän. Tai paljon minkään.

Ja vaikka Depskut ovat yhdessäkin nähneet monet alamäet, ei pelkät päihdekierteet, vaan myös musiikilliset spiraalit, tulee silti veljeyden ja keskinäisen arvonannon fiilis lavalta läpi. Osoituksena myös tästä, Martin Gore tulkitsee meille peräti kolme biisiä vain Gordenon piano tukenaan. Eli tämä on se keikkojen ”akustinen” osuus. Uudella albumilla vierastamani ”Slow” osoittautuu upeaksi lauluksi Goren laajalla äänellään tulkitsemana, mutta vielä selkäruotoonmenevämmin riipii ”But Not Tonight”. Järjettömän komea ja tunteikas veto. Yleisö osoittaa viimeistään tässä vaiheessa, että tänään koostutaan faneista ja aidolla asialla olevista, ei tuhansista firmalippulaisista, jotka usein kansoittavat Areenan lehtereitä. Tai jättävät lipun saatuaan peräti kansoittamatta (ja lippu menee hukille).

Jotenkin hittiraita ”Black Celebration” tuntuu tänään lähes renkutukselta, siksi kovaan sarjaan se joutuu, ja tämä antaa lisätodistusta myös uuden albumin laadusta. Mainitun ”Black Celebration”-albumin soundit lähinnä karmaisevat itseäni tänäpäivänä ja siksi tuon periodin tavaraan ei juurikaan tule kajottua kotioloissa, mutta silti tälle nykyiselle raskaskätiselle ja jykevälle DM:lle sovitettu ”Question of Time” soi lähes tunnistamattoman jyhkeästi.

Areenaan saapuneet tanssijalat alkoivat viimeistään isosti vipattamaan ”Enjoy the Silencen” kohdalla. Omasta näkökulmastani, alakatsomosta 109, keikkaa pystyi seuraamaan aivan mainiosti vaikka omaa tanssijalkaa ei niin kovasti vipattanutkaan. Kiitos Areenan avaruuden ja suht hyvien nousukulmien, aina jotain näkee, vaikka posse edessä nousisikin joraamaan. Ja passaahan sitä jorata, ei sillä. Kuten jo totesin, ehkä jopa ennakkopelkäämäni ”Personal Jesus” lähti suorastaan psykedeelisen hitaasti liikkeelle, mutta kasvoi sitten kolossaaliseksi luennaksi eittämättömästä, mutta puhkitahkotusta klassikosta.

Sitten hengähdystauko, eli bändi ei ikinä väittänytkään minkään olevan ”our last song tonight” tai ”we leave you with this”-jargoniin ei ollut syytä. Depeche Moden tapauksessa tietää täsmälleen mitä soitetaan, riittää kun tsekkaa edellisen konsertin settilistan. Näin huipputekninen show ajetaan tarkasti läpi joka ilta, yleisön plakaattitoiveille tai improille ei ole oikein paikkoja. Silti, kaikesta teknisyydestään ja tarkkuudestaan huolimatta show eli ja hengitti. Dave Gahan onnistui antamaan vaikutelman, kuin juuri tämä setti soitettaisiin läpi peräti ensimmäistä kertaa juuri tälläisenään.

Toki niitä viittä lopun biisiä voi myös kutsua encoreiksi, jos haluaa. Jälleen kaksin Gore ja Gordeno aloittavat, nyt vuorossa upea kasariosuma ”Shake the Disease” kovimpaan ytimeensä riisuttuna. Jopa ”Just Can’t Get Enough”, setin vanhin biisi, kohoaa alkuperäisen yksinkertaisesta syntikkarillumareistään paljon isommaksi, suorastaan teokseksi, kun nykyinen raskassoundinen DM paiskoo menemään, nyt koko bändin voimalla. Orkesterin koko paketti on sikäli visuaalinen, että välillä unohtaa kokonaan seurata itse hesseleitä lavalla, kun huomiota vie taustascreenin videot ja katosta alas laskeutuva räkkihässäkkä pyörivine valoineen. Mutta ei ainakaan voi sanoa, etteikö suolaiselle lipunhinnalle yritettäisi tarjota vastinetta.

Ilta päättyy komeaan ”Never Let Me Down Again”iin. Bändi kumartaa muutaman kerran kiitokseksi ja poistuu. Hallin valot syttyvät, homma on paketissa. Areenalta purkautuu tyytyväisen oloista jengiä. Tihkusade ei haittaa, Depeche Mode on nyt vihdoin nähtynä, eikä oikeastaan hetkenkään ajan tarvinnut olla pettynyt. Ja se on paljon kuulkaa sanottu Hartwall Areenalta kovahkon keikkavuoden loppumetreillä. Ja ennenkaikkea bändistä, jota ehti odottaa uskollisesti yli 20 vuotta. KG

Amon Amarth (swe), Carcass (uk), Hell (uk) @ Kaapelitehdas, Helsinki 09.12.2013

Tähän metalliseen täyslaitailtaan piti alunperin suhtautua pikku jännityksellä. Ensinnäkin brittilegenda Hell oli heti paluustaan lähtien ollut niiden listalla, jotka jossain kohtaa pitää nähdä. Toisekseen Carcass on metallin historiassa yksi kaikkein tärkeimmistä, ja luonnollisesti aivan niillä samoilla listoilla. Carcass kun on aiemmin aina mennyt jotenkin ohi, ennakkopelkoja nostatti siis se, pystyykö bändi odotuksiin vastaamaan. Hellistä ehkä puhumattakaan. Kolmas illan line-upissa eli pääesiintyjä Amon Amarth puolestaan on itselleni jäänyt levyiltäkin varsin tuntemattomaksi. Eniten kuitenkin joutui pelkäämään keikkaa järjestäneen tahon paikkavalintaa eli Kaapelitehtaan pitkää mutta loputonta Merikaapelihallia. Viimemainittuhan  illasta sitten päälimmäisenä pettymyksenä lunastuikin.

Kaikki oli aika lupaavaa vielä siinä kohtaa, kun Hell odotutti itseään lavalle. Bändin hiilihankologo taustan kankaassa tanassa, oikeinkin tarmokkaat perkeleenkuvat lavan sivusermeissä ja tulomusiikkina Rainbow’n ”Long Live Rock’n’Roll”. Ja oikeastaan vielä siinäkin vaiheessa, kun bändi syöksyi lavalle. Solistilla naama tutusti maalattuna ja tutusti orjantappurakruunu päässä. Mutta pianpa se into sitten lähtikin laskuun. Puhun nyt omasta innostani, en bändin.

Nottinghamilainen Hell inkarnoitui vuonna 1982 ensimmäistä kertaa, mutta ei koskaan tuolloin päässyt levyttämään ja hajosikin jo 1987. Tämä otti alkuperäissolisti Dave G. Hallidayta sen verran koville, että vaihtoehdoksi jäi pakokaasu, letku ja autotalli. Bändi masinoitiin henkiin uudelleen 2008 ja uudeksi nokkamieheksi otettiin näyttelijäsmies David Bower, alkuperäiskitaristi Kev Bowerin veli. Muusta kasarimiehistöstä (Kev’n lisäksi) mukana ovat edelleen basisti Tony Speakman ja rumpali Tim Bowler. Bändin täydentää rytmikitaristi Andy Sneap, joka parhaiten tunnetaan metallimaailman ahkerana ja arvostettuna tuottajaguruna, miksaajana ja masteroijana. Paluunsa jälkeen bändi on kasannut kaksi albumia, joista ensimmäisen (Human Remains, 2011) lähinnä kasarilla jo demotetuista varhaisbiiseistä. Mainittu kiekko on itseasiassa hieno heavylevy ja osoittaa bändin olleen 80-luvulla voimakkaasti aikaansa edellä. Albumi on kuin katsaus koko heavyn historiaan, ja kannattaa tsekata, jos on tsekkaamatta jäänyt. Kyseiseltä esikoisplatalta kuultiin 4 biisiä, joista ärhäkimmin lähti ”On Earth As It Is in Hell”. Pientä yleisönlaulatustakin jo viriteltiin ja pieni, mutta intensiivinen joukkio lavan edustalla tuntui tuntevan yhtyeen materiaalia melko hyvin. Mutta meikäläisen osalta keikka kyllä kaatui valitettavasti muutamaan asiaan, vaikka bändi yritti vimmalla vetää kovan show’n ja minä vimmalla tykätä siitä. Mutta jotain jäi puuttumaan.

Ensinnäkin David Bowler on lopultakin näyttelijä, joka osaa laulaa. Ei toisinpäin. Kummallinen ja teatraalinen lavakeekoilu orjantappurat päässä sai jotenkin niin huonon näyttelemisen muotoja, että myötähäpeäksihän se välillä kääntyi. Huippu saavutettiin, kun miehemme äityi ruoskimaan itseään barabbaana pitkin lauteita. No, joku onnekas sai ruoskan muistoksi rockmuseoonsa. Suhteellisen muistijäljen jätti myös mainio ”Something Wicked This Way Comes”, ja onhan näillä toki kulkevia biisejä, mutta nyanssit tulee levyiltä niin paljon paremmin läpi. Livekaahauksessa menetetään se, mikä Hellissä on ainutlaatuista.

Sitten olikin aika alkaa suhtautumaan siiihen, että Carcass on kohdakkoin nähtävissä palttiarallaa 20 vuoden odottelun jälkeen. Vähintäinkin. Hellin olin nähnyt erittäin hyviltä jalansijoilta, mutta pakkautuma edessä oli Carcassin aloittaessa jo sitä luokkaa että näkörajoitteita alkoi olla. Keikka jysäytettiin käyntiin ”Buried Dreams”lla, klassikkoalbumi ”Heartworkin” (1993) avausraidalla. Joka kyseinen albumi on itselleni ollut aina se tärkein ja soitossa kulunein Carcass-pitkäkiekko, vaikka sitä edeltävienkin laadusta ja merkityksestä toki olen täysin tietoinen.

Basisti-laulaja Jeff Walker ja kitarsti Bill Steer ovat jäljelle jääneet alkuperäiscarcassit. Jomman kumman lähtö edellyttäisi nimen vaihtamista. Toki siinä keikkaa vastaanottaessa kävi mielessä sekin, että onko tämä Carcass? Vai Walker, Steer ja pari muuta jannua?  Semminkin kun nuori ruotsalaisrumpali Daniel Wilding tuntui takovan larsulrichmaisesti vähän sinnepäin. Rytmikitaristi Ben Ash on tämänvuotinen hankinta, mutta paikka on löytynyt ihan laadukkaasti eturivistä. No, tunteroinen tai vähän vajaa Carcass-klassikoita varsin siedettävillä soundeilla, illan parhailla itseasiassa. Mutta se nyt ei vielä ole Merikaapelihallissa välttämättä kauhean paljon.

Kaikki illan bändit muistivat mainita olleensa rundilla jo peräti raskaat viisi viikkoa. Jokainen meistä freelancereistä (joskin tyystin eri alan) tietää, että viimeisenäkin keikkapäivänä pitää yrittää jaksaa vetää täysillä. Me rundin viimeiselle keikalle maksaneet kun emme niistä muista keikoista oikein osaa sanoa, emmekä välttämättä ole kiinnostuneita. Parhaiten tänään kiertueväsymystä vastaan taisteli Hell. Ja kyllähän, jos itselleen saa olla rehellinen, niin Carcasskin vetäisi aika rutiinisuoritteen. Mutta legendaarisuuspisteet päälle ynnäten, niin kaikesta huolimatta Carcass oli kuitenkin oman iltani pääesiintyjä. Muutakin mieltä saa olla, mutta eihän Carcassin tuoreehko ”Surgical Steel”-albumi tule metallin klassikoksi muodostumaan. Bändi on ne jo tehnyt. Silti itselleni illan kovimpia nykäisyjä oli tuore ”Captive Bolt Pistol”.

Jos lasketaan bändipaitojen ja huppareiden, sekä eturivin tungun perusteella pelkästään, niin illan vääjämätön pääesiintyjä oli ruotsalainen viikinkilauma Amon Amarth. Itselleni, myönnän, kovin tuntematon tuttavuus levyiltä, vaikka bändin olemassaolosta olen ollut toki tietoinen alun jumalhämärästä lähtien. Ei vaan ole koskaan tullut tartuttua tuotantoonsa. Erittäin kova rykmentti, joka ammentaa sanaa ja ilmettä Pohjolan mytologiasta. Komeita ralleja melodisen kuolon sarkaa kyntäen, mutta jotenkin kovin nyansittomalta tämäkin bändi onnistui livenä vaikuttamaan. Joskin on todettava, että seurasin keikan varsin takaa, enkä edes loppuun asti, mutta yli puolivälin kuitenkin. Ei voi mitään, ei kaiken tarvitse pudota, kolahtaa, upota, siinähän tämän homman hienous on. Tänään ei ollut Amppareiden vuoro. Tänään vuoro oli omalla kohdallani Carcassin. Kaikki kolme bändiä tänään ”nähtyjen joukkoon”, kuten meillä päin tavataan sanoa. Levykauppaan ei tämän illan perusteella tarvitse rynniä, ja jos kohta, niin sittenkin kuitenkin siihen H:n kohdalle hyllyä.

Ehkä tuossa jo tulikin ilmi mielipiteeni Kaapelitehtaan Merikaapelihallista keikkapaikkana. Varmasti melko hyvä tila valmistaa merikaapelia, pituutta ja korkeutta nimittäin riittää. Ne on hyviä asioita kaapelintekijälle, mutta ei maksavalle rockyleisölle. Baarista katsottuna lava on noin sadan metrin päässä ja ainakin ilman korvatulppia soundi on betonista ja taas kerran loppumattomasta betonista miljoonasti kimpoillessaan hirvittävää sirinää. Tänään yleissoundi oli ennakkopelkoja parempaa, mutta onko se mikään kriteeri soundille? Olin itsekin lähellä jättää tärkeän Carcass-keikan näkemättä juuri paikasta johtuen, ja osin johtuen karmaisevista Motörhead-muistoista vuodelta 2005. Se, että tässä liian kapeassa ja pitkässä putkessa yhä soitatetaan bändejä johtuu siitä, että Helsingistä puuttuu klubien ja jäähallin välistä yksi kokoluokka soittopaikkoja. Toistaiseksi. Mutta tarve noin 3000 henkeä vetävälle mestalle on keikkakonkarin näkökulmasta kyllä huutava. Nyt siihen on suunnitelma. Jotta se ei vesittyisi jonkun asiaa ymmärtämättömän typeryyteen, käythän arvon lukija allekirjoittamassa ELMUn vetoomuksen paikan virittämiseksi lähelle nykyistä Nosturia, mutta isompiin ja toimivampiin tiloihin. Nimittäin täältä löytyy linkki, rohkeasti vaan hyvälle asialle:  http://www.adressit.com/elmu_konepajalle__kolmetonninen_helsinkiin

KG

Post Navigation

%d bloggers like this: