Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “marraskuu, 2013”

Keep of Kalessin (no), Soilwork (swe) @ Pakkahuone, Tampere 29.11.2013

Omissa puolustuslinjoissani on hyvin pitkään ollut erittäin raskaan metallimusiikin mentävä aukko, kuten sivuston harras ja vakituinen lukija onkin varmasti jo tullut ymmärtämään. Se, mitä tapahtui Norjassa ja muuallakin Skandinaviassa (johon nyt Suomikin tässä tapauksessa laskettakoon) 1990-luvun alkuvuosina, on jotenkin erityisen lähellä kirjoittajanne sydäntä (jos sallitte ilmauksen). Enkä puhu nyt todellakaan, skenen välillä erittäinkin väkivaltaisista ja typeristä lieveilmiöistä, vaan musiikista pelkästään. Kyseinen liikehdintä eli black metallin kakkosaalto, pyyhkäisi itsensä rockhistorian rannoille sikäli voimalla, että jäljet ulottuvat kauas. Koko nykyinen innostus näihin uusgenreihin, kuten vaikkapa nämä metsäfolkit, uusfolkit, postmetallit ja muut huonosti nimetyt, kiertyvät kuunneltavaksemme ja katseltavaksemme black metallin kautta.

Edellämainituista syistä, mikä tahansa Norjassa 1990-luvun alkuvuosina perustettu metallibändi, jolla virtaa kollektiivisissa bändisuonissaan musta veri, pitää nähdä livenä. Monta ilmeistäkin on itselläni yhä kokematta (nykymuodossaan ja nykykokoonpanoissaan, nykytyyleissään), mutta marraskuisena perjantaina tarjoutui hulppea tilaisuus nähdä jälleen yksi kakkosaallon keskeisistä. Nimittäin vuonna 1995 Trondheimissa perustettu Keep of Kalessin. Tosin käytännössä bändin nokkamies ja säveltäjä, kitaristi Obsidian Claw, oli aloittanut jo 1993 (vuosi jolloin Norjassa paloi kirkkoja enemmän kuin laki sallii) nimellä Ildskjaer. Uusi ja hiukan vähemmän ilmeisellä tavalla black nimi otettiin Ursula K. Le Guin’n Earthsea-trilogian fantasiakirjoista, tälläkin eleellä Obsidian halusi alusta asti ottaa pesäeroa häröilevimpään osaan skeneä. Eli että Keep of Kalessin ei polta kirkkoja, eikä puukota kollegoja hengiltä, vaan keskittyy musiikkiin. Ja väitänkin, että Claw on sittemmin ollut yksi koko kakkosaallon musiikillisesti ja tyylillisesti tinkimättömimpiä hahmoja.

Eikä Keep of Kalessinkaan enää mitään varsinaista blackia soita, onpahan vain yksi teknisesti taitavimmista ja vihaisimmista extreme metal-bändeistä, mitä Maameri päällään kantaa, samaa sarjaa kuin edellisen bloggauksen kreikkalaiskollegat, Rotting Christ. Eli, tärkeitä ja paljon ilmaisevia suvantoja unohtamatta, keskimäärin kahta ja puoltasataa shikaaniin, tukevaa seosta tankissa.

Kuluvalla kiertueella Keep of Kalessinilla ei ole uunituoretta albumia promottavanaan, nimittäin viimeisin, ”Reptilian”, ilmestyi jo 2010. Ja mikäpäs se siinä, kyseinen kiekko on todella kova kokonaisuus. Ja sille kiertueen settilista pitkälti edelleenkin perustuu. ”Reptilian”lta kuultiin peräti viisi biisiä, siinä kahdeksan stygen soittolistassa, jota Kalessin on tällä rundilla kierrättänyt läpi. Settilista on pysynyt hyvinkin samana koko kiertueen ajan. Näin superteknisen, ja nopeasti takovan bändin tapauksessa ratkaisun ymmärtää paremmin kuin hyvin.

Homma käyntiin ”Kolossus”-albumin (2008) nimiraidalla. Soundit ekassa biisissä karmaisevat, mutta nopeasti löytyy kohtuullisen hyvä asetus tiskille. Tuoreimman pitkäsoiton iskusävelmien lisäksi bändi soittaa komean version tämänvuotisen EP:n nimiraidasta, ”Introspection”. Jolla levytyksellä, ensimmäistä kertaa bändin historiassa kitaristi Obsidian on ottanut myös lauluvastuun. Hyvä niin, aivan asianmukaisesti lähtee Claw’lta mayhemmäiset narinat ja kähinät, mutta myös kuolonkorinat ja puhtaampikin laulanta. Eli ei tässä neljättä miestä mihinkään tarvita. Itselleni komeimmin tänään lähtee ”Dark as Moonless Night”, hitaalla introlla käynnistyvä komea extreme-eepos. Rumpali Vyl (alkuperäisjäsen itseasiassa hänkin) tikkaa ja polkee kuin viitamaan piru, käsittääkseni nopein koskaan todistamani rumpali. Kertakaikkiaan ällistyttävä jamppari. Ja silti ote on tällä äärimetallin Gene Krupalla erittäin rento. Basisti Wizziac tuo eloa eturiviin, handlaa viisikielisen basson paremmin kuin moni perinteisen ja karjuu tummat stemmat levyiltä tuttuihin kuoro-osuuksiin.

Kaiken kaikkiaan helvetin kova nykäisy. Kolmevarttia tiukkaa ajoa, osaamista, näkemystä, innovatiivista metallia, tai musiikkia ylipäätään. Mitä väliä sillä raskausasteella aina on. Ja kyllä, sekä etukäteen että jälkikäteen, Keep of Kalessin oli minulle illan ehdoton pääesiintyjä. Sen olisi pitänyt olla sitä muutenkin, mutta minähän en näitä päätä.

Illan pääakti, ruotsalainen Soilwork, ei itseäni ole vakuuttanut levyillä, eikä tällä ainoan otannan livelläkään. Bändin agenda oli alkuvuosina melodinen kuolo, mutta materiaali on sittemmin hilautunut salavihkaa lähemmäs metalcorea ja jonkinmoista groove metallia. Liveverrokiksi kumpusi mieleeni lähinnä joku Devildriver, hyvässä ja pahassa. Se, että minä en tykännyt, ei onneksi ole keneltäkään pois, moni nimittäin tykkäsi ja oli lippunsa lunastanut. Hyvä niin, samalla Kalessin sai mainion syyn tulla soittamaan Suomeen kolme vetoa.

Soilworkilla on monia eittämättä upeita melodiakulkuja, mutta ei niistä vielä mitään kokonaisuutta rakenneta. Totta hitossa ”Spectrum of Eternity” on maailmanluokan kamaa, tai totta hitossa saa lähteä intensiteettiviivalle kun bändi jyskyttää upean ”Long Live the Misanthrope”, mutta siinäpä ne valopilkut omalta osaltani olivatkin. Eli niitä oli liian vähän. Soilwork on mielestäni varsin keskinkertainen bändi, joka kokee tehdä albumin vuodessa. Sitäpaitsi, minusta death metal on lyhyyden taidetta (metalcoresta ihan puhumattakaan), se toimii puolen tunnin paketteina parhaiten. Soilwork näkee toisin julkaistessaan näissä genreissä aika harvinaisen tupla-albumin (The Living Infinite, 2013). Mutta Pakkahuoneen yleisö oli täysillä messissä, ja se on pääasia. Kivaa tässä harrastuksessa onkin nimittäin juuri tämä, että kaikesta ei tarvitse tykätä.

Kun tekee tinkimättömästi erittäin innovatiivista metallimusiikkia vuonna 2013, eikä flirttaile muodikkaan pomppuheavyn suuntaan pätkääkään, saa tyytyä lämppärin osaan. Se leiviskä Keep of Kalessinille tänään lankesi. Silkkaa empaattisuuttani kävinkin sitten itsensä basisti Wizziacin kädestä ostamassa kiertuepaidan. Lähtiessäni piti vielä käydä kyseiseltä hesseliltä vasiten toivomassa, että tulisivat pian uudestaan headlinerkeikalle, mutta Soilwork luukutti encoreitaan niin kovaa, ettei kannattanut. Kun en oikein ole huutajasmiehiä. Uskonpa, että Suomen vedoista jäi Kalessinille itselleenkin pääesintymisnälkä. Ensi kertaan siis. KG

Rotting Christ (gr), Rebelhead, Mörbid Vomit @ Klubi, Tampere 21.11.2013

Ennakkoon, tai niinsanotusti paperilla, Tampereen Klubin torstainen metalli-iltama oli tuomittu olemaan yksi kuluvan annaalin (huomatkaa, tämä ei ole anaalin murremuoto, vaan vanhahtava sana kalenterivuodelle) kovimpia. Lauteilla kaksi kotimaista, ennakkotutkimuksissa asiallisiksi todettua, suhteellisen tuoretta yrittäjää. Sekä ennen kaikkea Kreikan kaikista jumalista raskaimmalla kädellä rankaisevat eli legendaarinen nopean toiminnan joukko-osasto Rotting Christ. Ja katso, kova iltapuhde siitä tuli.

Illan avasi säälimättömällä puolituntisellaan lahtelainen Mörbid Vomit. Tämän bändin olin livenä halunnut tarkistaa jo jonkin aikaa. Paljon sanottu orkesterista, joka on aloittanut maallisen vaelluksensa vasta viime vuonna! Mutta sikäli paljon olin ehtinyt MV:ta kuulla hyvää. Oikeassa olivat. Räväkästi lähti Ruotsiin päin kallellaan oleva nopea ja piiskaava dödö, lähinnä tuonne Graven ja Dimemberin suuntiin Vomitin laatta lentää. Ja nehän on kovasti hyviä suuntia. Silti Mörbbarit ovat onnistuneet keittämään suht omanmakuisensa sappinesteen, ketään esikuvista ei voi suoralla sormella osoittaa. Lahden rintamalla ruuti on kuivaa, hanki punertuu. Bändi toimittaa tiukasti, ja ainakin tänään Klubilla sounditkin olivat erittäin puolellaan. Erityisesti mieleen jäi liidikitaristi Lindgrenin suoritus, perinnetietoista pörinää omalla otteella. Kompaktin setin kohokohta oli, ankarasta ajosta huolimatta, sen hitain biisi ”Fuck the Dead”. Bändiltä on ulkona EP ”I Breathe Hell”, johon kannattaa harrastuneisuuden niin salliessa ehdottomasti tutustua. Hyvä bändi, hyvä shöw.

Sen sijaan illan kakkosakti, tamperelainen Rebelhead, ei onnistunut meikäläistä vakuuttamaan. Bändin katalogissa on muutamia hienoja biisejä ja kovalla sykkeellä toimitti myös Rebelhead, alun keikkaa hyvinkin kovalla. Jopa niin, että eihän bändi sitten ihan loppuun asti samalla intensiteetillä jaksanutkaan meuhkata. Olisi kotikentällään pelaaville kundeille olettanut isompaa kannustusjoukkoa lavan eteen, mutta ehkä tässä vaiheessa elettiin jo voimakkaassa pääesiintyjän odotuksessa. Kakkoslämppärin slotti ei välttämättä ole niin kiitollinen, kuin kuvitella saattaisi. Sitäpaitsi, tänään olisi ihan hyvin pärjätty yhdelläkin. Mutta eipä siinä, yritteliään oloinen bändi tämäkin, itse vain en holahtanut kohderyhmään.

Sitten punaisten verhojen alueella roudaustauko. Tässä vaiheessa väkeäkin alkoi olla tuvassa jo maininnan arvoisesti, silti häpeällisen vähän. Suhteessa nyt vaikkapa vain siihen, että vuonna 1987 Ateenassa perustettu Rotting Christ on yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä extreme metal-bändeistä, ja ollut omalla panoksellaan vaikuttamassa kakkosaallon black metallin syntyyn. Tämä bändi nimittäin kaahaili kahva edellä jo nelisen vuotta aiemmin, kuin vaikkapa Emperor edes perustettiin. Rotting Christ on tärkeä bändi metallin historiassa, sanotaan se nyt vielä näin selkokielisellä virkkeellä uudestaan. Alku-uran bläkkiksestä bändi on kehittänyt ilmaisuaan doomin ja goottimetallin kautta nykyiseen, erittäin tummissa vesissä, nopeasti ja salakavalasti uivaan dark metalliinsa. Ja väitänpä, että nykymuotoinen Christ on siksi yhä yksi ehdottomasti uuttaluovimmista metallibändeistä. Tekee mitä tahtoo, eikä kysele lupia keneltäkään, ei edes uskollisimmilta faneiltaan.

Eikä siinä kaikki, Rotting Christ on vuonna 2013 julkaissut henkeäsalpaavan kovan uutuuslevyn, ”Kata ton Daimona Eaftou” (”true to your own spirit”). Kiekko on niin kova, että bändi voisi tällä rundillaan soittaa sen periaatteessa läpi, nykyaikaisena albumiklassikkona. En muista kuulleeni näin kovaa kokonaisuutta pitkiin aikoihin, ja vaikkapa pelkästään rumpusoundien takia voisin pyörittää levyä kerta toisensa jälkeen. Pitänee kirjoittaa itkuinen ja hammastenkiristeinen kirje Nuuttipukille, että tämä on saatana saatava, vinyylinä elikkäs LP-levynä. 

Uutuuslevyn on tuottanut Rotting Christin nokkamies, kitaristi-laulaja Sakis Tolis, joka yhdessä rumpaliveljensä Themis Tolisin kanssa on yhtä kuin Rotting Christ. Ovat alkuhämäristä asti olleet. Muut miehet ovat vaihtuneet, nyt kokoonpanossa soittavat lisäksi kitaristi George Emmanuel ja basisti Vaggelis Karzis. Kreikanpojilla on nuo nimet aina kohtuullisen kohdillaan. Mutta niin on bändilläkin. Sakis totesikin taannoisessa haastattelussa, että tuli tosiaan silloin aikoinaan valittua relatiivisen raflaava nimi, ja että se on semmoisten A-sarjassa yhä edelleenkin.

Klubin valot sammuvat, punainen esirippu aukeaa. Alkunauha on vuoden ehkä kovimmalta heavykiekolta tuttu intro, ja sitten jysähtää. Iskusävelmä ”666” saa asianmukaisesti avata keikan. Lapikas lattiaan ja vihdat housuun. Meiningin nimi on bändin puolelta selvä, vankeja ei oteta. Edeltävän ”Aealo”-albumin räväkkä raita ”Dub-sag-ta-ke” heristää viimeistään vahat korvista. Jengi siirtyy lähemmäs lavaa ja nyrkit nousevat pystyyn. Tuoreelta albumilta soitetaan peräti viisi biisiä, ja aivan oikein niin. Bändi ymmärtää itsekin tehneensä kovaa kamaa. Nimibiisi piiskaa kuin konetykki ratsuväen eturiviin, Sakis saa stemmahuutoihin asiallista sivustatukea bändiin viime vuonna liitetyiltä peitsimiehiltä, ja velimies takaa tanakan tulenjohdon patteristonsa takaa. Itselleni illan kovimmat vedot tulevat tämänvuotiselta rieskalta, mutta ennenkaikkea ”Grandis Spiritus Diavolos” on se, jonka takia olisi pelkästään voinut paikalle raahautua. Kun Pirkanmaan pitkätukat huutavat Sakisin mukana äänekkäästi ”grandis spiritus diavolos”, alkaa olla tunnelma kuosissa.

Myös illan ainoa lainabiisi lähtee räyhäkkäästi, se on kreikkalaisen kakkosaallon bläkkisbändi Thou Art Lord’n helvetillis-perkeleellisen hypnoottinen ”Societas Satanas”. Kerran aiemmin olin nähnyt Rotting Christin, kesällä 2010 Wacken Open Airin puolen tunnin telttavedolla. Nyt voin vain sanoa, tulkaa pian uudestaan. Vuoden 1993 esikoisalbumiltakin kuullaan pari vetoa, bändi elää ja höyryää eteenpäin, juuriaan kuitenkaan unohtamatta. Nykykokoonpanon tikki on sen verran tiukkaa, että toivokaamme sen saavan pidemmänkin jatkon. Hyvässä lyönnissä on myös mies tiskin takana, näillä soundeilla jos tämmöistä tavaraa saa, niin jotain täytyy jo osata. ”Non Serviam” ja ”Noctis Era” päättävät illan varsinaisen setin, tänään hommelin nimi on tunti turpaan ja pois. Aika vaatimattomasti tamperelaisyleisö pyytää lisää, mutta saa silti. Niinhän on tapana. Onneksi encoreita tulee vain yksi, ja niin me jäämme puolipöllämystyneenä odottamaan bändin seuraavaa rundia.

En tiedä, olenko se vain minä, mutta bändi saattoi olla hitusen kiertueväsynyt juuri tänään. Ehkä myös väen vähyys hiukan häiritsi lavan näkökulmasta. Silti, ei tämmöisiä vetoja näe edes joka puolivuosi, eli kyllä tässä marginaaleista asioista puhutaan. Top Johonkin keikka kilahti oikeinkin helposti jokatapauksessa, mitä tulee metalligenrejen klubivetoihin. Zeus voi olla pojistaan ylpeä. Ja jos kaikilla kreikkalaisilla olisi tällainen työmoraali, niin ei meidänkään olisi sinne tarvinnut niin penteleesti lykätä avustusrahojamme.

Kovan päivän kova ilta. Ja jos edellisessä kirjoituksessani tulinkin olleeksi skeptinen aika ajoin, niin sanottava on että meitsi tai meide viihtyy heavymetalliväen joukossa. Ei tönitä, ei seistä varpailla, ei läikytetä, ja pittikin pyörii yleensä aina ystävällismielisen siististi. Grandis Spiritus Diavolos!  KG

Flogging Molly (us/ie), Damn Seagulls (fin) @ Pakkahuone, Tampere 19.11.2013

Tampereen Tullinaukiolla tihuttaa vettä, Pakkahuoneen sisäänotto jonoutuu. Salin puolella on jo tupa turvoksissa, lämppäribändi on juuri aloittanut. Jotenkin masentaa selittämättömästi heti alkuunsa. Katson mainittua lämmittelijää, helsinkiläistä Damn Seagullsia kaukaa muutaman biisin. Yritän päästä ”fiiliksellä messiin” (Kari Peitsamo), mutta tänään ei onnistu. Kesän ja syksyn mittaan tuli nähtyä useita lämppärittömiä iltoja, ja niihin alkoi jotenkin jo tottua. Tottua siihen, että ajoittaa itsensä siististi paikalle juuri kun itse artisti on aloittamaisillaan, eikä tarvitse suhtautua illan kakkosbändiin lainkaan.

Damn Seagulls saanee itseltäni paremman otannan joskus toiste, nyt en tohdi sanoa paljoakaan. Klubin puoli ja viilentävä Brooklyn Ale kutsuivat (tosin tänään sekin ale kaadettiin, marrasmasennusta alleviivaamaan, muovituoppiin). Muutamastakin biisistä ymmärsin, miksi tätä bändiä on Suomen rockmediassa hehkutettu kotitarpeen tuolle puolen. Omasta katsantokannastani lähinnä se tuttu ja usein mainitsemani, eli karisman (ja omaperäisyyden) puute, sai siirtämään Seagullseihin tutustumisen tuonnemaksi. Ehkä.

Illan odotettu ykkösesiintyjä oli tietenkin ahkera Suomen-kävijä Flogging Molly. Puhutaan yhdestä 2000-luvun uskollisimmista maammekävijöistä, joista löytyy mielenkiintoista tilastointia Nuorgamin linkistä, täältä: http://www.nrgm.fi/artikkelit/me-rakastamme-suomea-2000-luvulla-eniten-suomessa-esiintyneet-ulkomaiset-yhtyeet-kesan-2012-paivitetty-versio/    Ja huomatkaa, että tämäkin lista on jo viimevuotinen. (Itse olen listan bändeistä onnistunut 2000-luvulla näkemään vain 15, jos nyt siis ketään kiinnostaa.)

Los Angelesissa vuonna 1997 perustetun Flogging Mollyn leipälaji on irlantilaispoljentoinen folk punk, eli tuttavallisemmin irkkupunk. Ja siinä lajityypissä Molly onkin Poguesien seuraajista aivan parhaita ja pisimmälle päässeitä, varsinkin kun lukuun otetaan (tietenkin) myös maanmiehensä Dropkick Murphys. Varhain olin siis ennakkolippuni hankkinut ja iltaa kovasti odotellut. Vastasiko, kannattiko, täyttyikö? Kyllä. Ja ei.

Sovittuun aikaan klo 21, laulava kitaristi ja bändin eittämätön nokkamies Dave King johdattaa joukkionsa lavalle, jonne tulomusiikkina soi yksi kaikkein kovimmista kautta aikain, eli The Who’n ”Baba O’Riley”. Aika ankara valinta. Pitää tällä alkuhehkutuksella olla jo omakin katalogi kunnossa. Siitä ei jää Dave Kingillä kiinni. Kuinka moni bändi voi soittaa tasan puolitoista tuntia pelkästään hyviä biisejä? Joo, ymmärrän, pitää määritellä ”hyvä biisi”. Tarkoitan kuitenkin, että mukaan ei tarvitse mahduttaa typeriä rumpusooloja, sinkkujen C-poskia tai albumeiden bonusraitoja. Eikä tarvitse, edes itseään viihdyttääkseen, soittaa covereita.

Alusta lähtien ankara paahto päälle, suvantoja ei tällä keikalla juurikaan tunnettu. Muutama avausbiisi menee siihen totutellessa, että tänään ei tämän kummempia soundeja saada. Kaikki instrumentit toki saadaan esiin, mutta laulu ajetaan (liian) tutusti yli, ja sanoista on vaikeaa saada selvää. Paikalla oli nimittäin muitakin, kuin bändin 20 kertaa nähneitä, jotka potentiaalisti osaavat sanat ulkoa. Keikka käynnistyy kunnolla ”Selfish Man”in kohdalla, ja aivan viimeistään ”Drunken Lullabies”lla. Kiivasta poljentoa, alkaa janottaa, tekee mieli tuopposta Guinnesia. Mutta jotain muutakin puuttuu kuin Guinness. Puuttuu pikkuinen kellariklubi New York Cityssa, tai mikä tahansa tälle bändille soveliaampi mesta. Osa Mollyn intensiteetistä valuu vanhan tullikamarin seinille. Ja toistanpa vielä, tämänmuotoisen bändin pitäisi kuulostaa paremmalta.

Keikan alkupään itselleni tärkein veto on ”The Kilburn High Road”. Asuin taka-aikoina pari vuotta Lontoon Kilburn Parkissa, ja vaikka KHR ei ollutkaan aktuaalinen kotikatu, niin se oli nurkantakuinen oma high streetini. Kun King spiikkaa sisään ”Tobacco Island”, tarinaa pakkotyöhön 1600-luvun Barbadokselle roudatuista irlantilaisista naisista ja lapsista, tuntuu jotenkin kovasti siltä, että suurin osa jengistä ei tiedä miksi tämäkin biisi on tehty, tai mistä siinä lauletaan.

Illan komein veto on hyvin lähellä olla ”This Present State of Grace”. Banjon, tinapillin ja haitarin kolminaisuus on tässä musiikinlajissa tappava yhdistelmä, ja tänään onneksi kaikki saatiin tulemaan tiskistä läpi, välillä joskin hädintuskin. Erityisesti Kingin välispiikkejä joutui oikein pinnistelemään. Ja kun ei Dave Kingillekään sitä mainittua karismaa ole kauhalla jaettu, niin ei sitä voi kauhalla vaatia takaisinkaan. Katseet kääntyvät basisti Nathen Maxwelliin, joka tuo eturiviin eloa. Bridget Reganilla, Kingin vaimolla, olisi samat edellytykset. Mutta ainakin tänään Bridget toimitti lakonisesti viulua ja tinapilliä, taidolla ja herkkyydellä tosin.

Tänään oli itselläni kestämistä myös muiden kuulijoiden suhteen. Tiedättehän, joskus on vain iltoja, että haluaisi olla yksin keikalla, mikäli se suinkin olisi teknisesti mahdollista. Petyin tavallaan itseeni, että en satojenkaan keikkojen kokemuksella edelleenkään jaksa sietää vieraan ihmisen tanssia sylissäni, rokkipoliisien huutoa korvassani tai silkkaa isouttaan töniviä kanssamatkustajia.

Kun kaikki Flogging Molly-hitit oli kuultu, oli kysymys vain, millä tämän enää voi päättää? Kyllä, ”If I Ever Leave This World Alive”. Ei ollut tänään huono keikka bändiltä. Miksaajalta keskiverto, itseltäni huono. Ei saisi häiriintyä lavan ulkopuolisista ärsykkeistä liikaa. Ja lähemmäs lavaakin olisi pitänyt päästä, mutta kun on ainoat varpaat kuitenkin vielä ihan käyttökunnossa. Yhden lääkkeen olisin tosin näihin vaivoihin tiennyt. Jos tilanne olisi sallinut, olisin määrännyt itselleni moukun kuivaa Jamesonia ja pari tummaa tuoppia.

Ensi kertaan Flogging Molly. Tässäpä bändi joka kannattaa kokea useana otantana. Ja siihenhän Molly ahkerana Suomen-vieraana tarjoaa puitteet. Tässä vielä maistiainen niille, jotka eivät paikalle päässeet. Jotenkin näin se Tampereellakin meni. Flogging Molly Live in Los Angeles: http://www.youtube.com/watch?v=B9yACL7qUKw                                                                                          KG

Annihilator (can), The Generals (swe) @ Klubi, Tampere 05.11.2013

Thrashmetallissa puhutaan ”Big Fourista”, neljästä alan isosta mastodontista. Nuo genren arvostetut suuruudet ovat tietenkin Metallica, Megadeth, Anthrax ja Slayer. Valitettavasti minkään näistä orkestereista happi ei ole ollut muutamaan vuoteen enää kovin rikasta. Metallica katsoo parhaaksi kehua ja tributoida itseään joka käänteessä, soittaa albumiklassikoita käänteisessä järjestyksessä, virittää keikkaa Etelämantereelle ja tuottaa paskoja elokuvia itsestään. Slayer ei ole enää koskaan entisensä hämähäkin purtua Jeff Hannemanin hengiltä ja kaiken huippuna Tom Araya ja Anthraxin ukot jalkautuvat häpeälliselle Metal All Stars-rundille (tributoimaan itseään kuinka muuten, ei Dimebag Darellia niinkuin väitetään). Ja Megadeth-nokkamies Mustaine pöyristyttävine ”poliittisine” mielipiteineen on jo ajatteluni ulkopuolella.

Mastodonttien vanavedessä hiihtää järkähtämättömästi liuta hienoja thrashbändejä, jotka keskittyvät olennaiseen, eli soittamiseen, kiertämiseen ja ansiokkaiden uutuuslevyjen tekemiseen. Mainittakkoon näistä työn sankareista nyt vaikka vain Sodom, Destruction, Kreator ja Tampereen Klubilla aivan hillittömän kovan nykäisyn sivaltanut kanadalainen Annihilator.

Ennakoltakin erittäin kovasti odottamani metallipuhteen avasi ruotsalainen kuolon’n’roll-yhtye The Generals.  Åmålin (fucking) pikkukaupungista tamppauksensa aloittanut ryhmä sanallasanoen nukkui onnensa ohi, silloin kun hyviä bändinnimiä jaettiin. Mutta silläkin on päästy ulkomaille keikoille, tehty kaksi albumia tähän mennessä ja saatu niistä ensimmäiseen tuottajaksi itse Tomas Skogsberg, umpilegendaarinen ruotsidödön kummisetä. Kaikesta tästä huolimatta ainakin itselleni The Generals oli tuikiuusi tuttavuus. Mutta ei ollenkaan huono sellainen. Ennen keikkaa piti tutustua bändin kahteen albumiin, joista varsinkin vuoden 2009 esikoinen (se Skogsbergin kätilöimä) ”Stand Up Straight” on varsin mainiota ja perinnetietoista hakkausta, vahvasti Entombedin hengessä. Ja sehän on hyvä henki se.

Ihan mainiosti polki The Generals oman kolmevarttisensa ja kuten keikkaseurani kanssa totesimme, oli kyseessä millä tahansa mittareilla yksi vuoden ansiokkaimmista lämmittelysloteista. Vaikkakin tunnistin Generalsien setissä vain kaksi oikeasti hyvää biisiä, ja vaikkakin bändi luukutti suurimman osan vetoaan säälimättömän paskoilla soundeilla ja vaikkakin se liiskalettinen kiintiödregen soitti eri bändissä kuin muut, niin silti. Jos kohta Entombedin tai Ension tulevaisuus onkin vaakalaudalla (ellei niitä kohta kierrä peräti kaksi), niin ruotsikalmon iskäbändin perintö elää ja voi hyvin.

Jos ei oteta lukuun, että ennen Pukin tuloa näkee vielä ehkäpä Keep of Kalessinin ja Satyriconin, niin kyllähän Annihilatorin keikka edusti jo ennakkoon syksyn odotetuinta metalli-iltamaa. Ja kovista odotuksista huolimatta hyvin kävi.  Yli 2 miljoonaa plattaa tai rieskaa myynyt, thrashin yksi itselleni tärkeimmistä kantabändeistä, hoiti leiviskänsä niinkuin pitää. Eli näytti mistä reiästä kana kusee. Ja hei, kuinka monella bändillä on varaa ladata suurin osa kovimmista hiteistä ensimmäiseen puoleen tuntiin? Tällä on. Jos keikan avaukseksi on varaa vetää ”Alison Hell”, niin kyllähän se luotosta omaan materiaaliin kertoo. Ja siihen ensimmäiseen puoleen tuntiin, hirvittävässä tikissä oleva Annis tai Ansku, lataa myös mm. ”Knight Jumps Queen”, ”Refresh the Demon” ja ”Set the World on Fire”, jonka soidessa olen varma että juuri niin teen, kun keikka on ohi. Väkevästi lähtee. Lapikasta lattiaan. Jeff Waters on elämänsä vedossa, shreddaa menemään ja hikoilee hymy huulilla. Punainen FlyingV ulvoo, ja viittäkybää lähestyvä kanadanmille pyörii kuin papu pimpissä. Mahtava meininki.  Pääosan lauluvastuusta kantava, mutta myös erittäin tiukka komppikitaristi Dave Padden on lunastanut paikkansa Watersin oikeana kätenä.

Never Neverland” päättää alkupuolen hittiputken. Keikan keskisuvannon ehdottomasti väkevin nyintä on ”Second to None”. Hillitön veto, jonka aikana ei voi olla palauttamatta mieleen maailman ehkä yliarvostetuimman elävän bändin eli Metallican show’ta taannoin helsinkiläisellä sepeliasemalla. Annihilator on jostain syystä tuomittu thrashin mestikseen, mutta osaamisesta, asenteesta tai ennenkaikkea ainakaan biiseistä se ei ole johtunut. Ehkä se on johtunut Kanadasta, mene tiedä, tai alati vaihtuneista kokoonpanoista. Minulle Annihilator pelaa liigaa. Sitäpaitsi näillä on esimerkiksi rumpali, joka osaa soittaa. Jannun nimi on Mike Harshaw, ja jos vaikka en olisikaan rumpusoolojen ystävä, niinkuin en ole, niin tänä iltana sekin toimi. Kaikessa turhuudessaan. Eli että jos jostain syystä rumpusoolo otetaan settilistaan, niin olkoon sitten aika motivoitu.

Annihilatorin eturiviin on vuonna 2010 uinut basisti Al Campuzano, toivottavasti pidemmäksikin aikaa. Nuori jamppari tuo etulinjaan hyvän basismin lisäksi rentoutta ja tiukkaa stemmalaulua.  Uskotaan ja toivotaan, että tämä kokoonpano voisi kestää. Tiedättehän, joskus kun artisti lausuu mikkiin sen puolipakollisen ”see you next time”, niin välillä tulee kiusaannuttava joojoo-olo. Mutta ei tänään. Jos Annihilator on tällaisessä tikissä tai lyönnissä 2013, niin passaa tulla takaisin, vieläpä kun elokuussa julkaistu ”Feast”-albumikin on kohtuullisen ilkeä rässipaketti. Siltä kuultiin tänään peräti kolme raitaa, levylläkin hillittömän kova ”Deadlock”, ”No Way Out” ja ”Smear Campaign”. On hatunnoston arvoista uskoa tuoreimpaan laattaansa niin paljon, että ottaa kiertueelle mukaan kolme biisiä, liian monet kun pikkuhäpeillen soittavat sitä yhtä eli avausraitaa. Jos artisti ei itse usko, kenen tehtävä on uskoa?

Joskus on vain sellaisia keikkoja, ettei keksi oikein mitään kritisoitavaa. Ja puhun nyt nimenomaan Annihilatorin slotista. Jos ainoa miinus on se, ettei yhtä heavyn historian upeimmista balladeista eli ”Phoenix Rising” soitettu kokonaan, vaan osana medleyta, niin voi sanoa Kanadan joukkueen heiluttaneen verkkoa tänään oikein kunnolla. Ja asiasta asian viereen, olenkohan muistanut mainita, että Tampereen Klubi on koluamistani Suomen keikkamestoista ehdottomasti yksi parhaista..

Edellisellä keikalla Tukholman Klubbenilla oli saatu kaksi encorea. Tänään Tampereen Klubbenilla saatiin peräti kolme, joista tärkeimpänä tietenkin koko metallikanonian yksi olennaisimmista eli ”King of the Kill”, jonka aikana paikallisjamppari Timo(ko se oli) sai lavalle noustuaan soittaa komppia itsensä Jeff Watersin punaisella. Onneksi olkoon Timo. Illan päätti ”Phantasmagoria” ja arvotti rässihistorian merkkipaalukiekko ”Never Neverlandin” näin peräti viiden biisin arvoiseksi. Kuluvana vuonna on tullut nähtyä äärikovat vetäisyt Stonelta, Stratovariukselta ja vaikkapa Witchcraftilta (kuinka olla, kaikki nämä vanhan tullikamarin suojissa), mutta nyt taisi käydä niin, kaikki olosuhteet huomioiden, että Kanadan pojat onnistuivat parhaiten viimeistelyssään. Verkko heilahti, lamppu syttyi, numerot oli tylyt. Set the World on Fire!  KG

Post Navigation

%d bloggers like this: