Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “Touko, 2013”

Bruce Springsteen & The E Street Band (us) @ HK Areena, Turku 07.05.2013

Vain vajaat 10 kuukautta oli kulunut siitä, kun Bruce Springsteen ja The E Street Band teki Suomen kamaralla historiaansa, ja soitti koko uransa pisimmän keikan viime heinäkuussa Olympiastadionilla. Keikkahan kellotti aintlaatuiset 4 tuntia ja 5 minuuttia. Stadikan hurmos oli yhä tuoreessa muistissa, kun Pomo tai The Boss joukkoineen saatiin uudelleen Suomeen, edelleen Wrecking Ball Tourin nimissä. Suomella on pakko olla edes jollain tapaa erityinen paikka E Streetin osoitteistossa, sikäli kallista ja hankalaa tänne on poiketa. Logistisista ja aikataulullisista syistä Suomen keikkakaupungiksi valikoitui Turku, ja paikaksi koko kiertueen pienin venue eli HK Areena (Turkuhalli). Vain alle 10 000 ihmisen kapasiteetillaan paikka edustaa Brucen mittakaavassa tänä päivänä lähes klubikeikkaa. Paikanvalinta paljastui muutenkin mainioksi, Areenassa on jyrkät nousut ja jokaisesta myydystä paikasta vähintäinkin kohtalainen näkyvyys. Ja jos edessäistuvaa alkaa tanssituttamaan, silti lavalle yhä näkee. Permantoala on sekin inhimillisen kokoinen, matkan lavalle voi ihan ihmisaivoilla käsittää.

Parisenkymmentä minuuttia yli seitsemän startannut keikka aloitettiin tutusti ja turvallisesti ”We Take Care of Our Own”lla. Aivan alkutahtien aikana tuntui, että nyt kuulostaa huonolta, mutta erittäin nopeasti soundipuoli saatiin hanskaan. Viime minuuteille ennen keikkaa Areena vaikutti puolityhjältä, mutta kun soitto alkoi soida, itseäni huomattavasti ikääntyneempi yleisönosa alkoi vasta valua paikoilleen ja asettumista kestikin monen biisin ajan. Silti, loppuunmyydyksi ilmoitetulla keikalla oli edelleen massamäärät tyhjiä istuimia, ja permantokin näytti väljältä. Miksi näin? Ostavatko ihmisiä kaduille potkivat firmat satamäärin edelleen firmalippuja, joista kenties valtaosa jää käyttämättä? Miksi firmalipuille ei voi luoda systeemiä, että lunastamattomat palautuisivat ovimyyntiin? Siksi, että ollaan Suomessa, ja joku ovelta myöhälipun saava saattaisi tulla onnelliseksi.

Setin alkupäässä Pomo ja E Street selvästikin tunnustelivat yleisön fiiliksiä ja paikan tunnelmaa, ja pakosti katsomo on varsinkin aluksi näyttänyt puolityhjältä myös lavan näkökulmasta. ”Two Hearts” ja ”No Surrender” klassisemmasta päästä aivan alkupäähän, Brucen ja Steven (Van Zandt) laulaessa tutusti yhteismikkiin. Tuntui, että keikka pärähti vasta oikein kunnolla käyntiin, kun peräjälkeen vedettiin kaksi biisiä tuoreimmalta pitkäsoitolta, kiertueen otsikoivalta ”Wrecking Ball”lta. Ensin nimibiisi ja sitten jälleen kerran komeasti tulkittu ”Death to My Hometown”, joka oli viime kesän keikan ehdottomia kohokohtia. Pelkästään se lisäfjonga, jonka nämä muutamat Wrecking Ballin perinnepoljentoiset laulut ovat tuoneet livesettiin, riittää omissa kirjoissani nostamaan kyseisen albumin jopa ihan Brucen parhaiden joukkoon. Muitakin mielipiteitä olen toki kuullut, ja niillekin on tilansa.

Väliin ”Hungry Heart”, jolla päästiin jo laulattamaan hitaasti lämpenevää suomalaisyleisöä ja sitten pitkänä versiona ”Spirit in the Night”, joka alkoi Brucen saarnaosuudella. Tuttua töpöttelyä lavanedustaa edestakaisin, mutta ei niin tutulla paahdolla ja intensiteetillä. Backstreets-sivusto arvio, satoja ja satoja keikkoja nähneenä, että Pomo olisi ollut tyhjistä lehtereistä silminnähden harmissaan. Enkä voi moittia. Jonkinlaista kiertueväsymystäkin olin aistivinani koko bändissä. Mutta laatukriteeerit on tämän bändin osalta niin toista kuin monen muun, että hitusen kiertueväsynytkin E Street on silti maailman kovin bändi. Lähinnä tässä vertaillaan hurmoksia toisiinsa, ja jos sallitte, niin viimekesäinen stadikkahurmio kyllä loisti poissaolollaan. Mutta, kuten sanoin, Pomo-keikkoja verrataan korkeintaan toisiinsa.

This Hard Land” omistettiin Suomen samannimiselle faniyhteisölle, ja sitten olikin aika ”The River”in sytyttää yleisö aivan viimeistään. Pomon huuliharppuoutro biisin lopetukseksi oli sanalla sanoen maaginen! Bruce jalkautui tämän jälkeen etucatwalkille ja poimi aimo sylillisen pahviplakaattitoiveita mukaansa. Niistä ensimmäisenä kuultiin yksi koko oman Bruce-keikkahistoriani (tämä oli 7. kertani, kyllä vasta, valitettavasti) kohokohdista eli Dave Edmundsinkin levyttämä ”From Small Things (Big Things One Day Come)”. Tämä mainio, Springsteenin katalogissa hiukan aliarvostettu rock’n’rollbiisi on kulkenut mukana vuosia, omissa henkisissä ja näkymättömissä pahviplakaateissani. The E Street-kone kävi tiukasti ja tarkasti kuten aina, huima luenta hienosta biisistä.

Ensimmäistä kertaa koko kiertueella kuultiin nyt, niinikään toive, ”Brilliant Disguise”,  ”Tunnel of Love”-albumin ensimmäinen sinkkuraita vuodelta 1987. Kyseinen albumi on ollut hiukan lapsipuolen asemassa liveseteissä, varsinkin silloin kun Pomon rouva Patti Scialfa ei ole ollut mukana kiertueella. Eikä siis ollut Patti mukana tälläkään legillä rundia, vaikkakin edelleen on bändin virallinen ja täysvaltainen jäsen. Ja sitten, yksi viime kesän stadikkamaratonin kovimmista vedoista, oli sitä myös tänään, eli ”Because The Night”. Ja aivan kuten viime kesänä, Chicagon hullu silinterimies, valkoinen intiaani Nils Lofgren vetäisee soolonsa oheen tutun myyttisen sotatanssin. Ja keppi ulvoo. Mieletön äijä. Tästä tulee kuulkaa kova keikkavuosi, kun (tai toivottavasti) tämänkin klassikkobiisin kuulee vielä heinäkuussa uudelleen Tampereella, itsensä sen toisen Pattin eli Smithin esittämänä. Mahtavaa.

Varsinainen setti oli juuri puolivälin ylittänyt (tänään oli ennakkoon odotettavissa ”vain” noin kolmen tunnin veto tai karvan alle), kun bändi latasi selkäkarvat pystyyn (kelläkulla nyt sellaisia on) nostattavan ”She’s the One”. Tässä vaiheessa viimeistään oli selvää, että kyllä tästä kova ilta kokonaisuutena muodostuu. Sitten hillittömän pitkä jamitteluversio ”Pay Me My Money Down”sta, The Seeger Sessionseista tutusta työlauluklassikosta. Koko bändi, toki Max Weinbergia ja Roy Bittania lukuunottamatta, alas eturiviin, muutama fani mukaan jonon jatkoksi ja koko remmi kiertämään letkassa areenaa catwalkeja pitkin. Ja kaikki soittavat koko ajan, eikä tulkinta horju. Tämä on yleisön palvelemista, tämä on musiikin ilosanomaa, tämä on osaamista. Tämä täytyi nähdä. ”Pay Me My Money Down” myös antoi koko puhallinsektiolle omat, pitkät soolonsa eturivissä. Vaikutelma koko bändistä on se, ja oli jo viimeksikin, että tässä orkesterissa on todella hauskaa ja palkitsevaa soittaa. Ja puhun nyt erikseen tästä Isosta E Streetistä, joka on laajenettu klassisesta muodostaan torvisektiolla, taustalaulajilla ja perkussionistilla. Ja toki Soozie Tyrellin viululla jo vuosia aiemmin. Ja juuri niin, että Tyrellin viulu ja viehättävä olemus on jo korvaamaton osa eturiviä ja E Street-soundia. Myyttinen bändi elää, kehittyy ja hengittää. Ja toivottavasti kiertää vielä tämänkin jälkeen.

Viimeisimmän albumin ”Shackled and Drawn”-biisin on moni tuominnut renkutukseksi, mutta se on erittäin olennainen osa nykyisiä keikkasettejä, ja vaikka yleisöt vaihtuvat illasta toiseen, biisi tuntuu sytyttävän bändin aivan erityisellä tavalla. Laajan kokoonpanon sovitusratkaisut on tässä biisissä huipussaan. Sitäpaitsi, ”Shackled and Drawn” kannattaa nähdä timanttina amerikkalaisessa lauluperinteessä, puuvillapelloilta nykypäivään, eikä niinkään Wrecking Ballin näppäränä täyteraitana. Sitä siitä ei nimittäin mitenkään saa.

Kohti varsinaisen setin loppupäätä kuultiin omasta mielestäni illan komein veto eli ”The Rising”, biisi josta on postuumisti syntynyt aavemaisen upea soundtrack syyskuun 2001 unohtumattomille kuville. Sitten vielä ”Badlands” ja huikeasti auringonlaskuun rullannut lännenkaravaani ”Land of Hope and Dreams”, johon The E Street Band lataa kaiken mitä lähtee, ja varsinainen setti on tällä kertaa tässä. Silminnähden uupunut Bruce riisuu liivin pois ja kaataa isosta sienestä vettä päälleen. Lavan valot päällä, yleisön nähden, tästä syntyy omassa henkilökohtaisessa mielessäni erittäin surumielinen olo, joka jää vaivaamaan koko kotimatkan ajaksi. Vieläkö Bruce tekee uuden levyn, vieläkö E Street kiertää? Vieläkö Bruce kiertää? Onko seuraava levy akustinen ja pienimuotoinen, onko E Street-kone nyt viritetty niin huippuunsa kuin mahdollista, ennenkuin sen käynti sammuu? Kysymyksiä, vastauksia pitää odotella. Olenko se vain minä, vai onko Bruce uupuneempi nyt kolmen tunnin hallikeikan jälkeen, kuin viime suvena neljän tunnin maratonin jälkeen? Ehkä se olen vain minä.

Encoreita tulee tuttuun tyyliin aimo tukku, tällä kertaa viisi. Eli kun lavalle uudestaan tullaan, niin tullaan kunnolla. Brucen yksin akustisella kitaralla säestämä ”Queen of the Supermarket” on erittäin viiltävä, vanhenevan miehen naksun liian korkealta yrittämä, mutta upeasti selvittämä tulkinta. Tässä kohtaa tulee fanilla tippa öögaan, eikä se sieltä poistu, kun maailman yhden kovimmista rockbiiseistä eli ”Born to Run”in, Suomessa pakollisen ”Dancing in the Dark”in  ja ”Thunder Road”in kautta edetään lopulliselle maalinauhalle. Joka jotenkin tutun turvallisesti katkeaa ”Tenth Avenue Freeze-Out”lla. Jake Clemons soittaa legendaarisen fonisoolon jälleen suurella sydämellä, niin että setämies, Mr.C tai The Big Man, voi olla vain ja ainoastaan ylpeä. Ja siellä ne hymyilevät videoscreenillä Clarence Clemons ja Danny Federici, joukosta liian aikaisin poistuneet E Streetin peruskivet.

On surullista, että joillekin rock’n’rollia on mennä suoraan lähetykseen kännissä haistattelemaan tai istua pissisten laulukilpailun tuomarina. Sitten on tämä toinen, ja alkuperäinen rock’n’roll, joka siirtää vuoria, liikuttaa massoja, itkettää, naurattaa, tanssittaa, pelastaa ja antaa voimaa. ”From small things, mama, big things one day come.” Pitkään eläköön ja jaksakoon Bruce Springsteen ja The E Street Band. Rock’n’rollista ei tarvitse huolta kantaa, sehän ei kuole koskaan. KG

Tässä vielä kuullut biisit ja niiden järjestys: http://www.setlist.fm/setlist/bruce-springsteen/2013/hk-areena-turku-finland-7bd87ea4.html

Agalloch (us), Fen (uk) @ Klubi, Tampere 05.05.2013

Väitänpä, että 1990-luvun aivan alun Norjasta pyyhkäissyt black metallin ns. kakkosaalto oli, ja on edelleenkin, yksi koko rockin historian tärkemmistä kehityssuunnista. Ja tarkoitan tietenkin noin musiikillisesti, en sitä oheishässäköintiä, joka sai välillä hyvinkin surullisia muotoja. Huomaan kotioloissa palaavani periodin klassikkolevytyksiin yhä uudestaan, ja tuleepa seurattua myös alan pioneerien nykytekemisiä. Plus että laadukkaille bläkkiskeikoille pitää aina tilaisuuden tullen sluibata. Edellisistä johtuen, lippu yhdysvaltalaisen Agallochin Tampereen Klubin keikalle oli hankittuna jo marraskuussa, mikä kertoo omalla kohdalla enemmänkin mielenkiinnosta genreä ja sen sivupolkuja kohtaan.

Vaan eihän nykymuotoinen Agalloch, joka perustettiin Oregonin Portlandissa jo kakkosaallon jälkimainingeissa 1995, ole enää varsinaisesti black metallia. Bändi on laajentanut ilmaisuaan alkuaikojen tuotannostaan hyvinkin kauas, ja soittaa nykyisellään kiehtovaa sekoitetta raskaskätistä progressiivista rockia. Jonka sanaparin, progressiivinen rock, jos joku ottaa kirosanana, niin ottakoon.

Illan avasi mainio brittibändi Fen, jonka syntysanat lausuttin East Anglian Fensissa vuonna 2006. Triolla on vyönsä alla kolme pitkäsoittoa ja ahkeraa kiertämistä, nytkin yhdessä Agallochin kanssa peräti 28 vetoa pitkin Eurooppaa. Eikä siinä, erittäin perinnetietoista ajoa toimitti Fen kolmisen varttia, ja hoiti ikäänkuin kunniakkaasti sen illan varsinaisen bläkkisosuuden pois. Kitaristi-solisti The Watcherilta lähtee tulkinta ihan mainiosti ns. alakerrasta, mutta varsinkin viime vuonna ruotuun liittyneen rumpali Derwyddin rentoa työskentelyä oli ilo seurata. Alkuvuodesta ilmestyneen ”Dustwalker”-albumin raita ”Spectre” loi asiallisen suvannon nopean tikkaamisen keskelle. Ja vaikka biisi lähtikin jotenkin epävireisen hapuillen liikkeelle, nousi se varsin komeisiin eeppisiin mittoihin silkkaa kestoaan, ja muistutti jo hetkittäin romanialaisesta Negura Bungetista, jota itse sivumennen sanoen pidän yhtenä kaikkien aikojen keskesimmistä blackryhmistä. Toisin sanoen, Fen on hieno bändi. Ja perinteinen black elää ja voi hyvin, jos se tällaisissa käsissä saa jatkaa.

Tähän väliin kehut ohjelmatoimisto Blow Up That Gramophone’lle, joka illan oli järkännyt. Toimiston tuontityö on suomalaisittain erittäin ansiokasta ja rohkeaa. Mille tahansa Gramophonen keikalle on tähän asti voinut mennä, eikä ole tarvinnut pettyä. Ja aina löytää jotain uutta. Seuraavaksi firma on tuomassa mm. Jex Thothin kesäkuussa peräti viidelle vedolle Suomeen. Lisätietoa täältä: www.blowup.fi/site/

Entä itse Agalloch? Puolitoista tuntia raskaskätistä ja periaatteessa varsin innovatiivista rockmusiikkia, jossa toki yhä kaikuu nopeissa kitaralinjoissa melodinen, vahvasti Emperor-henkinen itku ja hammastenkiristys. Toki kitaristi John Haughm’n laulu on sitä itseään, ja oikeastaan ainoa muistutus, muutamien mainittujen melodiakulkujen ohella, bändin juurista. Ja hyvä niin, kyllä perinneblack on hyvissä käsissä, kuten äsken totesin. Ja kyllä silläkin saralla niitä umpiturhia yrittäjiä on kyllästymiseen asti. Eli hyvä niin, että Agallochin kaltaiset bändit lähtevät lähivuonoja etäämmälle turskaan. Orkesteri soitti materiaalia tasaisesti koko uransa varrelta, yhden stygen myös esikoisalbumiltaan (”The Pale Folklore”, 1999) eli ”The Melancholy Spirit”. Itselleni parhaiten tänään upposi komea luenta ”In the Shadow of Our Pale Companion”sta. Biisi löytyy klassiselta ”The Mantle”-albumilta (2002), joka tulee todennäköisesti säilymään uusrockin kanoniassa jonkinasteisena merkkipaaluna pitkäänkin. Varsinaisen setin päätti Agallochille (käsittääkseni) harvinaisesti coverbiisi, eli legendaarisen Sol Invictus-yhtyeen katalogista löytyvä ”Kneel to the Cross”. ”

Muutaman encorenkin Agalloch vielä soitti, mutta kun en pääosin ole encoremiehiä, seurasin ensimmäisen matkalla eteiseen, ja jälkimmäistä en ollenkaan. Tänään itselle, en edes osaa selittää täysin miksi, lämppäribändi Fen veti pidemmän korren. Ehkäpä siksi, että olen kuitenkin enemmän perinteisen blackin kannattajia. Mutta hyvä silti nähdä Agalloch, bändi on tärkeä osa nykyhetken uutta etsivää raskasprogea. Tässä vielä kuullut biisit: http://www.setlist.fm/setlist/agalloch/2013/klubi-tampere-finland-7bd80670.html  KG

Post Navigation

%d bloggers like this: