Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “elokuu, 2013”

How To Dress Well (us), Breakdown Valentine (us) @ The Independent, San Francisco, US 26.08.2013

Olin oikein etukäteen koto-Suomessa päättänyt löytää itseni How To Dress Wellin keikalta, sen verran mielenkiintoiselta kuulosti taiteilija Tom Krellin lavapersoona. Krell on 29-vuotias filosofian opiskelija, video-ja kuvataiteilija, ja vuodesta 2009 alkaen myös levyttävä lauluntekijä. Takana miehellä on kaksi pitkäsoittoa, ”Love Remains” (2010) ja ”Total Loss” (2012), mutta jo ennen näitä julkaisuja Krell oli jaellut musiikkiaan ilmaisten netti-EPiden muodossa. Albumeista ensimmäinen koostuukin käytännössä kyseisten EP-julkaisujen parhaista raidoista. Molemmat pitkikset on läpisuitsutettu useissa medioissa, mm. Pitchfork Media ja Spin Magazine antoivat esikoiselle isoa nostetta.

How To Dress Well on siis periaatteessa Krell itse, mutta tänään mentiin triomuodossa, lavalla kanssaan olivat pianisti ja tietokonesekvenssit toisella kädellä hoitanut viulusti. Taustan kankaalla pyörivät Krellin omat videot ja valokuvakollaasit. Viimevuotisen ”Total Loss”-albumin perusteella kaverin show’lta oli lupa odottaa paljon. Krell nimittäin aivan pokkana hehkutti menemään levyn ilmestyessä, että se on tribuutti Janet Jacksonin ”The Velvet Rope”-albumille, ja siitä suuren innoituksensa saanut. Moni taiteen vakavampaa laitaa dallaava ei uskaltaisi moisia nimiä mainita, mutta Krell tuntuu muutenkin tekevän asioita varsin pitkälti omaehtoisesti ja kyselemättä. Tuore albumi on siis mielenkiintoinen keitos ambienteja sävyjä sisältävää nykysoulia. Väliin heitellään äänikuvia ja jopa runoja. Ja kyllähän Krellillä äänialaakin riittää, tulkinta on melkoisen kasassa. Kahteen mikrofoniin erikseen ja yhtäaikaa tulkinnutta Krelliä jännitti selvästikin paljon, olihan tupa varsin turvoksissa miehen aloittaessa, ja jonkinlaisella henkisellä kotikentälläänkin häiskä tänään esiintyi.

Toisen biisin alkaessa saliin levisi makea, tuore ja täyteläinen ruohon dunkkis, johon Krell: ”No niin, täällähän alkaa haista pikku hiljaa San Franciscolta.”  Taustan videotaide otti yliotteen musiikista vain yhdessä huikeassa pätkässä, jossa Christopher Walkenin näköinen äijä maalaa itsensä jollain massalla Slipknot-henkiseksi kauhuklovniksi. Voimakkaita kuvia Krell kyllä tekee, se on sanottava. Mutta mutta. Itse keikka kääntyi nopeasti tylsäksi, kuolevaiseksi R&B:ksi ja kun biisien livesovitukset sisälsivät monia hitaan hiphopin ratkaisuja myös, tuli tunne että tähän nyt pystyy (Krellin huimaa ääntä lukuunottamatta) melko moni, ja että tämmöistä kuulee ihan liikaa Aleksanterinkadun rättikaupoissa ja Kampin kahviloissa. Kuolevaisuus oli hetken nimi. Kertauskuuntelu ”Total Loss”-albumiin kertoo toista, musiikki on levyllä tuhannesti mielenkiintoisempaa, ei voi mitään. Että jos niinikään taiteen moniottelijan Yoko Onon taannoista Helsingin keikkaa kritisoitiin siitä, ettei se antanut juuri mitään, niin nyt kävi vähän samoin. Varsinkin, kun ennakko-odotukset oli kannettu Suomesta saakka. Vaikka hetkittäin How To Dress Well kolkutteli jopa ovia, joissa luki Spiritualized (ja tämä on nyt meitsiltä paljon sanottu), niin kiinni pysyivät.

Illan keikkapaikkana toimi erittäin miellyttävä klubituttavuus The Independent, selvästikin entinen kultakauden elokuvateatteri vielä tunnistettavalla Art Nouveau-kosketuksella. Paikassa on tilava lava, komeisiin valoihin on panostettu ja sutjakkaasti palvelevasta baarista saa häppää joka janoon. Ei niin että ketään kiinnostaisi, mutta pärähdettyä on tullut amerikkalaisiin ale-oluihin. Suomessa vain valikoima on hintelä, mutta hinnat ei. Independentin sisääntulokäytävässä oli kokoelma valokuvia täällä esiintyneistä viime vuosilta, ja niistä löytyi mm. Erasure, John Legend ja M.I.A, eli illan artistit olivat kyllä ihan linjassa. Arvioisin Independentin kapasiteetiksi noin 400 henkeä. Loppukesän keikoista mainostettiin mm. Cody ChestnuTTia ja Spin Doctorsia.

Illan avasi tänään mainio sanfranciscolainen syntikkapoptrio Breakdown Valentine. Mainiosti nimetty trio on oikeasti duo, mutta tänään erittäin matalalta pallilta paukuttaneella, Ramones-kuontalonsa kätköihin hukkuneella rumpalilla vahvistettuna. Breakdown Valentine on yhtä kuin tosielämän pariskunta Allen Davis (kitara, laulu ja sekvensserit) ja Olivia Barchard (laulu ja koskettimet). Välillä mieleen nousi aliarvostettu Happy Mondays, mutta ennenkaikkea Human League. Sikäli perinnetietoista oli Valentinen syntsapop, mutta kuitenkin niin omaa, että jos ennustaa saa, niin näilläkin nuorilla on tulevaisuutensa. Varsinkin nimittäin erittäin komea päätösbiisi ”Surrender” oli jo sitä luokkaa, että jos nämä eivät pääse tätä levyttämään, niin vääryys on huutava. Stadionkamaa, komea biisi. Yleisön sytytti kuitenkin vahvimmin Berlin-cover ”Take My Breath Away”. Ja vaikka tämänkokoinen kokoonpano olisikin pitänyt saada kuulostamaan tänään paljon paremmalta ja kirkaammalta, ja vaikka näiden olisikin pitänyt soittaa tänään puolet hiljempaa, niin potentiaalia se ei poista. Jos kiinnostusta ja hermoja riittää, kannattaa tsekata, kuinka komeana coverina lähtee Cyndi Lauperin ”All Through The Night”: https://soundcloud.com/breakdownvalentine/all-through-the-night.

Pitääkö tässä tosissaan perustaa oma levy-yhtiö? Tä? KG

Little Comets (uk), Oceanography (us), Sea Knight (us) @ Cafe du Nord, San Francisco, US 25.08.2013

Elää yleinen uskomus, ettei länteen päin lentäessä altistu jetlaakille eli lentouupumukselle. Avuton väittämä. On aivan sama, jääkö yö välistä, vai venyykö Suomessa aloitettu päivä 27-tuntiseksi ja loppuu vasta 14 tunnin lentokoneessa lusimisen jälkeen tarujen San Franciscossa. Jonne siis lyhyt työkomennus tällä kertaa heitti. Saavutettua olotilaa ei helpottanut amerikanmotellin pihassa ensimmäisenä yönä käyty pidätystilanne, jonka hetken luulin kääntyvän tulitaisteluksi. Mutta ei, narkkarit tyytyivät vain huutamaan tunnin aivojaan pihalle. Ja kun nyt sitten näin pitkälle oli päästy, piti toki ankarasti valvoneenakin rynniä tutkimaan maailmankaupungin keikkaskeneä heti työpäivän paketoiduttua.

Toisaalla kaupungissa suomipojat tikkasivat hurmeista nopeusmetalliaan, mutta kuinka olla, keikka oli ennalta loppuunmyyty. Joten valinta osui Ruotsi-Amerikka-yhdistyksen tanssihaaliin, jonka alakerran rockluola tunnetaan nimellä Cafe du Nord. Paikka on valittu parhaaksi alle 400 henkeä vetävistä San Franciscon pikkuklubeista hiljattain, enkä ihmettele yhtään. Tummaa ja punaista, puuta soundia akustoimaan, nopea baari, ystävällinen henkilökunta ja hyviä paikallisia aleja hanassa. Riittävästi tilaa seisontakatsella bändiä, mutta myös istumaan halukkaille muutamia reunuspöytiä. Juuri tällaisen klubin voisin itsekin perustaa. Sitäpaitsi 1907 avatussa tanssihaalissa pääsee siirtolaisaikojen tunnelmaan, niihin vuosiin kun nyt jo moneen kertaan alasajettua hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin mm. pohjoismaisten selkänahkapankkien voimin.

Illan aloitti nuori ja paikallinen bändi Sea Knight. Ja vaikka nimi sopisikin paremmin ehkä mertensuojelujärjestön kumiveneelle, niin ei nimi bändiä pahentanut nytkään. Jumalattoman kovat pohjalukemat löi illan tauluun Sea Knight. Kitarassa ja laulussa kaunis tumma Linda, joka käsitykseni mukaan vastaa biiseistä. Upea sekoitus voimakkaalla kädellä soitettua brittipoppia ja ambientimpaa puolta americanasta. Näistä kuullaan vielä, jos minulta kysytään, ja jos maailma on hetken oikeamielinen. Mikäli itsellä olisi levy-yhtiö pöytälaatikossa, sopparit olisi kirjoitettu jo ennen hien kuivumista. Laulaja-Lindan keskittyminen omien biisiensä tulkintaan kertoo oikeasta asenteesta, jolla voi päästä pitkällekin. Ja treenikämpälläkin oli muistettu käydä. Varsinkin soolokitaristi Patrickilla oli väline erittäin hallussa ja siinä kauniissa päätöstsibaleessa kaveri ulvotti kuin Kai Latvalehto aikoinaan. Jos on hetki aikaa, kuunnelkaapa tästä näyte orkesterin bandcamp-sivulta, jos nyt siis ketään kiinnostaa, ja muistakaa että tämä on treenikämppädemo: http://seaknight.bandcamp.com/track/silver-lining

Seuraavaksi lavalle asteli hemmo, joka (mikäli teknisesti mahdollista) olisi voinut olla Tom Waitsin ja Buddy Hollyn poika. Bändin nimi oli, ja on yhä, Oceanography, ja vaikka se nimenä kuulostaakin otelautaan (jos kohta kengänkärkiinkin) tuijottelulta, siitä ei ollut kyse. Nokkamiehen nimi on Brian Kelly, ja biisinkirjoituskynä pysyy kädessä. Eikä siinä kaikki, kaveri kuulostaa Ian McCulloughilta, muistattehan, Echo & The Bunnymen. En saata ottaa kunniaa tämän vertauksen keksimisestä itselleni, moni muu on sanonut samaa. Yhteys on ilmeinen, myös musiikillisesti. Ja hyvä yhteys onkin, puhutaanhan yhdestä kautta aikain parhaasta brittibändistä. Silti Kelly trioineen seisoo omillaan, ja sekoittaa 90-luvun brittipoppia ansiokkaaksi keitokseksi saman aikakauden amerikanvaihtoehtorockin kanssa. Kiehtova sekoitus kuulostaa yhtäaikaa Glasgow’lta ja Seattlelta. Nämä kannattaisi nyt jonkun valveutuneen promoottorin tuottaa vaikka Tampereen Lost in Musiciin. Ens vuonna, jooko? Spotifysta löytyy bändin parikin EP:tä. Jos hermoja on vain yhteen, suosittelen viimevuotista ”Parachutes of Plentya”.

Voiko ilta enää parantua tästä? Näköjään. Odotettu pääakti Little Comets tuli, ja tulee vielä tänäänkin, Newcastlesta tai Tynen alueelta pohjoisesta Englannista. Ja yhtäkkiä tanssihaali olikin kuin nuijalla lyöty, opiskelijoita ja jo rouviintuneita tyttöjä, sekä ihan selvästikin ”niitä ihania” katsomaan raahattuja poikaystäviä. Aika kova laji, olla suhteellisen tuntematon rokkibändi Euroopassa, ja vetää San Franciscossa liiteri turvoksiin. Mahtavaa. Kitaristi-laulaja Robert Colesin johtama poikaporukka onnistui kuulostamaan todella monelta, ja todistamaan etteivät White Lies ja Ahab ole ainoat viime vuosien todella kovat brittibändit. Yhdysvaltain länsirannikolla osattiin sanat ulkoa, ja monet olivat nähneet bändin selkeästi ennenkin. Eli, milloin nämä tuotetaan Suomeen? Pitääkö tämäkin itse tehdä? Ja hei, ette ikinä arvaa, mutta onnistun vetämään tähän nyt Big Countryn ja Stuart Adamson-vainaan. Kyllä. Little Cometsien(kin) biiseissä kuuluu Stuartin perintö, sekä kitaristina että biisintekijänä, myöntää pojat sitä sitten eli ei. Kuunnelkaapa vaikka ”Adultery”-avausraita bändin esikoisalbumilta ”In Search of Elusive Little Comets” (2011). Suomenkeikkaa odotellessa siis.

San Francisco antoi itsestään pelkästään positiivisen kuvan heti kärkeen. Aurinkoa, odotettua vahvempaa kahvia, ystävällisiä amerikkalaisia ja laaturokkia. Tästä on hyvä jatkaa. KG

Yoko Ono & Thurston Moore (us) @ Huvilateltta, Helsinki 18.08.2013

Yoko Ono on maailman tuntemattomin tunnettu taiteilija”, totesi aikoinaan John Lennon-vainaa vaimostaan. Ja oli hyvinkin oikeassa. John on ollut poissa jo 33 vuotta, mutta kyseinen lause on tuskin mahdottomasti menettänyt relevanssiaan. Monille, siis liian monille, kuluvana vuonna jo 80 täyttänyt Yoko Ono on yhä ”se ilkeä beatlesinhajottaja”, Lennonin murhan jälkeen valtavien mustien lasien taakse kätkeytynyt marttyyrileski, outo käsitetaitelija ja toissijainen muusikko. Uskon kaiken aliarvostuksen, jota väistämättä Ono on saanut urallaan kokea, johtuvan pääasiassa yhdestä faktasta. Yoko Ono on äärettömän tinkimätön ja lahjomaton taiteilija. Pitää myös muistaa, että Ono oli sitä jo ennenkuin rakastui rockin puolijumalaan, ja että Yoko Ono on sitä yhä. Taiteilija tinkimättömällä T:llä. Tästä saatiin tunnin mittainen osoitus myös Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistossa tuikinormaalina elokuun iltana.

Tunnelma Huvilateltalla oli rennon odottava, väki vaikutti itseäni iäkkäämmältä ja varsin naisvaltaiselta. Muutama selkeästi geezerikäinen beatlemaanikkokin oli eksynyt joukkoon, mutta ennenkaikkea silmiin pisti väen vähyys. Paljon jäikin teltan takatuhdoille tilaa vielä, toki Yoko Ono ja kumppaninsa vetävät Helsingissä kaksi iltaa, että ehkäpä se jälkimmäinen oli sitten täydempi. Silkkaa tinkimättömyyttään oli Yoko valinnut tälle taidettaan retrospektiivisesti esittelevälle maailmankiertueelle soittokumppanikseen samanhenkisen rockhistorian ikonihahmon, ex-Sonic Youth-nokkamies Thurston Mooren. Jos parivaljakko tuntui paperilla oudolta, niin ei tuntunut livenä. Ja sikäli tietenkin kombinaatio ainutlaatuiselta kuulosti, mainitulla paperilla, että omakin lippu oli hankittava myyntiintulopäivänä. Olihan lavalla aimo annos oletettavasti paitsi improttua avantgardea, myös silkkaa rockhistoriaa. Triokokoonpanon täydensi, ja komeasti täydensikin, Circle-yhtyeen rumpali Tomi Leppänen.

On todettava, että en ole koskaan kunnolla tutustunut Yoko Onon levytettyyn soolotuotantoon, itselle ehkä Onon kuvataidepuoli on ollut jopa tutumpaa. Voin myös todeta, että en ole koskaan ollut mikään Sonic Youth-fani. Mutta kuten todettua, näiden kahden maailman yhdistäminen kuulosti äärimielenkiintoiselta. Ja kyllähän se sitä sitten olikin.

Show’n alkua odotellessa taustan videoseinillä pyöri Onon kokeellista elokuvaa meditatiivisimmillaan, mustavalkoisessa filmissä vuorotellen kävelevä naisen ja miehen pylly, ahteri, takalisto, perse. Alkunauhana näytettiin lisää kokeellista kamaa taiteilijan filmituotannosta, sen väliin leikattiin pätkiä Yokon uran varrelta, tärkeimpiä performansseja ja rauhanmarsseja; mutta toki myös hetkiä Lennonin kanssa vietetystä ajasta sänkymielenosoituksineen. Viiltävä oli, pakko sanoa, pitkään näytetty kuva Lennonin verisistä silmälaseista pariskunnan yhteisen kodin ikkunalla. Jota ikkunaa piti itsekin käydä tähyämässä New Yorkin matkalla kauan sitten.

Sitten kävelevät lauteille Ono ja Moore, ja valtaosa yleisöstä osoittaa kunnioitusta seisaaltaan. Uskon tämän eleen olleen pääosin Onolle suunnattu… Ensimmäisenä biisinä kuultiin ”It Happened”, joka löytyy Onon sooloalbumilta ”A Story”, vuodelta 1974 (tosin levy julkaistiin vasta 1977). Biisi on kirjoitettu niissä tunnelmissa, kun Onolle ja Lennonille koitti väliaikainen ero, ja John eleli avustajansa Mayn kanssa L.A:ssa. Jotenkin tuntui kuitenkin, että tuossa avausbiisissä Yoko referoi moniin muihinkin asioihin; Johnin kuolemaan ja koko loppuelämäänsä. Tässä vaiheessa lyhyeksi jäänyt ilta vaikutti vielä muotoutuvan perinteisemmän rokkikeikan suuntaan. Mutta toista tiedettiin seuraavan numeron aikana, kun Ono päästi itsensä irti huutamaan, ääntelemään ja ynisemään Leppäsen tanakan rumpujyskeen ja Mooren kitaroinnin alle tai päälle, sekaan, miten vaan. Ne jotka olivat tulleet hakemaan kokonaisvaltaisempaa taide-elämystä, saivat sitä. Noin musiikillisesti Ono tunnusti jossain välispiikissään illan annin olleen noise rockia. Enkä väitä vastaan.

Oli aika Thurston Mooren esittää vain todellakin 55-minuuttia kellottaneen show’n välisuvantona pari soolokipaletta. Pienen kielenvaihto-ja virityssession jälkeen kuultiin Sonic Youth-klassikko ”Scizophrenia”, vuoden 1987 ”Sister”-albumin tykki avaaja. Sen Moore hoiti hienosti, vähän niinkuin kuleksimasta, paikalle saapuneille Youth-faneille. Itseä sykähdytti enemmän Mooren uudelle Chelsea Light Moving-kokoonpanolleen kirjoittama ”Frank O’Hara Hit”.

Yoko takaisin lavalle ja viiltävän upea tulkinta ”Don’t worry Kyoko (Mummy’s Only Looking Her Hand in the Snow)”, biisi joka on ikuisesti omistettu Onon tyttärelle, jonka Yokon ex-aviomies mulkkuuspäissään kidnappasi vuosiksi tuntemattomaan lokaatioon. Kyllä, Yoko Ono on nähnyt elämässään paljon. Ja ehkä on juuri siksi niin lahjomaton. Lentää mannerten yli 80-vuotiaana tekemään juuri niinkuin tahtoo. Kuinka monen mummo laulaa ja ynisee joka ilta uudessa kaupungissa omien avantgarderainojensa valossa? Hiljaista on…Ei minunkaan.

Äkkiä vierähtää tuntinen, ja kun ei oikeasta tai perinteisestä rokkikeikasta ollut kyse, ei ollut sitä encorecaan. Onon kaulaan viritettiin Stratocaster, joka kannossa hän sitten lähestyi Moorea. Thurstonin kitara kiersi ja ulvoi. Ja kun taiteilijat syleilivät viimein toisiaan, ulvoivat kitarat omaa syleilyulvontaansa kielet vastakkain. Hetki oli lyhyt ja ennaltaluetuista keikkaraporteista odotettavissa, mutta silti armottoman rockhistoriafriikin silmin maaginen.

Illan muusikkouspisteet menevät koto-Suomeen, ei voi mitään. Käytännössä lähes harjoittelematta rumpali Leppänen näytti että improvisaatio ja heittäytyminen ei tuota ongelmaa. Harvoin saa olla maanmiehestä aidosti ylpeä, mutta nyt. Pakko päästä Circlen keikalle pian.

Olisiko Yoko Ono voinut vetää 67 euron edestä pidemmänkin show’n? Kyllä. Mutta toisaalta, kyse ei ollut keikasta vaan performanssista, ja niiden luonteelle kompaktius sopii, jos nyt jokin. Juhlaviikkojen motto oli jossain vaiheessa: ”Taide kuuluu kaikille”. Ei ole onneksi enää. Ei nimittäin kuulu näillä hinnoilla. Eikä tänään rahalle täyttä vastinetta mielestäni saatu, mutta niinkin joskus käy. Ja pian sekin jo naurattaa. Merry Christmas, war is over.

Vuosien päästä, kun joku rokkifriikki ystävä kysyy: ”Niin, ehditsä ikinä nähdä Yoko Onoo?”, voin ylpeänä vastata, ”joo kyy mä ehdin”. Uskokaa tai älkää sitäpaitsi, mutta Sonic Youth tekee vielä jotain yhdessä ja tulee jossain muodossa takaisin. Yoko Ono ei koskaan poistunut näyttämöltä, laimeita comebackeja ei ole varsinaisesti tarvinnut Onon tehdä. Silkkaa tinkimättömyyttään. KG

Neil Young & Crazy Horse (us), J.Karjalainen @ Kaisaniemi, Helsinki 05.08.2013

Muistikuvat Neil Youngin ja Crazy Horsen keikasta 12 vuoden takaa Helsingin Hartwall Areenalta ovat, ehkä osin hatariakin, mutta muistikuvia puuroisesta, huonosoundisesta ja ylipitkästä show’sta. Elokuussa 2013 Kaisaniemen puistossa kaikki on toisin. Young ja uskolliset crazyhorset vetävät yhden vuoden kovimmista nykäisyistä, eikä pikkupelokkain ennakko-odotuksin liikkeellelähteneellä keikkakoluajalla ole vastaanpanemista. Show ei ennakkoon ole loppuunmyyty, mutta illan mittaan paikalle valuu pyöreästi 15 000 ihmistä, ja sääkin sallii.

Tapahtuma kulki Live Nationin järjestämän Helsinki Classic Festival-nimen alla. Paikaksi oli valittu Tuska Festivalin entinen sijaintipaikka, ja muutamien aiempienkin irtokonserttien näyttämö, eli Kaisaniemen puisto. Ja kyllähän todettava on, että paikka soveltuu paremmin pesäpallon peluuseen, mihin se alunperin onkin tarkoitettu. Haaste Helsingissä on juuri tässä, Olympiastadion on liian iso ja aika usein varattu, Hartwall Areena on mitä on varsinkin soundiltaan,  ja kesällä haluttaisiin soitattaa ulkoilmassa. Siksi kaikki vaihtoehdot Kaisaniemestä Hietsun rannan kautta Kalasatamaan ovat väistämättä hiukan pakotettuja.

Iltapäivän oli avannut The Latebirds-yhtyeen ympärille koottu juhlakokoonpano, jonka itse jätin näkemättä, ajatellen että 4 tuntia hiekkakenttää tennarin alla riittää ihan mainiosti. Sensijaan keskimmäinen esiintyjä, eli J.Karjalainen olikin jo tarkistettava. Olin nähnyt Jukalta ja bändiltään huiman hikisen hiihtokeskusvedon keväällä Lapissa (ei, en ollut hiihtämässä), ja sen jälkeen porukka ja sen yhteensoitto on hioutunut, jos mahdollista, entistä kivenkovemmaksi. Voisi sanoa, että Karjalaisella on rinnallaan nyt kaikkien aikojen kokoonpano, mutta eihän se pidä paikkaansa, Jii on siitä(kin) ainoalaatuinen suomirockari, että miehellä on aina ollut rinnallaan se kaikkien aikojen kokoonpano.

Kuinka monella pitkän linjan kotimaisella rockartistilla on varaa täräyttää homma käyntiin kaikkein kovimmilla hiteillä? Aivan oikein. Karjalaisella on, iskusävelmiä riittää, katalogi on pitkä. Keikan avaukseksi ”Kolme cowboyta”, helketillisen hieno starttivalinta, biisi kun olisi ilmeinen poiminta sinne keikan keskisuvantoon. Ja sitten kuluvan vuoden kova radiohitti sekin heti kärkeen, eli ”Mennyt mies”. Ja siitä sitten minuutilleen ja tarkasti tunti hittejä vuosien varrelta, sekä tuoreen ”Et ole yksin”-albumin raitoja. Sanat ei riitä kertomaan, millaisessa tikissä tai lyönnissä Karjalaisen bändi juuri nyt on. Surfmestari Mikko Lankisen kitarointi vaikkapa stygeissä ”Sydänlupaus” tai ”Avaruuden ikkuna” on lähinnä häkellyttävää. Ja Tom Nymanin murea basso on tärkeä elementti nyky-Jiin soundissa. Kosketinsoittaja Pekka Gröhnin ja rumpali Janne Haaviston lisäksi kokoonpanoa oli tänään ryyditetty Olli Haaviston pedal steelilla, sekä torvisektiolla. Mainiosti bändi väisti lavantaaksepoukkoilun ja turhan encoren ansan, Karjalainen päätti tulla vetämään yhden vielä, kun aikaakin oli muutama minuutti jäljellä, ennekuin yleisö edes ehti tai tajusi pyytää. Ja niin kuultiin hittipitoisen setin päätteksi vielä mainio (Varokaa miehiä, joilla on) ” Mustat lasit”.

Minulta jos kysytään, niin Neil Young ei lämppäribändejä tarvitse. Mutta jos nyt tämänkaltainen festivaalitapahtuma halutaan järjestää, niin kukapa muu kuin Karjalainen sopisi tehtävään paremmin. Yleisö oli Jukan meiningissä mukana vallan mukavasti, ja lauteet tuli kerrankin asianmukaisesti lämmitellyiksi. Tiedoksi vielä iltapäivää juontaneelle Arttu Harkille (kuka on Arttu Harkki?), että Karjalainen olisi saattanut tehdä ”suomirockin kaikkien aikojen comebackin”, mikäli olisi ollut poissa, telakalla, tauolla, tekemättä mitään. Onko hiljaiselo sitä, että tekee kolme huikeaa albumia, joita ei näy Radio Novan soittolistoilla?

Moni käytti Neil Youngin keikasta sanaa ”jumalanpalvelus”. Se kuvaa hyvin usko(nno)llisimman fanikannan suhdetta Kanadan suureen mieheen, ja yhteen maailman neljästä parhaasta rocklaulujentekijästä. Kaisaniemen ihmismassassa vilisi 90-luvun alun iskukuntoisia kiertuepaitoja, jopa 80-luvun lopun. Kertoo asian tärkeydestä säilyttää vanhoja rundipaitoja kaapin perällä turvassa, vain jumalanpalveluksissa käytettäviksi.

Kuten alussa totesin, hiukan piti jännityksellä odottaa toista (vasta, kyllä valitettavasti) Young-keikkaani, se ensimmäinen kun ei tajuntaa räjäyttänyt. Lähinnä pelko koski jumittavaa keskenäänsoittamista ylikovaa ja huonoilla soundeilla. Mutta, tänään pelot olivat turhia. Bändi soitti kovaa, ja keikan kestäessä yhä kovempaa, mutta soundi pysyi kuulaana ja äänenpainemiesten hanskassa. Kun juuri ennen soiton alkua mustavalkoinen taustalakana nousi ylös, legendaarinen Oglala Sioux-soturi Tasunka Witko alias Crazy Horse ratsastamassa tuulispäänä, tiesi että kyllä tänään tunnelmaan päästään.

Kiertueen aikana tutuksi tulleella avausbiisillä ”Love and Only Love” lähdettiin käyntiin. Bändi hioi itsensä illan iskuun, biisi jyystettiin nimittäin peräti yli varttisena versiona. Tulipahan kunnolla soitetuksi. Sitten klassinen ”Powderfinger” kompaktina läpivetona, todistamaan että kaikissa biiseissä ei tarvitse soittaa 7 kitarasooloa. Keikka olikin mainio ja tasapainoinen sekoitus tehokkaasti soitettuja klassikoita ja tavaramerkiksi muodostunutta pitkää ja harrasta kitaramurjomista.

Hyväntuulinen Neil Young hymyili yleisölle, poimi käsielein eturivien faneja ja naureskeli, mutta oli toki legendaarisen vähäsanainen. Tänään ei kuultu edes kiitosta, vain kaksi kertaa bändin esittelyksi lausuttu nopea ”Crazy Horse”.

Viime lokakuussa ilmestyneeltä,  Crazy Horsen kanssa tehdyltä  ”Psychedelic Pill”-albumilta kuultiin tänään kolme raitaa, nimibiisin lisäksi komea, ja jälleen pitkä, ”Ramada Inn”, sekä ”Walk Like a Giant”. Hillittömän komean ja bändin stemmalauluosaamista esitelleen ”Hole in the Sky”n jälkeen koitti keikan suvantovaihe, jossa bändin pitäessä taukoa, Young tarttui akustiseen kitaraan ja huuliharppuun ja veti kolme upeaa vetoa. Ensin ”Comes a Time”-albumin ”Human Highway” modernin ihmiskunnan onnellisimmalta vuodelta 1978. Ja sitten katsaus siihen maailman parhaaseen laulunkirjoittamiseen, eli Youngin oma klassikko ”Heart of Gold”, sekä Bob Dylanin ”Blowin’ in the Wind”, jonka Young on tällä rundilla soittanut varsin monena iltana. Itselleni tämä akustinen suvanto oli tänään koko keikan kohokohta. Tässä vaiheessa viimeistään tajusi, kuinka keskeistä oli olla paikalla. Ja maksaa kauas kipurajan tuolle puolelle kivunnut lipunhinta (toimituskuluineen 85 euroa).

Rauhaisa meininki jatkui vielä bändin palattua tauolta. Neil Young istahti pianon ääreen ja vedettiin järjettömän kaunis ”Singer without a Song”. Fanikannan ikisuosikki ja ikisytyttäjä ”Cinammon Girl” ei itselle tunnu erityiseltä, vaikka klassikosta toki ymmärrän puhuvani. Se aloitti kuitenkin keikan loppusuoran, jonka keskeisin osa oli ”Fuckin’ Up”, varsin epäoletettu yleisönlaulatusbiisi, mutta Youngin maailmassa asiat ovat Youngin tavalla, ja mahtavaa niin. Tämäkin ”Ragged Gloryn” klassikkoraita todisti, että bändillä näyttää olevan erittäin hauskaa keskenään, kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen. Uskollisesti Youngin rinnalla (aika ajoin siis) ovat soittaneet nimittäin jo vuodesta 1968 lähtien basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina, sekä 1975 lähtien myös komppikitaristi Poncho Sampedro.

Varsinaisen setin päättivät Buffalo Springfieldin (jossa Young vaikutti 1966-68) ”Mr.Soul” ja asianmukaisen huutomyrskyn ja yhteislaulun nostattanut umpiklassikko ”Hey Hey, My My (Into the Black)”. Oli tullut aika nähdä ja kokea Youngin suhde encoreihin. Ja kyllä, omalla tutulla ehdottomuudellaan mies viipyi lavan takana pitkään, ja saapuikin vetämään vain yhden biisin. Tällä kertaa myös yleisö tiesi, miten toimia, eli että taiteilijaa kannattaa oikeasti haluta takaisin. Ainoana ylimääräisenä vedettiin ”Sedan Delivery”, garagesävyinen räkenroll, jota on varmasti mukava soittaa, mutta itse ehkä odotin jotain muuta. En kuitenkaan välttämättä ”Rockin in the Free Worldia”, ei sillä. Tässä vielä biisit järjestyksessään: http://www.setlist.fm/setlist/neil-young/2013/kaisaniemi-park-helsinki-finland-3bc6d824.html

Keikka kellotti kaksi tuntia ja 23 minuuttia, kelpo puhde siis seistä pesiskentällä. Mutta myös bändiltä koko rahalle vastinetta, ja sanalla sanoen huima veto. Tällä menolla nimittäin, vaikka Neil Youngista joskus aika väistämättä jättääkin, on täysin mahdollista että rock’n’roll ei kuole koskaan. Niinkuin kirjoitettu on. KG

Post Navigation

%d bloggers like this: