Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “maaliskuu, 2013”

Matchbox (uk), Soil Senders (fin), Relax Trio (fin) @ Waltikka, Valkeakoski 23.03.2013

Kun minä olin nuori poika, ja kun lopullinen ja peruuttamaton rockherätykseni oli juuri tapahtunut, Matchbox oli maailman kovin bändi. Minulle Graham Fenton oli aina kovempi ukko kuin Crazy Cavan. Elettiin kovaa rockabilly revivalia ja varsinkin meillä syvällä etelässä tunnustettiin joko rockabillya tai uutta aaltoa. Ja tänään Matchboxin ties kuinkamonennen Suomen keikan paikkana toiminut Valkeakoski, Suomen Milwaukee, Pirkanmaan Wolverhampton, oli revivalin kivenkovinta ydinaluetta. Siksi tuntui lähtökohdin hienolta, nähdä tänä vuonna jo peräti 42 täyttävä rockabillyn peruskivibändi juuri Valkeakoskella, tai siis Koskissa.

Illan aloitti raumalainen Relax Trio, jonka vedon olin oikein kotona etukäteen suunnitellut näkeväni. Mutta jotenkin aiemmin ymmärtämääni soittojärjestystä oli muutettu, ja saavuin paikalle Relax Trion jo melkeinpä lopetellessa. Bändiä leimaa pari asiaa. Nämä ovat jotenkin hilllittömän nuoria, näillä on todella nätti tyttö pystybassossa ja laulussa, sekä varsin kulkevia omia biisejä. Kaikki aseet siis puhaltaa tuoretta ilmaa suomibillyn, anteeksi nyt vaan, välillä varsin jämähtäneeseen ja tunkkaiseen meininkiin. Sitäpaitsi, sanokaa mitä sanotte, mutta Linda Teräsellä on upea lauluääni, todella hieno, ja sopii juuri tämäntyyppiseen kamaan täydellisesti. Ja jos bändi jatkossakin pystyy dusaamaan biisejä kuten ”Our Days”, niin näistä kuullaan vielä, niinkuin nyt kotimaisesta billytriosta voi kuulla. Bändiltä on ulkona tuoreehko albumi ”Shake and Roll”, joka kannattaa tsekata, jos harrastuneisuutta löytyy.

Seuraavaksi Waltikan lauteilla nähtiin tamperelainen Soil Senders, trio sekin. Näilläkin tuoreehko pitkäsoitto ulkona ja varsin mainioita biisejä. Monien suomalaisten billyryhmien helmasynti on, ettei kunnollista omaa materiaalia tahdo syntyä, veivataan iänikuisia johnnyburnetteja ja buddyhollyja. Tänään lavalla oli kaksi yrittäjää, jotka pystyvät tuottamaan jotain omaa ja kun Francinekin on taas tuutannut pihalle mainion pitkäsoiton, niin ehkä suomibillyllä on sittenkin tulevaisuutensa.

Kuinka monta bändiä ulkona tuolla pyörii, joilla on 42 vuotta uraa takana, soittajista kaksi perustajajäseniä vuodelta 1971, ja loputkin ns. klassista kokoonpanoa jo vuodesta 1978? No, hmmm, ei montaakaan vastaavaa. Eikä tässä kaikki, Matchboxin soolokitarassa on edelleen mies, Steve Bloomfield, joka on kirjoittanut kaikki keskeiset revival-hitit, kuten miljoonia myynyt ”Rockabilly Rebel” ja ”Midnight Dynamos”. Ja kuten ehkä jo ymmärsimme, tänäänkin Valkeakoskella nähty porukka on myös ne kaikki klassiset hitit ja bändin huippuhetket yhdessä levyttänyt. Hattuni nousee, ja mm. edellämainituista syistä Matchbox on itselleni edelleen hyvin tärkeä bändi nähdä. Vaikka orkesteri tänään kärsikin nimeämättömistä teknisistä ongelmista, ja vaikka ukoilla alkaa jo olla ikää, ja vaikka settilista ei juuri yllätyksiä tarjoa. Mutta jos on jo hyvä, niin mihin suuntaan pitäisi muuttua?

Edellisen kerran olin todistanut Matchboxilta mainion keikan Helsingissä 2005, paikkana oli tuolloin On The Rocks, väkeä hyvin liikkeellä ja bändi mahtavassa iskussa. Kuten tänäänkin. Bändillä tuntuu olevan ihan kivaa keskenään, kaikkien näiden vuosien jälkeen, ja ehkäpä se selittää myös kaikki ne vuodet. Vain alkuperäisbasisti Fred Pokella oli ajoittain naama väärinpäin, mutta oletan sen johtuneen mainituista tekniikan probleemeista.

Keikka jakaantui kolmeen osaan. Ensin omaa matskua kolmannes, sitten solisti Graham Fenton ”pukeutui Gene Vincentiksi” nahkahanskoineen ja pinkkeine krakoineen ja vedettiin nippu Vincent-klassikoita, joista parhaimpana vetona, kuinka olla, ”Be-Bop-A-Lula”.  Ja sitten keikan loppukolmannes Matchboxin kaikkein kestävin osa tuotantoa ja suurimmat, odotetuimmat hitit. Tosin näistä esim. ”Buzz Buzz a Diddle it” soitettiin jo varsin varhain, ja se olikin alkupään biiseistä se, joka viimeistään alkoi saada Waltikan suhteellisen harvalukuisessa yleisössä vipinää punttiin. Matchbox soittaa tänäkin vuonna Suomessa varmaankin neljästi, seuraavan kerran jo 25. toukokuuta Helsingissä (yhdessä The Blue Catsien ja Robert Gordonin kanssa, paikkana Virgin Oil). LIekö tällä jo lievästi sanottuna kattavalla tarjonnalla osuutensa siihen, että nytkin Waltikkaan olisi mahtunut huomattava määrä rock’n’rollkansaa enemmän. Liputkin kun olivat maltillisen 20 euroa.

Se on sanottava, että näin iäkäs bändi voisi soittaa jäähdytteleviä tuntisia, mutta Matchbox painaa puolitoista tuntia, joskus pidempäänkin, ja hiki lentää. Välillä rytmikitaristi Gordon Scott ottaa lauluvuoron, kun Fenton hoitelee sinänsä aika liikuttavia vaatevaihtojaan. Mutta todettava on, että ainakin nykyisellään, bändin paras laulumies on Bloomfield. Vain kovasti odottamani Steve Earle-laina ”Johnny Come Lately” jäi tänään soittamatta. Senhän bändi versioi vuoden 1998 ”Comin’ Home”-albumillaan. Mutta en minä valita settilistasta, minähän olin se joka tippa öögassa bostasin eturivissä kun bändi veti keikan loppua kohden yhden maailman tärkeimmistä rockralleista, ja sen johon ainakin oma 80-luvun alkuni kovastikin kiteytyy eli Steve Bloomfieldin taivasosuus, ”Rockabilly Rebel”. Muita bändin jäseniä ei keikan jälkeen näkynyt Waltikan käytävillä, mutta basisti Poke piti oikein kädestä kiitellä, kun narikassa odottelin takkia. Ikäänkuin, että kiitos hienoista revivalmuistoista ja kaikista näistä vuosikymmenistä. Matchbox, älkää koskaan lopettako. KG

Amaranthe (swe), One Morning Left @ Klubi, Tampere 13.03.2013

Takaisin 70-luvulla ja 80-luvun alussa muuannet hesselit Andersson ja Ulvaeus asettivat ABBA-yhtyeensä katalogilla sellaiset standardit ruotsalaiselle melodiakäsitykselle ja biisinkirjoittamiselle, että jäljet ovat ilmeisimmin pysyviä. Hetkeä myöhemmin tuli 80-luvun hard rockin aalto ja Europe, eivätkä herrat Tempest ja Norumkaan kehdanneet ihan kauhean huonoja ralleja vääntää. Ja esimerkkejä riittää kyllä. Kuten tälläkin palstalla olen aiemmin todennut, (lähestulkoon) minkä tahansa ruotsalaisen bändin voi huoletta mennä katsomaan, eikä tarvitse pettyä, hävetä, suuttua ja mitä näitä nyt on. Ja biisimateriaali on yleensä aina kovinta A-luokkaa. Niinkuin nytkin, kun Tampereen Klubille saapui kovissa nousuissa oleva Göteborgin melometalliylpeys Amaranthe.

Illan avasi kuitenkin kotimainen One Morning Left. Olin jättänyt jotenkin tutustumatta bändiin sen kummemmin levyiltä, ja erittäin tiukan 35-minuuttisen puristanut ryhmä pääsikin yllättämään takaapäin. Tai no, edestäpäinhän ne bändit yleensä yllättää. One Morning Left on oikeasti uuttaetsivää nykymetallia. Biisinkirjoitushommelit on varsin kunnossa, ja kyllä tuo rumpalin taustalaululla, konevälikkeillä ja dancebiitillä ryyditetty core näin ainakin lyhyinä kerta-annoksina toimii erinomaisesti. Käykää itse tsekkaamassa, kun kohdalle osuu. Kova ryhmä, jonka tuorein albumi ”Our Sceneration” on juuri päivänvalon nähnyt. Illan sympatiapisteet solisti Lahdelle, joka oli farkkushortseja laatiessaan mennyt niin rajoille, että ei tullut shortseja, mutta tuli hame.

Vuonna 2008 jo mainitussa Ruotsin metallieldoradossa eli Göteborgissa kasattu Amaranthe kannatti nähdä jo siksikin nyt, että povaan tälle bändille stadiontulevaisuutta. Ja mieluummin minä nämäkin koen klubissa, kuin jollain jäätävällä futiskentällä. Viimeksi kuluneina viikkoina, tai no ehkä päivinä, puolet rock-Suomesta on kuunnellut korvat nilellä uutta Bowieta. Itse olen luukuttanut keikalle valmistautuessani niitä muutamia Amaranthen iskusävelmiä, kerta toisensa jälkeen. Saa nimittäin lähteä biisinkirjoitusviivalle. Yhtyeen tyylistä yhdistää tanssibiittiä melodiseen metalliin ja toimittaa vokaalit kolmella hyvin erityyppisellä solistilla, voi olla toki montaa mieltä. Itse olen niistä mielistä yhtä. Toimii.

Keikka käynnistyi lähinnä karmaisevilla soundeilla. Silmät kiinni, ja saattoi kuvitella olevansa Mukkulan Juhannuksessa. Onneksi jossain siinä ”1 000 000 Lightyearsin” kohdalla yhtye alkoi edes alustavasti kuulostaa hevibändiltä. Vaarana nimittäin tällä matskulla on, että jos mureat kuolokitarat ja rouhea basso ei tule läpi, niin tavara on sikäli melodista ja solistien varassa, että yhtäkkiä mieli voi karata jonnekin Waldo’s Peoplen kammottaville nurkille hiippailemaan. Loppua kohti soundi kuitenkin merkittävästi parani, ja ihan viimeistään siinä kohdassa, kun ihana Elize Ryd aloitti omista paikallaolosyistäni isoimman eli hillittömän kauniin ”Amaranthine”, bändin esikoisalbumin (2011) hittiraidan. Myönnettävä on, että Elize on myös erittäin upeaa katseltavaa. Vaan ennenkaikkea kyse on nyt Äänestä. Elize Ryd  ja mainittu ”Amaranthine”-biisi, etenkin akustisena levyversiona, jo pelkästään todistavat, kuinka syvälle synkkään metsään Nightwish eksyi ottaessaan Anette Olzonin solistikseen. Meni ja eksyi, ja vaihtoi jälleen kerran, eikä edes tiedä kehen. Surkuhupaisuus. Ruotsissa nimittäin valinnanvaraa olisi riittänyt. Sanoinko jo, että Elize Ryd on eräs hienoimmista naissolisteista koko metallin historiassa?

Bändin kaksi muuta laulajaa eli puhtaat miesvokaalit toimittava Jake E, ja örinät, murinat ja huutamisen hoitava Andreas Sölveström ovat erittäin oikeassa bändissä hekin. Kolmen solistin vetovuoroisuus on tämän bändin valtti, huikeiden melodioiden ohella, ja niillä voi päästä pitkällekin. Eikä ainakaan jää yrittämisestä kiinni, nytkin työn sankarit soittavat Suomessa peräti yhdeksän vetoa. Ja muualla Euroopassa melkein joka ilta huhtikuun lopulle asti, muutama veto Japanissa (joka maailman ehkä melodiantajuisimpana kansakuntana arvostaa, kuinka ollakaan), ja kesän festarivedot päälle.

Amaranthen kakkospitkäsoitto ”The Nexus” on ulkona näillä näppäimillä, suomalaisen Spinefarmin kautta. Siltä omakohtaisesti kovimmat raidat tokikin kuultiin, eli nimibiisi, ”Afterlife” ja ”Burn with Me”. Ja ilo oli huomata, että kunnon power metallilla on imua, Klubi vaikutti varsin täydeltä, joskin ovelta lippuja sai.

ABBA ei koskaan palaa lavalle, näin ainakin toivon. Olkoon maailmassa jotain pysyvää sentään. Mutta perintö elää ja voi hyvin, tienviitat on edelleen pystyssä. Hyvää Euroopankiertuetta Amaranthe. Ehkä nähdään sittenkin joskus jollain jäätävällä futiskentällä. KG

Famous Boogiemen feat. Sonny Boy Magnusson @ Albertin Kellari, Hämeenlinna 08.03.2013

Mies, joka toi Chicago bluesin Suomeen. Näin voidaan sanoa hyvällä syyllä alan mestarismiehestä Sonny Boy Magnussonista. Pitkän linjan bluesmies oli 60-luvulla tietääkseni ensimmäinen Suomessa joka soitti huuliharppua Chicago-tyyliin, ja mikrofonin läpi. Suomi oli  tuolloin rockin kehitysmaa, monet asiat tehtiin ensimmäistä kertaa. Käytännössä Magnussonin ja ystävänsä Albert Järvisen vuonna 1968 perustama HARP-yhtye oli myös ensimmäisiä bluesiin keskittyneitä bändejä Suomessa. Yhdysvaltain lisäksi vaikutteita virtasi Britanniasta, olivathan Eric Clapton ja John Mayall päässeet lentoon vain muutamia vuosia aiemmin. HARPin aikoihin Magnusson ja Järvinen saivat kunnian lämmitellä Muddy Watersia Kulttuuritalolla, sitten kutsui Hurriganes, ja loppuhan onkin tunnetumpaa rockhistoriaa. Sonny Boy jatkoi uskollisena bluesille, soitti Yhdysvalloista Suomeen muuttaneen umpilegendaarisen pianisti Eddie Boydin kanssa, liittyi jo 1966 perustettuun Hojas-yhtyeeseen (joka on edelleen olemassa, ainakin periaatteessa), sekä soitti ja lauloi lukemattomissa yhteyksissä, ja tekee sitä ansiokkaasti edelleen.

Hämeenlinnassa on käytännössä kolme paikkaa, missä noin säännöllisemmin voi kuulla elävää rockmusiikkia. On ihan oikea rokkiklubi eli Suisto, on alakaupungin menomesta eli Sirkus, joka hoitaa yöt, haloohelsingit ja cheekit, ja sitten on mainio ja lämminhenkinen olutkellari Albert, joka ansiokkaan ahkerasti tuo kaupunkiin juurimusiikkia. Eikä pelkästään kotimaista, aina välillä piskuiselle lavalle osuu joku kiintoisa amerikanartisti. Eikä siinä kaikki, tapahtumiin on aina ilmainen pääsy.

Magnussonia säesti tänään, niinkuin usein muulloinkin, Famous Boogiemen-trio, eli Esko Mikkola (basso ja laulu), Pate Peni (rummut) ja Kari Karpo (kitara). Ja pakko on erityisesti mainita Karpon kitarointi, olipahan tyylikästä touhua. Tähän comboon kannattaa tutustua myös levyltä, jos asiaan löytyy harrastuneisuutta, on nimittäin aika hyvät ja perinnetietoiset tunnelmat.

Entä itse keikka, joka todennäköisesti jatkui vielä pitkään lähtöni jälkeen (ehdin nähdä vain ensimmäisen tuntisen setin)? Olisi typerää alkaa väittämään tässä jotain soitetuista biiseistä, minä kun en mikään Chicago bluesin asiantuntija ole. Mutta tuntinen nautittavaa bluesia ja rock’n’rollia, väliäkö sillä millä nimillä biisejä kutsutaan, useimmissa kuitenkin baby jättää jonkun. Erityisesti hymyn nosti henkilökohtaisiin suupieliin Moon Mullicanin klassikko ”Seven Nights to Rock”, juuri se joka on viihtynyt jo vuosia myös Bruce Springsteenin keikkasetissä. Komeasti soi biisi myös Famous Boogiemenin ja Sonny Boyn tulkitsemana. Pelkästään tämän biisin takia kannatti olla paikalla, ja olihan ideana toki myös korkata ja tsekata Albertin Kellari keikkamestana. Nyt se on mainioksi todettu. Kovin montaa paikkaa nähdä bändi esteettömästi ei ole, mutta sopu antaa ns. sijaa. Eikä baaritiski ole Hämeen nopein, mutta ei pidä ollakaan kiire, kun tänne tulee.

Kesti näin kauan nähdä suomibluesin mestari Sonny Boy Magnusson livenä, mutta hyvää teki. Laatubluesin ääressä mieli lepää aina. Ja vaikka Sonny ei enää mikään ihan boy olekaan, komeasti viiltää harppu edelleen. Valitan lyhyeksi jäänyttä otantaani illan kataloogiin, mutta Ismo Alangon keikka Sirkuksessa kutsui, oli tullut hankittua oikein ennakkolippu. Siinä torin poikki kävellessäni, Kirkkopuiston pylväikön ohi (eli juuri sen paikan missä Suomen ensimmäinen ”musiikkivideo” kuvattiin Eddy & The Lightningsille kesällä 1964), mietin Magnussonin kaltaisia puurtajia. Albert on poissa, mutta ehti tulla legendaksi ennen sitä. Sonny Boy on yhä täällä, bluesin ilosanomaa levittämässä. Bluespiirit tuntevat miehen ja me armoitetut rockharrastajat, mutta näillä meriiteillä soisi useammankin. Ja hei, Albertin Kellarin nimi ei tule Järvisestä, vaan Edelfeltistä. Joka oli hänkin aika kova jäbä. KG

Stone, Santa Lucia @ Klubi/Pakkahuone, Tampere 01.03.2013

Pitkin 80-lukua oli muutama sellainen hetki, että kun kuuli tietyn biisin ensimmäistä kertaa radiosta (tai televisiosta), niin maailma ei varttuvalla rokkidiggarilla ollut enää entisensä; muutamia mainitakseni, Smackin ”Criminal”, Peer Guntin ”I don’t wanna be a rock’n’roll star”, sekä marraskuussa 1987, kun Rockradio jyräytti eetteriin Stonen ”Real Delusion”. Onko Suomessakin tällaisia bändejä, voiko suomalainen metallibändi kuulostaa näin hyvältä? Kyllä se voi, ja voi edelleenkin. Stone näytti tietä 80-luvun lopulla, kun suomimetallin kivikaudesta siirryttiin rautakauteen ja opittiin toden teolla käyttämään työkaluja.

Bändiltä julkaistiin helmikuussa boxi, josta kattava on lievä sana. Se sisältää koko tuotannon ja bonukset päälle. Julkaisun kunniaksi pitkin telakka-aikaansa salakeikkoja ja festaripistoja tehnyt thrashlegenda halusi palata vielä kerran, viisi kaupunkia käsittävälle kiertueelle. Ja kuka tietää, vaikka Stone tämän jälkeen saisi levätä rauhassa lopullisesti? Tampereen Pakkahuoneen veto tosin todisti, että sille ei välttämätöntä tarvetta edes ole.

Stonen kiertueen toisen illan (bändi oli ehtinyt jo vetää keikan Tallinnan RockCafessa) avasi nuori joensuulainen Nerve End, joka itseltäni jäi tällä kertaa käytännön tasolla näkemättä. Jonkinlaista progressiivista metallia Nerve End paiskoo, mutta jää tosiaan todistettavaksi joskus toiste. (Todettakoon, että myös Klubilla illan päättänyt A.R.G. jäi tällä erää näkemättä, valitettavasti.) Seuraavaksi Klubin puolella soitti kenties (kuka näistä ikinä tietää, bändit ainakaan ei itse, ja vannomattakin paras) viimeistä keikkaansa koskaan, omalla tavallaan legendaarinen Santa Lucia. Kemin mimmien suomirockin kultaisena vuotena 1984 perustama bändi soitti aikoinaan periaatteessa mielenkiintoista sekoitusta kasarihardrockia, piiskaavaa hardcorea ja thrashia. Esikoisalbumi ”Arktista hysteriaa” ilmestyi Pokon kautta 1990, ja jäi ainokaiseksi. Ja nimenomaan Pokon kautta, bändin talentti olisi vaatinut muutakin kuin pelkän nimen paperiin;  asiallisen tuottajan, sovittajan ja koko homma olisi voitu jollain tapaa konseptoidakin. Mutta, kyllähän Klubin sinänsä energinen vetokin todisti, että Santa Lucialta puuttuivat nimenomaan hyvät biisit. Illan keikalla en kuullut yhtään oikeasti hyvää stygeä, ja keikkaan valmistava kertauskin koskien mainittua ainokaisalbumia, jäi kahden biisin jälkeen pahasti kesken.

Mutta nähtynä on nyt Santa Lucia, ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Saattoi tosiaan olla jopa viimeinen mahdollisuus. Klubin äijäpainotteinen yleisö otti bändin todella hyvin vastaan, jonkinlaista kulttisuosiotakin olin eturivin suunnalla aistivinani. Ja kaikki kunnia luciarouville, siitä pioneerityöstä jota ovat tehneet. Nimittäin,kuinka monta täysin mimmiä kotimaista metalliryhmää tuolla nytkään pyörii? Eipä tule mieleen. Naiset ovat itse antautuneet metallissa sen nätin keulakuvan, tai nätin ja flegmaattisen kiipparistin rooliin, ja sen aina saa mitä haluaa.  Santa Lucia soitti viimeisenä Stone-lainan ”No Commands”, ja osoitti viimeistään, että oma materiaali ei ihan välttämättä vertailua kestä.

Ennakkoon hiukan hirvitti tai jännitti nähdä vuoden 2013 Stone, ihan tarkkaan kykenemättä edes selittämään miksi. Ehkä siksi, että samoilla lauteilla olin juuri nähnyt erittäin jäähdyttelevän ehtoopuolen Cannibal Corpsen, ja muutamakin muu jäähdyttelypaluu on tullut vuosien saatossa todistettua. Itselläni jäi, erittäin valitettavasti, Stone nimittäin silloin kultakaudella näkemättä. Mutta, kaikki huoli oli turhaa, kun klo 21.38 Suomen aikaa Stone jysäytti setin käyntiin nimikkobiisillään ”Get Stoned”. Ja painoi seuraavan reilun tuntisen päälle kuin telatykki. Suvantoja ei ollut, eikä niitä ehtinyt kaipaamaan. Ennen keikkaa julkaistulta Tallinnan settilistalta tutut biisit kuultiin, mutta hiukan oli järjestystä modifioitu Tampereen keikalle. Niin omistautunutta on Stonen fanikanta, uusi ja vanha, että bändi oli uskaltanut (ja aivan oikein niin) harjoitella soittokuntoon paljon paljon muutakin kuin ne kaikkein ilmeisimmät. Kuultiin tukku biisejä, joita bändi ei ole vuosiin, tai jopa vuosikymmeniin soittanut livenä, kuten vaikkapa ”Concrete Malformation” ja ”Light Entertainment”. Josta jälkimmäisestä bändi selvisi hienosti, vaikka nokkamies Janne Joutsenniemi muusta ennakkovaroittelikin spiikissään. Ja toisaalta, sellaiset klassikot kuin ”Real Delusion”, voi pokkana soittaa jo setin varhaisvaiheessa.

Aivan ennenkaikkea oli huikeaa todeta, kuinka soolokitaristi Markku Niiranen on säilyttänyt soittovireensä. Taidot on tallella. Myös Airdashissa aikoinaan vaikuttanut Niiranen on skenen kovimpia Suomessa, ja monessa mielessä on sääli, että miestä on nähty Stonen aktiivikauden jälkeen niin harvoin missään. Joutsenniemen ja kitaristi Roope Latvalan keikkarutiinihan on ihan toista luokkaa, mutta hyvin oli otteensa säilyttänyt myös Pekka Kasari rummuissa (mieshän soitti sittemmin mm. Ajattarassa ja Amorphisin riveissä).

Kaiken kaikkiaan tai yhtäkaikki, keikka ei jättänyt juurikaan ns. sanan sijaa. Tuli jopa mieleen, kun encoret päättyivät, että muutamankin olisi vielä voinut samoilla pohkeilla kuunnella. Mutta hyvä näin, tunteroinen turpaan ja pois. Kaikki oli tänään kunnossa, soundit, bändillä hyvä fiilis, ja jos jonkinlaista jännitystä olikin, se ei merkittävästi näkynyt. Joutsenniemellä ääni kuosissa, ”Reached Outssa” kuultiin jopa hetki dödömpää tulkintaa. Ja kun sitten varsinaisen setin päätteeksi Stone latasi tulemaan jokaisen 80-luvun lopulla näihin asioihin varttuneen kansallishymnin, tänään jo kertaalleen kuullun ”No Commands”, niin tuli taas muistutetuksi siitä, että on ihan eri asia, jos sallitte, tehdä ruumiita kuin pestä niitä. No commands, no more!

Maailmanluokan thrashia ja speedia, bändiltä jolla olisi ollut kaikki edellytykset aikoinaan isoonkin luokkaan. Mutta entäpä jos Stone olisi lyönyt läpi maailmalla, ja soittaisi nyt ulkona tuolla yhtä väljähtäneenä rahasampona kuin joku Metallica, niin kuka jaksaisi enää välittää? Siksi miljoonasti parempi näin. Stone on hurjassa tikissä, biisit yhä thrashin huippuosaamista, jopa mainitussa maailmanmitassa. Ja ennenkaikkea, Pakkahuoneen veto ei millään muotoa ollut pois siitä innosta millä Stonea diggailin armon vuosina 1985-91. Päinjopavastoin. Lepää rauhassa Stone, jos tämä tulevan kesän jälkeen on tässä. Ja jos ei ole, niin mahtavaa myös niin. Kiitti jäbät. KG

Post Navigation

%d bloggers like this: