Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “heinäkuu, 2013”

Kaksoispiste @ Club Liberte, Kallio, Helsinki 30.07.2013

Lempäälässä vuonna 2009 taipaleensa aloittanut Kaksoispiste on mainio poppiorkesteri. Kiitos Helsingin heinäkuisen tiistai-illan äärinuivan livetarjonnan, eksyin keikoista epäilmeisimmälle, ja kannatti. Kaksoispisteellä on takana vasta parisenkymmentä vetoa, pääosin kotikulmilla Pirkanmaalla, sekä yksi omakustanne EP. Ja kumpaakaan faktaa ei välttämättä livetilanteessa huomaa. Harvoin näkee näin sovituksellisesti valmista nuorta bändiä, semminkään kun kyseessä ei tosiaankaan ole mikään rutinoitunut keikkakone.

Bändin laulaja-nokkamies-biisintekijä Oskari Toivonen ja kitaristi Juho Pajukoski pistivät porukan pystyyn, kun edelliset yhtyeyritelmät kaatuivat, ja tällä kertaa tärppäsi. Mukaan messiin ja meininkiin löytyi rumpali Maiju Viitanen ja basisti Ville Pastell. Olisi kovin yksioikoista ja asiantuntematonta leimata Kaksoispiste Lempäälän Zen Cafeksi, tai Toivonen Länsi-Pirkanmaan Samuli Putroksi. Biisirakenteissa on paljon Putron tuotannosta tuttua, samoin Toivosen riimitystyylissä ja intonaatiossa. Ja toki ilmeisestä esikuvasta puhutaan. Mutta mikä Kaksoispisteen tai Kaksarin erottaa sadoista muista, on taito sovittaa biisit. Etenkin basisti Pastellin viileät linjat ja Pajukosken soolot ovat ammattimaista kamaa. Eikä sitäpaitsi pelkästään Putron mainitseminen esikuvana tekisi Toivosen biiseille oikeutta muutenkaan, muutamista lauluista tuli mieleen se upea suomirockin 80-luvun loppupuolen brittilinja, jota mm. Siberia tai mainio ja kovin aliarvostettu raahelaisbändi Stalker edustivat. Tai jopa Aki Sirkesalon varhaistekemiset, ne joita ei pääosin koskaan levytetty (ne tekemiset ennen sitä kahdenkymmenen markan soulhuttua, josta mies pääosin muistetaan). Melodiantajun lisäksi puhutaan Toivosen taidosta yhdistää teksteissään ironia ja syvyys, vakava ja absurdi.

Jos elettäisiin vuotta 85, ellei jopa vuotta 86, niin Kaksoispiste olisi julkaissut jo albumin tai kaksi, sillä olisi levydiili Johannan tai Pokon kanssa ja massoittain nykyistä enemmän keikkaa. Mutta ehkä nimi kuitenkin olisi levypuulaakin toimesta vaihdettu, tämäntyyppisiä kun putkahteli vasta sitten mainitulla ysärillä bändikartalle ihan kyllästymiseen asti. Nimi ei välttämättä bändiä pilaa, mutta ei se suoraan sanottuna hyväkään ole. Lähetänkin tässä kuitenkin henkilökohtaisen vetoomuksen Epe Heleniukselle, nämä kannattaa tsekata keikalla.

Kaksoispiste soitti karvan alle tuntisen setin, ja ihan mukavasti riitti materiaalia, vaikka vyön alla on vasta mainittu neljän biisin EP, joka ilmestyi kuluvan kesän alkajaisiksi. Lyhytlevyn ilmeinen pikkuhitti on, tai sen radiohitiksi muodostuva biisi voisi olla, keikan puolimaissa kuultu ”Loimaan Tommi Korpela”. Hauska ralli asioista niiden omilla nimillä, mutta ehkei kuitenkaan radiokulutusta välttämättä kestävä, kun tarkemmin ajattelee. Sen sijaan esim. setin päättänyt ”Juostaan pois”, joka sekin löytyy tuoreelta pikkukiekolta, on kerrassaan upea biisi. Eli että jos Toivosen talentti ei lähde tästä ehtymään, on lupa odottaa paljon. Bändi on valmis, ja kuten alussa totesin, nuivaksi ja nihkeäksi tuomitun hätäapuliveillan ehdoton yllättäjä ja pelastaja. Ja ennenkaikkea, jos en nyt ihan vielä suomirockin tulevaisuuteen nähnytkään, niin upeaa kuitenkin, miten häpeilemättömän pop on Kaksoispiste, ja miten häpeilemättömän melodinen.

Liberten ilta jatkui naisten vetämänä. Laulaja-lauluntekijä Anna Inginmaan intiimiä keikkaa seurasin viitisen biisiä, mutta upposin siinä vaiheessa viimeistään niin huonosti kohderyhmään, että oli annettava seuraavan aamun työtehtäville periksi. Niinikään näkemättä jäi Liisa & Dem Babies (kun puhutaan siis niistä nimistä..). Liberten kunniaksi on sanottava, että tapahtumien pienimuotoisuus ja vetonaulattomuus otattaa lakin päästä. Jos Liberte ei antaisi mahdollisuuksia illan artistien kaltaisille, kuka Helsingissä antaisi? Upeaa Liberte, valitsitte hyvän nimen. KG

Marcia Lisboa Trio (bra/fin) @ Bar Vakiopaine, Jyväskylän Kesä 13.07.2013

Aika laadukkaita ladyja on joutunut päättyneellä viikolla itsellään kuunnelluttamaan. Ensin varhaispunkin kuningatar Patti Smith, ja sitten bossa novan ja lattarirytmien vähintäinkin tulevaisuudessa sellaiseksi kruunattava Marcia Lisboa. Eksyin nimittäin kesäretkilläni Jyväskylään, Suomen Ateenaan, ja kaupungin liveskenestä oli hetimmiten otettava niskalenksu. Jyväskylää kansoitti tänä viikonloppuna paitsi umpitylsästi bänditetty Suomipop-festivaali, mutta myös perinteikäs (jo vuodesta 1956) Jyväskylän Kesä. Ensinmainitussa olisi voinut illan päätteeksi katsastaa Popedan nykykunnon, mutta esteeksi muodostuivat samantien suolainen 50 euron porttihinta, ja ne kaikki muut esiintyjät. Joten valitsin Kesän ja Bar Vakiopaineen lattarihetken Marcia Lisboan seurassa.

Vakiopaine on mainio pikku baari aivan kaupungin ytimessä, paikka joka voisi olla vaikka NYCissa tai Berliinissä. Kahdessa kerroksessa pääsee istumaan niin, että bändinurkkaukseen näkee. Kyllä, lavaa ei ole, bändi voi olla korkeintaan muutamahenkinen, eikä kauhean massiivisilla vehkeillä varustettu. Usein täällä esiintyykin akustisia duoja tai peräti trioja. Edellisillan olivat Eva & Manu jo varhain myyneet loppuun, ja Marcian bossisiltaan onnistuin itse saamaan tasan viimeisen ER-kioskin myymän ennakkolipun.

Pöytäpaikka kannattaa Vakkarista varata heti ovien auettua, nytkin keikkaa seurasi moni liputta jäänyt kadulta käsin, onneksi baarissa on isot ikkunat. Miksaustiski on sympaattisesti ikkunalaudalla-tai levikkeellä. Baari on kaksi askelta salia alempana, ja häiritsee näin intiimimpääkin keikkaa harvinaisen vähän. Ja kaukana sisä-Suomessa kun ollaan, niin Hämeen poika joutuu jo ihmettelemään hintoja, Helsingin baarien vastaavista lähtee täällä aina euro tai puolitoista pois.

Asiaan. Upea, häikäisevä, säkenöivä Marcia Lisboa otti tilan haltuun minuutilleen ilmoitettuun aikaan klo 21.00. Lavalle, ei vaan bändinurkkaan, asteli kanssaan kitaristi, säveltäjä, sovittaja ja luottotuottajansa Marcelo Pfeil, sekä Jyväskylän oma poika, rumpali Sami Kontola. Miehemme Riossa on asunut Brasiliassa jo vuosia, hallitsee kielen ja mikä tärkeintä, paikalliset rytmit. Marcia Lisboan kanssa Kontola on kiertänyt maatamme aiemminkin, tämänkertainen kesäkiertue sisältää kuusi vetoa Suomessa ja kolme Eestissä.

Marcia ja pojat soittivat encoreineen tunti ja parikymmentä minuuttia. Ja vaikka Kontola ansiokkaasti käänsikin Marcian portugalinkielisiä välispiikkejä, ja kertoili biisien taustoista, niin eihän ne nimet ja säveltäjät ja kuka oli kukin, jää mieleen. Valitettavasti. Mutta jotain jäi. Marcia Lisboan uskomaton Ääni isolla ääkkösellä jäi soimaan päähän ja mieleen vielä seuraavanakin päivänä. On nimittäin Brasilian tyttö siunattu, paitsi aivan häkellyttävällä ulkomuodolla, niin ehkä ihan ennenkaikkea, ja asiassa pysyäkseni, kuitenkin häkellyttävällä äänellä. Vaikka en todellakaan mikään lattarifriikki olekaan, enkä ole juurikaan perehtynyt näihin populaarimusiikin Etelä-Amerikan alalajeihin, tunnistan aina laadun ja hyvän musiikin. Siis mielestäni hyvän. Ja tänään sellaisen äärellä oltiin. Marcian esikoisalbumin ”Nos e o Rio” pystyn vaivatta kuuntelemaan läpi, vaikka en tosiaan mikään bossanovajäbä olekaan ja vaikka kieltä en seuraa juuri sanaa enempää. Esimerkkinä nyt vaikkapa keikallakin kuultu, albumin päättävä ”Morena de Saia”, joka on aivan huikea veto. Marcelo Pfeilin albumille loihtima tuotanto elää ja hengittää, eteläisen Atlantin lämmin tuuli tulee levyltä läpi. Siksi ennakolta levyyn tutustuneena, jäinkin keikalla hiukan kaipaamaan laajempaa soitinvalikoimaa. Mutta ymmärrän toki realiteetit. Levylle piano, huilut ja perkussiot tekevät todella paljon syvyyttä, tänään homma lepäsi pitkälti Marcian upean äänen varassa.

Marcia Lisboa on tulkitsija. Kaikista laulajista ei pysty edes parhaalla tahdolla sanomaan niin. Ilon kautta, lauluihin voimakkaasti eläytyen laulaa Marcia. Biisistä ymmärtää tunnelmat, vaikka ei sanakaan osaisi portugalia, niinkuin en osaa. Sitä on tulkinta. Olisi mielenkiintoista nähdä Marcia Lisboa ja jampparit uudelleen tovin päästä Hämeenlinnan Suistolla, ja todentaa kuinka kolmikon setti ja Marcian tulkinta elää illasta toiseen. Ja mikäs estää todentamasta.

Yksi nimi keikan välispiikeistä jäi kuitenkin mieleen, eli legendaarinen brasilialaissäveltäjä Antonio Carlos ”Tom” Jobim. Sen verran upeita sävelmiä vuonna 1994 kuolleen Jobimin kataloogista bändinurkasta toimitettiin, ja niin usein nimi kunnioituksella lausuttiin, että pitänee tosiaan ottaa asiaksi tutustua miehen tuotantoon hiukan lisää. Kun nimittäin olen sattunut pärähtämään populäärimusiikin historiaan, ja sen kehityssuuntien historioihin, sikäli varsin syvällisesti, että kaikki hyvä ja laadukas kiinnostaa aina. On lajityyppi sitten lattarilähtöinen tai mikä tahansa. Hyvällä grindcorella on paikkansa, hyvällä rockabillylla on paikkansa, ja vaikkapa laadukkaalla bossa novalla, kuten nyt Jyväskylän perinteikkäässä Kesässä. Varsinkin kun se huikealla äänellä tulkitaan. Äänellä, jota on vaikea unohtaa.

Kotimatkalla Suomen suviyössä piti poiketa tankkaamaan Jämsän paikkeilla. Polttoainekatoksen kelmeässä valossa seisoi mattamusta Chevroletin pakettiauto. Ja juuri niin, huoltsikan tiskillä ostoksiaan keräili Mustajärven Pauli. Kesäyössä, juuri laadukasta livemusiikkia kuulleena, arvostukseni maata- ja maailmaakiertäville alan ammattilaisille, tulkitsijoille, oli valtava. KG

Patti Smith and Her Band (us) @ Tampere-talo, Tampere 08.07.2013

Olin nähnyt Patti Smithin bändeineen edellisen kerran loppukesällä 2005 Helsingin Juhlaviikkojen Huvila-teltan keikalla. Punkin kummitädiksikin tituleerattu taiteilija Smith veti silloin ikimuistettavan kovan keikan, joka on pitkään säilynyt jopa ihan niiden kaikkein muistettavimpien joukossa. Nyt kun alkukesän keikkaskene oli kuivahtanut töiden ja klubien kesälomien takia pystyynkuolleeksi, oli odotukset pitkän kuivan kauden päättävälle Patti Smithin Tampere-talon keikalle erittäinkin korkealla.

Kun istuin kongressisalin permannon keskirivin keskelle, omalle numeroidulle paikalleni, olin keskimäärin itseäni iäkkäämpien ympäröimänä. Aika lailla samantien aloin odottaa, että pääsisin pois, tälle artistille täysin väärästä ympäristöstä. Mutta että jospa ennen sitä, ja siinä välissä, Patti Smith nykäisisi erittäin kovan keikan. Molemmat toteutuivat. Pääsin pois, ja jo 66 vuotta täyttänyt Smith näytti kuinka välttämättömiä asioita rock’n’rollin taiteessa ovat karisma ja näkemys. Ja nykäisi bändeineen periaatteessa aika huiman keikan.

Muutamalla viime vuonna ilmestyneen ”Banga”-albumin raidalla lähdettiin liikkeelle. Näistä ”April Fool” on jonkin verran saanut radiosoittoakin, mutta tunnustaa pitää, että itse albumi ei ole käsissäni kulunut, ainakaan toistaiseksi. Varsinaisesti katsoisin keikan kuitenkin pärähtäneen käyntiin vasta lainabiisillä, eli Eddie Cochranin ”Summertime Blueslla”. Erittäin kulunut ja puhkisoitettu ralli taipui Pattin ja bändin käsissä ehkä parhaaksi koskaan livenä kuulemakseni versioksi. Arvostan. Ja sitten maaginen ”Fuji-san” tuoreelta albumilta, kumarrus ja kunnia Japanin pyhälle vuorelle. Upea biisi, jossa orkesteri (Lenny Kaye, Jay Dee Daugherty, Tony Shanahan ja Jack Petruzelli) viritteli konettaan jo kierroksille The E Street tai The Dukes. Kuulaasti bändi soi, vaikka välillä kammettiin raskaammallakin kädellä. Ja huimaa on toki se, että Lenny Kaye on uskollisesti ollut mukana aivan alusta alkaen, eli vuodesta 1974, ja rumpali Doughertykin vuodesta -75 lähtien.

Kauniin ”This is the Girl”-laulun Patti on tehnyt, ja nytkin omisti, Amy Winehousen muistolle. Sitten lyhyt laulu Edward Snowdenille, nykyajan sankarille, ja ikäänkuin terveisinä vaikkapa Suomen tasavallan presidentille, että Kylmä Sota on jo ohi, asioista voi puhua ihan niiden etu-ja sukunimillä. Pienen suvantovaiheen päättänyt, hypnoottinen ”Beneath the Southern Cross” vuoden 1996 ”Gone Again”-albumilta soitettiin pitkänä versiona, Patti itsekin akustiseen kitaraan tarttuen. Sitten erittäin turha, kolmesta biisistä koostunut potpuri, jonka bändi soitti Lenny Kayen toimiessa solistina. Patti itse ei malttanut mennä takahuoneeseen, vaan tanssahteli permannon käytävillä yleisön seassa, siksikin siis täysin turha välike muuten mainiolla, ja mainion kompaktilla, keikalla.

Patti Smith on sen tason artisti, ettei superhittejä tarvitse encoreihin säästellä. Niistä usea kuultiinkin varsinaisen setin loppuli’un aikana, kuten vaikkapa ”Pissing in a River” ja ”Dancing Barefoot”. Sitten Patti alkoi seuraavan biisin intron aikana letittämään tukkaansa ja kyllä, sieltä se lähti, yksi rockhistorian komeimmista biiseistä, sanokaa mitä sanotte. Eli Pattin ja Bruce Springsteenin yhdessä vuonna 1978 laatima megahitti ”Because the Night”, jonka olen nyt siis tänä vuonna kuullut livenä jo kahdesti. Kolmatta odotellessa. Tähän iskusäveleehen tamperelaisyleisökin viimeistään sekosi ja loppuaika mentiinkin sitten kollektiivisesti seisaaltaan. Varsinaisen setin päätti, tietenkin, ”Gloria (In Excelsis Deo)”, joka yleisölle näistä kahdesta viimemainitusta tuntui kuitenkin olevan se kovempi juttu.

Valaiskaa, jos tiedätte, kuka keksi encoret rokkikonsertteihin? Tapahan oli tavallaan tuttu teatterista ja oopperasta, että tullaan show’n jälkeen särkemään illuusio juuri esitetystä, ”katsokaa, se olikin vain esitys, olemmekin vain hikisiä näyttelijöitä”. Mutta kuka veti rockhistorian ensimmäiset ylimääräiset, ja missä tilanteessa? On tästä ollut ennenkin puhetta, mutta onpahan monin paikoin todella kiusallinen tapa, ja miljoonat ovat ne tavat millä artistit tästä pakkopullasta yrittävät selviytyä. Tänään homma hoidettiin tyylikkäästi, nimittäin olemalla spiikkaamatta illan viimeistä biisiä, joka ei siis sitä kuitenkaan olisi. Joten, miksi väittää niin. Ja tyylikkäästi Patti Smith ja Hänen Orkesterinsa vetikin vain kaksi ylimääräistä. Ensin ”Banga”, mutta keskeisempänä ”People Have the Power”, omassa levyhyllyssäni puhkisoiton uhan alla vuosia eläneeltä ”The Dream of Life”-paluulevyltä (1988). Näin biisein mentiin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/patti-smith/2013/tampere-talo-tampere-finland-bd9618a.html

Patti Smith parantaa vanhetessaan, kuulin monen sanovan Tampere-talon pihalla. Juuri niin, mutta silti itselleni vuoden 2005 keikka säilyttää ykkösasemansa. Ja se johtuu Tampere-talosta. Täällä ei yksinkertaisesti rockartistien pitäisi esiintyä. Tämä on kongressikeskus, ja varmasti hieno paikka kuunnella vaikkapa täällä ahkerasti konsertoivaa Tampereen Filharmoniaa, mutta ei rockmusiikkia. Me innokkaimmat lipun ostaneet, ja me jotka eniten olisimme Patti Smithin halunneet nähdä, olisimme kyllä mahtuneet Pakkahuoneelle. Joka ainakin tietääkseni oli tänään tyhjillään. Ja jos bändissä on viisi henkeä, plus teknikot, ja se soittaa peräti kolme keikkaa inhimillisten etäisyyksien päässä eteläisessä Suomessa, niin miksi ihmeessä lippu maksaa 67 euroa? Siksi, että esim. Tampere-talolla maksetaan niistäkin tiloista, joissa ei tänä iltana soitettu. Ja nimestä ja maineesta ja arkkitehtuurista ja samoista käsittämättömistä asioista, kuin Finlandia-talonkin konserteissa. Siksi myös Helsingin Musiikkitalon keskihinta Patti Smithin keikalle, eli 72 euroa, tuntuu yleisön pettämiseltä. Taiteen piti kuulua kaikille. Ovien piti olla kaikille auki. Näillä hinnoilla ei ole. Mutta äänestetään jaloillamme, aina kun voidaan. ”People Have (nimittäin) the Power.”

Yhtäkaikki, olipa ilo ja kunnia päättää alkukesän kuiva ja keikaton korpivaellus Patti Smithin ja bändinsä lopultakin erinomaiseen vetoon. Jos Patti on 66-vuotiaana näin kovassa iskussa, tämä ei liene välttämättä edes viimeinen kerta. KG

Post Navigation

%d bloggers like this: