Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “marraskuu, 2012”

Mono (jp) , Revival Hymns (fin) @ Nosturi, Helsinki 18.11.2012

Harvoin törmää itselleen ennaltatuntemattomaan kotimaiseen bändiin, jonka ensimmäisen nähdyn keikan jälkeen tekisi mieli marssia suoraan levykauppaan tai kirjoittaa joulupukille. Niin pääsi käymään tamperelaisen Revival Hymnsin vedon aikaan tavallisena sunnuntai-iltana Helsingin Nosturissa. Revival Hymns on ollut olemassakin vasta pari vuotta ja pääsi hämmentävän nopeasti levyttämään albumillisen nimeltä ”Feathers”. Se julkaistiin kesällä 2011.

Tampereen jannujen äänivalli oli komea ja tanakka, niiden muistaakseni tai tyyliin viiden biisin aikana jotka kuultiin. Kun sitten en yöllä päässyt levykauppaan, kun eivät olleet auki, niin tarkistinpa mainitun esikoispitkän Spotifysta. Enkä ollutkaan ihan niin vakuuttunut kuin keikalla. Ei tule samalla tavalla tämä kalusto levyltä läpi. Levyhän ei ole välttämättä huono, mutta nämä biisit saivat niin paljon raskaamman käden käsittelyn livenä, ja minulle toimi paremmin. Mutta mielipidehommiahan nämä.

Silti, lämppäribändinä Revival Hymns asetti riman korkeammalle kuin kovin moni muu näkemäni lämppäribändi aikoihin. Ja pakko on tsekata jamppareilta joskus tielle sattuessaan toinenkin veto. Mutta, ei voi mitään, pääasiassa olin tullut paikalle japanilaisen Monon takia. Monon edellisen Suomen keikan jälkeen liikkui juttua kovasta illasta, ja siitä miten ikinä enää ei saa jättää näkemättä tätä kovaa mainetta nauttivaa, Tokyossa vuonna 1999 perustettua instrumentaalibändiä. Ja oikeassa olivat, keitä sitten olivatkin, en enää muista. Mono, tai niinkuin se usein kirjoitetaan MONO, on hirvittävän kova ja tyylikäs bändi. Eikä se soita umpimuodikasta jumitusta jumituksen vuoksi, niinkuin niin monet, vaan häikäilemättömän kauniita melodioita ja valtavan dynaamisia äänikuvia.

Bändin lavapreesensin muodostavat kitaristit Takaakira Goto ja Hideki Suematsu istualtaan soittaen lavan kummallakin laidalla, keskellä basisti Tamaki Kunishi ja vuoden 1966 Gibson EB-3, sekä takarivissä raivoisat jytinät tarvittaessa iskevä perkussionisti Yasunori Takada. Edellisen ennätyksen minun keikoillakäyntiurallani puhumattomuudessa tai spiikkaamattomuudessa teki Neil Young, joka viimeisen encoren jälkeen sanoi kerran ”thank you”, eikä kaksituntisen vedon aikana mitään muuta. Nyt MONO rikkoi ennätyksen, sanaakaan ei sanottu. Eipä toisaalta kenelläkään ollut laulumikkiäkään, mihin sanoa, mutta silti. Japanilaiset keskittyivät soittamiseen ja tunnelman luomiseen. Ei aina tarvita sanoja.

Kitaristien Goto ja Suematsu vuoropuhelu, tai paremminkin päällekkäinen yksinpuhelu, kulki välillä sahaavuudessaan ja itkevässä soundissaan jopa hyvinkin blackmetallisti ja mieleen nousikin upea romanialainen blackryhmä Negura Bunget. Jotain samaa tässä jylhässä toimittamisessa ja kauniissa melodiakuluissa. Soundin täydensi Tamakin aika ajoin soittama piano. MONO veti sanaakaan sanomatta puolitoista tuntia, ja on hirvittävän paljon todettu, että keikka ei ainakaan itselleni käynyt silti misään vaiheessa tylsäksi. Ennalta piti nimittäin hiukan jännittää, käykö niin.

MONOn väliin häkellyttävän kaunis musiikki toi mieleen japanin kielen sanan sasameyuki, joka ei suoraan suomeksi yhdellä sanalla käänny, mutta tarkoittaa hidasta, alkavaa lumisadetta, joka on niin kevyt että höytyvät alkavat nousta takaisin ylöspäin. Tai näin olen sen saanut ymmärtää. Puhutaan dynamiikan taiteesta, ison ja pienen käsikkäisyydestä. Paremmin en osaa selittää, mutta tsekatkaapa, jos intoa riittää,  vaikka bändin toissavuotinen livelevy ”Holy Ground-NYC Live with the Wordless Music Orchestra”. Ja jos huomiota kohdistaa saa, niin sieltä vaikkapa henkeäsalpaavan komea ja Nosturissakin kuultu ”Burial at Sea”. Pääsee tunnelmaan.

Miten MONOn musiikki sitten määrittyy? Minä en suostu sitä lokeroimaan mihinkään keinotekoiseen genreen, onpahan vain hyvää, tai sitä huomattavasti parempaa musiikkia. Genreistä ja lajityypeistä viis. Hyvä on hyvää, huono on huonoa. Älkää missään nimessä jättäkö näkemättä MONOn seuraavaa vetoa Suomessa, mutta varautukaa siihen, että se tulee myymään ennakolta loppuun. Toivotaan, että bändin saisi tänne vaikka jo ensi vuonna taas. Ja kyllä omilla listoillani bändi on kova, jos se nousee niiden joukkoon, joiden keikalle noin periaatteessa voisi matkustaa jopa lähialueen ulkomaille, ihan varta vasten. Ja hei, arvatkaapa mitä. Tästä tulee tällä menolla aivan hillittömän kova keikkavuosi… KG

Jemina ja Selina Sillanpää feat. Tim Ries (us) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 15.11.2012

Näinä aikoina tunnistaa laadun, aina kun sitä näkee tai kuulee. Näinä aikoina, kun hiphopia pääsee levyttämään, jos on itähelsinkiläinen ja viiksekäs. Tai näinä aikoina, kun TV suoltaa joka ilta jatkoonpääsyä ja putoamista, niin että jokainen joka opettelee kiekumaan Rihannaa kolme säkeistöä on talentti, ja kun iskelmämusiikille on alettu jakaa Finlandia-palkintoa, kun CMX nimeää uuden sinkkunsa Kusimyrskyksi,  kun alle kouluikäiset räppäävät kilpaa ja kun Fintelligens juontaa Nenäpäivää. Näinä aikoina, kun näkee tai kuulee todellista lahjakkuutta ja asiansa takana seisomista, sen tunnistaa.

Hämeenlinnan Suisto-klubilla ei (tänäänkään) ollut kuin kourallinen maksaneita, mutta meille jotka olimme paikalle vaivautuneet, tarjottiin laatua oikein isän (ja ennenkaikkea tytärten) kädestä. Jemina ja Selina Sillanpää ovat imeneet lahjakkuuden kotoaan, siihen ei ole kisoja tarvittu. Isä Seppo on soittanut folkia ja countrya 70-luvulta lähtien, mm. legendaarisessa Vanha Isäntä-yhtyeessä (ensimmäinen ihan oikea bändi, jonka olen nähnyt elävänä). Nuoret naiset ovat laulaneet ja soittaneet isän mukana, ja myöhemmin omillaan, jo parikymmentä vuotta.

Nyt sisaruksilta on ulkona uusi albumi, ”Rajamailla”, joka on kokonaan Jeminan ja Selinan säveltämä ja sanoittama. Rajamailla-kiertue starttasi tänään Hämeenlinnasta. Siskosten levyn on tuottanut New Yorkin mies Tim Ries, joka vastaa pitkälti myös sovituksista ja on kiertueen erikoisvieras. Tim Ries on pitkän linjan saksofonisti, jonka yhteistyökumppaneiden lista on lähinnä huikea, sisältäen kaikkea Donald Fagenin ja Micheal Jacksonin väliltä, mutta vuodesta 1999 alkaen Ries on ollut myös  Rolling Stonesien luottofonisti levyillä ja maailmankiertueilla. Ja on edelleen, eli Riesin marraskuu sujuu sukkuloiden Suomen ja Rollareiden tuhatvuotisjuhlakeikkojen välillä.

Muutenkin sisarukset olivat onnistuneet kokoamaan taakseen huiman vanhempien valtiomiesten allstars-kokoonpanon: kitarassa itse bluesasiain ministeri Esa Kuloniemi, rummuissa Jaska Lukkarinen (niinikään Honey B. & The T-Bones), bassossa Pekka Lehti, Sillanpään vanha isäntä Seppo mandoliinissa ja kitarassa, sekä siis Tim Ries koskettimissa ja saksofoneissa. Ja kaiken kruununa molemmat sisarukset laulavat ja soittavat viulua.

Keikan materiaali esitteli pääosin uutta albumia, ja mikäpäs se siinä, kelpaa esitellä. Parhaiten itselleni kolahtivat Jeminan säveltämä ja sanoittama, järisyttävän kaunis ”Yölaulu” ja loppupäässä kuultu levyn nimibiisi ”Rajamailla”. Eihän tämmöisiä biisejä enää kuule missään, en tiennyt että tämmöisiä vielä tehdään. Näissä on 70-luvun henki, enkä nyt puhu siitä 70-luvun turhimmasta lauluhengestä eli poliittisesta, vaan siitä että silloin laulut saivat tuntua, oli luonnontunnetta ja maailmat isompia. (Anteeksi nyt vaan, mutta koko tämä 90-luvun lopulla alkanut kakkosaallon mukalaululiike ja rockin iskelmöityminen Yö-orkesterin lippu eturivissä heiluen, on ollut tappamassa suomalaista rocklyriikkaa, vain ihan pari raastavinta esimerkkiä mainitakseni). Tahtoo sanoa, että Sillanpään sisarusten teksteistä ei tarvitse kiusaantua, ne ei hävetä. Päinvastoin, odottaa mitä seuraavaksi tulee. Ja esimerkkinä vaikkapa mainittu ”Yölaulu”. Ei tarvita tarinaa, kunhan tunnelma on kunnossa.

Ja kun esittämisen tunnelmakin oli kunnossa, niin ehkä jo tulikin selväksi, tykkäsin valtavasti. Jokainen ymmärtää, että tuon tason bändi ei soita huonosti tai epätarkasti. Sen ammattistaminan päälle, Sillanpään sisarusten täyteläiset ja kuulaat äänet, taitava stemmalaulu, eläytyminen omiin teksteihin ja omista biiseistä tykkääminen, niin tänään paketti oli kova, nätisti kääritty ja sen sai avata heti.

Pitää tunnustaa, että alunperin minut sai liikkeelle se, että kotikaupungin lavalle tulee soittamaan aito rollari. Toki tajusin, että illan hyvyys ei voi mitenkään piillä pelkästään siinä ja mahtavaa oli se, että Ries paitsi oli, myös pidettiin muusikkona muusikkojen joukossa. Silti oli kiva bonus kuulla encorena (joskin olin arvannut tämän ihan biisiä myöten) porukan letkeä ”Honky Tonk Women”. Tim Riesin soololevyt ovat aikalailla vahvaa perinnejaskaa, enkä ole jaksanut niihin syvemmin perehtyä, mutta tänään olin iloinen että miehen maine johdatti näkemään jotain, joka muuten olisi saattanut mennä ohi. Sillanpään kauniit folksisarukset ja bändinsä voi nähdä vielä Helsingin Musiikkitalon Music Boxissa 22.11., sekä Lahdessa 23.pvä. Suosittelen lämmöllä, jos muusikkous, lauluntekemisen taito  ja juurimusiikki herättävät tunteita. Yritetään muutenkin suosia aitoja asioita. KG

Buena Vista Social Club feat. Omara Portuondo (Cu) @ Finlandia-talo, Helsinki 05.11.2012

Minulta meni aikoinaan täysin sivu suun Wim Wendersin kehuttu dokumenttielokuva kuubalaismuusikoista eli vuonna 1999 ensi-iltansa saanut Buena Vista Social Club. Asuin tuolloin Lontoossa ja tarjonta oli ylenpalttista, myös elokuvien osalta, ja jotenkin vain Wendersin leffa, jonka musiikillisena ajomiehenä oli itse Ry Cooder, vain luiskahti ohi. Ja myöhemmin olen kai ollut vain liian laiska etsiytymään elokuvan ääreen uudelleen. Mutta en enää. Nyt on mahtava syy nähdä vihdoin tuo musiikkidokumenttien nykyklassikko.

Synkkä ja sateinen marraskuun ilta Helsingissä sai todistaa vimmattua osaamista, valoa ja iloa, kun nykymuotoinen Orquesta Buena Vista Social Club saapui kapunkiin. Alunperinhän tuo ikoninen nimi tarkoitti ”vain jäsenille”-tyyppistä musiikkiklubia Kuuban Havannassa 1940-ja 50-luvuilla. Klubista muodostui huima esiintymisareena ja ponnahduslauta monille nuorille ajan huippumuusikoille. Ja sitten vuonna 1996 kuubalainen orkesterinjohtaja ja muusikko Juan de Marcos Gonzalez julkaisi tuttua nimeä kantavan tribuutin tuon ajan virtuooseille. Osa heistä oli jopa mukana levyllä ja elokuvassa, vuosikymmeniä legendaarisen klubin sulkemisen jälkeen. Kun Wenders ja elokuvaryhmänsä yrittivät Havannan Marianaossa löytää alkuperäistä klubin paikkaa, eivät paikalliset enää muistaneet. Mutta musiikki eli, ja elää yhä. 

Nyt, 16 vuotta uuden tulemisen jälkeen, soitto soi edelleen, vaikka vanhimmat jäsenet ovatkin pitkälti joukoista poistuneet ja porukka pääosin vaihtunut. Nykykokoonpanossa soittaa vuoden 1996 albumi- ja/tai vuoden 1999 leffakokoonpanosta yhä trumpetisti Guajiro Mirabal  ja laud’ia eli ikäänkuin Kuuban luuttua soittava Barbarito Torres. Muut muusikot ovat liittyneet remmiin vuosien mittaan ja bändi on nykyäänkin huikea yhdistelmä kokemusta ja tuoreempaa näkemystä kansalliseen kuubalaiseen populäärimusiikkiin ja koko lattariperinteeseen.

Bändi veti ensin reilun tunnin keskenään, Mirabalin, Torresin ja kitaristi, tai tres’isti Papi Oviedon saadessa soolotilaa. Kapellimestari ja vetopasunisti Jesus Ramos pyöri lavalla kuin hyrrä, soitti välillä, väliin lauloi, spiikkasi ja esitteli muusikoita, mutta toimi myös  atomikellon tarkkana bändijohtajana, antaen käskyjään puhaltajille ja kolmen miehen perkussio-osastolle. Ja kaikki soitto oli lattarilajista riippumatta tarkkaakin tarkempaa, mutta voi Hesus miten silti eli ja hengitti. Ihailla pitää sitä rentouden määrää millä toimitus sujui. Lavaa elävöitti upealla olemuksellaan myös laulajatar ja tanssija Idania Valdes, sekä pianisti Rolando Luna ja miespuolisista vokaaleista pääosin vastannut Carlos Galunga.

Kun setti oli palttiarallaa puolimaissa, oli aika kutsua lavalle elävä legenda, 82-vuotias laulajatar Omara Portuondo. Loppuunmyyty Finlandia-talo vastaanotti ladyn seisaaltaan. Eikä se jäänyt viimeiseksi seisonnaksi. Portuondo oli mukana jo Wendersin elokuvassa ja alkuperäisellä albumilla, eli on olennainen osa saagaa ja tämän kokoonpanon kolmas alkuperäinen. Uransa Portuondo aloitti jo vuonna 1950, mutta yhä on upea ääni soinnukas ja voimaa täynnä. Ja taisipa Portuondon tulkitsema ”Quizas,Quizas,Quizas” olla se kaikkein odotetuin biisi monelle tänä(kin) iltana. Tänään kuitenkin itselleni vaikuttavinta oli kokonaisuus, Portuondon laulu sen osana. Kokonaisuus, lähes kahden tunnin matka latinomusiikin klassismiin ja itseasiassa aika monen rockmusiikin lajin (ainakin osittaisille) alkujuurille. Yksi muusikko kuitenkin omasta näkövinkkelistäni nousi yli muiden, 79-vuotias trumpetisti Guajiro Mirabal. Kuinka voi olla niin liikuttavan hienoa, kun vanha mies soittaa 60 vuoden kokemuksella (Mirabal aloitti ammattimaisesti 1951). Ja kuinka öögaakostuttavan kunnioittavasti muu orkesteri kohteli erityisesti Mirabalia. Mahtavaa.

Lipun hinta, 54 euroa osittain näkörajoitteisesta paikasta, tuntui suolaiselta. Mutta lohdutti tietää, mitä jengi oli maksanut alhaalla permannolla. Finlandia-talossa maksetaan puitteista ja nimestä. Mutta eipä siinä, nyt on iso aukko täytetty musiikillisessa sivistyksessäni. Eikä yhtään liian aikaisin. Portuondo ja muutamat muut muusikot eivät ainakaan enää Suomeen tule. Jatkaako BVSC, kun kaikki vuonna -96 mukana olleet ovat lopettaneet? Toivottavasti ei, ainakaan tällä nimellä. Tribuuttia musiikillisille juurille voi tehdä muutenkin ja toivottavasti tämä perintö saadaan elämään jollain muilla keinoin.  Nyt on aika omalta osalta täyttää myös se aukko, että kaivanpa vihdoin nähtäväkseni  elokuvan Buena Vista Social Club. Fedorani nousee korkealle ja kumarran syvään vanhuuden, kokemuksen, muusikkouden ja taidon hiljentämänä. Muchas gracias BVSC!  KG

John Scofield Trio (us) @ Tampere Jazz Happening, Pakkahuone, Tampere 04.11.2012

Voin heti rynniä toteamaan, että en ole mikään jazzmies. En seuraa alan uusia virtauksia, enkä juurikaan omista alan klassikkolevytyksiä, paitsi ne muutamat keskeiset Miles Davis-kiekot, jotka kuuluvat ankaran musadiggarin jazzia huomattavasti yleisempään sivistykseen. Mutta populäärimusiikin historiaan olen tullut pärähtäneeksi sikäli syvällisesti, että aina kun alan huippumuusikoita on lähimaastossa, niin mentävä on, jos kynnelle kykenee. Ja yksi erityisiä ”keräilykohteitani” livenä ovat yhä jalkeilla olevat Miles Davisin sidemanit, kolossaalisen mestarin kanssa levyjä tai lavoja jakaneet. Ja Tampere Jazz Happeningin Pakkahuoneen päätösesiintyjä, säveltäjä ja kitaristi John Scofield on yksi heistä. Mies on tehnyt soolouraa omillaan jo vuodesta 1977 ja ehtinyt olla monelle esikuvana, mutta toiminut myös kitaristina sellaisille suurnimille kuin vaikkapa Mavis Staples, Billy Cobham, Herbie Hancock, Joe Henderson, Dizzy Gillespie, Gerry Mulligan, Charles Mingus ja monet monet muut. Mestari Miles Davisin kanssa Scofield levytti kolme albumia 80-luvulla (Star People, You’re under Arrest ja Decoy), kyseiset albumit sisältäen myös Scofieldin sävellyksiä.

Suomalainen festarikattojärjestö Finland Festivals nimesi Tampere Jazz Happeningin Vuoden Festivaaliksi 2012. Eikä ihme. Kumartelemattomalla ohjelmistollaan ja hyvin järjestettynä tapahtuma on taatusti yksi koko maan parhaista sisäfestivaaleista pitkässäkin juoksussa. Täällähän ovat esiintyneet vuosien mittaan mm. Sly & Robbie, Django Bates, Ornette Coleman, Iva Bittova, The Skatalites, Yemen Blues ja monet monet muut, joiden saaminen kaupunkiin pistekeikoille voisi olla mahdotonta tai lähes.

John Scofield on siis hillittömän kova kitaristi, jonka keikalle piti lippukin hankkia oikein kunnolla etukäteen. Ja hyvä niin, oli nimittäin tiedostava kansa liikkeellä ja tupa täynnä. Hyvä Tampere. Edellisen kerran Scofield on TJH:ssa soittanut 1990, tosin tyystin eri kokoonpanolla. Nyt maestron mukana olivat umpilegendaarinen basisti Steve Swallow ja rumpali Bill Stewart. Heistä jo 72 täyttänyt Swallow on ollut Scofielfdin uskollinen basisti jo vuodesta 1979 (ei tokikaan kaikilla levytyksillä) ja trion ”juniori” Stewart on hänkin ollut kuvioissa pitkään (soittanut myös mm. Maceo Parkerin ja Pat Methenyn kanssa). Kova kokoonpano siis. Ja sanottava on, että enpä muista tämmöistä rentouteen yhdistettyä taituruutta nähneeni pitkään aikaan. Liian pitkään. Siksi(kin) näitä iltoja on aina kohdalle osuessaan nähtävä, että muistuttuu siitä, mitä on osaaminen.

Keikka kesti noin tunti ja kaksikymmentä. Moni olisi varmasti janonnut lisääkin, mutta minulle tämä oli juuri sopiva annos. Kun en ole sillä tavalla jazzmies. Ja tunnustaa pitää, että en ole tokikaan läpituttu Scofieldin soolotuotannon kanssa, mutta olihan se nähtävä, kun tämän luokan kitaristi soittaa. Pysyy puoliakustinen ns. käsissä. Ja kun kitaran vahvistaa VOX, niin kylläpä kuulostaa hyvältä. Scofield maustaa jälkibepopiaan milloin blues-, milloin soul- tai swingelementein ja kaikesta tästää fuusioituu erittäin nautittava keitos. Omat suosikkini olivat komea ”Museum” ja ihan ällistyttävän kaunis encoreveto ”Just a girl I used to know”, Jack Clementin countryklassikko upeasti sovitettuna juuri tälle combolle.

Kiitos kolme länsimaan taitajaa upeasta iltapuhteesta. Ja erityisesti TJH:lle siitä, että olette urheasti nimenne mukainen tapahtuma, eikä vain ”se yksi pakollinen kotimainen kikkelijazzbändi ja loput bluesia tai jukkapoikaa”. Ja että musafriikille huomattavasti rockimmalla maulla, mutta silti hyvin laajalla, löytyy tällaisiä John Scofield Trion kaltaisia helmiä joka vuosi. Kun en ole siis sillä tavalla jazzmies. KG

Post Navigation

%d bloggers like this: