Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “lokakuu, 2012”

Ray Campi (us) etc. @ Rock’n’Roll Night 18, Rantasipi Sveitsi, Hyvinkää 20.10.2012

Minun herätykseni rockmusiikkiin tapahtui rockabilly revivalin aikoihin 80-luvun aivan alussa. Meidän seutukunta oli syvää etelän billyaluetta ja kaikki kuuntelivat ja tunnustivat billya ja vanhaa rock’n’rollia, tai parastakin oli tunnustaa, muuten tuli helpohkosti pataan. Kylän pahimmat jäbät kulkivat pitkät takit maata viistäen ja käyttivät kaikki välitunnit koulun vessoissa kampaustensa hieromiseen ja se kylän ainoa bändiviritys opetteli koulun juhliin ”Ol’ Black Joen”. Ankara pelon ilmapiiri laukesi vasta muutamaa vuotta myöhemmin kun tuli heavy metalli ja suomirockaalto (muistan edelleen sen tunnelman, kun joku uskalikko toi nuorisotalolle tuoreen Hassisen Kone-levyn). Mutta niin minä siis opin, ja vieläpä kohtuullisen vapaaehtoisesti, noina vuosina kuuntelemaan (laatu)rockabillya, niin että osaan sen taidon vaivatta edelleen.

Sen verran syvällisesti olen ajan mittaan pärähtänyt rockmusiikin ja sen kaikkienkin alalajien historiaan, että tuossa juuri joku aika sitten itse itseni kanssa sovin, että kaikki yhä tien päällä olevat, 1950-luvulla ammattillisesti aloittaneet tai peräti levyttäneet artistit ja muusikot on mahdollisuuksien mukaan nähtävä livenä. Nyt vielä kun joitain mahdollisuuksia on. Ihan mukavan satsin olenkin jo onnistunut keräämään rockin syntyvuosikymmenen väkeä, mutta vielä on paljon sarkaa, ja niin vähän aikaa, 50-luvun puolella aloittamaan ehtineet kun ovat ihan minimissäänkin 70 täyttäneitä.

Ja koska Hyvinkään Rock’nRoll Night 18-tapahtuma toi nähtäväksi ja kuultavaksi alan todellisen pioneerin, Ray Campin, oli selvää että kannattaa lähteä kauempaakin. Ray Campi on 78-vuotias pystybasisti, laulaja ja biisintekijä, joka levytti ensisinglensä pikkuiselle TNT-merkille jo 1956 (eli samana vuonna kuin vaikkapa Roy Orbison ja Carl Perkins). Muuan Elvis Aaron Presley oli levylle ehtinyt kaksi vuotta aiemmin ja rock’n’roll oli vasta tuloillaan, syntymässä. Itseasiassa Campikin oli saanut taltioitua musiikkiaan jo aivan 50-luvun alussa, mutta niitä nauhoituksia ei koskaan ole julkaistu. Koska 50-luvun puolimaissa hommat olivat muotoutumassa vasta ja oli hiukan hakusessa, kuka soitti ja edusti mitäkin tyyliä, sanotaan usein Campin olevan ”Rockabillyn kummisetä”. Miehen alkupään tuotanto jäi isompien nimien ja tuhansien yrittäjien jalkoihin, kunnes 70-luvun alkupuolella Rollin’ Rock Recordsin Ronnie Weiser löysi Campin uudestaan, julkaisi 50-luvun materiaalia uusintoina, ja tuorettakin tavaraa siitä eteenpäin. Weiser pelasti käytännössä Campin uran, ja sai siitä krediittiä nytkin Rayn välispiikeissä.

Uudelleenlöytymisensä jälkeen Ray Campi on keikaillut ympäri tuntemaamme billymaailmaa, mutta ehtinyt tehdä paljon muutakin, mm. toimia 25 vuotta Kaliforniassa luokanopettajana. Upeaa kuitenkin, että 70-80-lukujen revivalin ansiosta monet näistä hienoista alan pioneereista saivat uuden elämän.

Kun lähtee lähes 80-vuotiaan rockartistin keikalle, pitää aina varautua siihen että päivän kunto ei välttämättä ole ihan tykeimmillään ja että settikin saattaa jäädä lyhyeksi ja että taustabändin merkitys on erittäin tukeva. Mutta ei tänään. Virkeä ja hauska Ray Campi näytti närhen munat. Mattamusta basso länkytti tiukasti, lauluäänikin oli ihan kunnossa ja hauskaa spiikkiä riitti. Ja vaikka vanha Campi ei enää (viisaasti) uskaltautunutkaan kiipeämään bassonsa päälle ratsastamaan, en jäänyt kaipaamaan. Biisit puhuivat puolestaan. Homma tehtiin heti avausnumerossa ”Rockabilly Man” selväksi ja jostain syystä kyseinen billyn kansallislaulu kuultiin peräti kahdesti. Homman edetessä alkoivat helmat ja puntit heilua, ja kyllä runsaslukuinen rokkiväki oli täysillä mukana ihan viimeistään siinä ”Tore Up”:n kohdalla. Kaikki keskeinen Campin uran varrelta kuultiin ja keikka kesti juuri ja ihan täsmälleen niin kauan kuin pitikin eli noin 50 minuuttia. Ja kun ne pakolliset encoret on soitettava, niin tulihan se tottakai myös ”Caterpillar”, Ray Campin esikoissinglen A-puoli rock’n’rollin historian hirvittävän tärkeältä vuodelta 1956. Mahtavaa, että mies oli näin virkeässä kunnossa, että ei tarvinnut tulla pimeyden ja sateen läpi pettymään. Tällä menolla Campi jaksaa soittaa vielä monta vuotta. Itseoikeutetusti Rockabilly Hall of Fameen kutsuttu Campi kertoilee mielenkiintoisia järjestön kotisivuilla, mm. siitä miten soitti Gene Vincentin lämppärinä ja miten tapasi Elviksen. Näin: http://www.rockabillyhall.com/RayCampi1.html

Ray Campin taustabändinä toimi tällä kertaa hyvinkääläinen The Bopcats, joka aloitti kunniakkaasti sekin jo suomirevivalin piikkipaikoilla 1979 ja ihan mallikkaasti on bändillä homma hallussa. Illan muista esiintyjistä näin vain kotimaisen, uutta albumiaan julkistaneen Boppin Pete 3:n, jonka senkin jäljet johtavat 70-luvun loppuhetkiin. Mainio keikka heiltä, mutta tuli  osaltani seurattua osittain sillä kuuluisalla sivusilmällä, ja olisi ehkä voinut olla muutaman biisin lyhyempikin. Illan loput artistit jäivät valitettavasti kaikki nekin näkemättä. Ray Campin vedon jälkeen pimeä tie kutsui ja esim. paljon kehuttu tulokas Miki Lamarr tulee taatusti saamaan uuden tilaisuuden KG:lta. Siksi paljon olen kuullut tästä ladysta hyvää. Illan päätti brittiläinen The Blue Cats (1980-), joka niinikään oli virallisella levynjulkaisukeikalla (kuten siis Pete ja Lamarrkin). The Blue Cats on levyiltä erittäin kova alan bändi ja pitää tulla nähdyksi tulevaisuudessa paremmalla ajalla. Mutta siksi aktiivinen on Suomen billyskene tapahtumia järkkäämään, että tuleehan noita tilaisuuksia todennäköisesti vielä. Nyt iso arvostus järjestäjille, että hoiditte Ray Campin paikalle (vaikka onhan herra ollut Suomessa toki aiemminkin). Jälleen yksi 50-luvun pioneerinimi nähtynä. Kivaa tämä keikkojen koluaminen. Suosittelee, KG.

W.A.S.P. (us) @ Tampere-talo, Tampere 18.10.2012

Kun minä olin (erittäin) nuori poika,  elettiin kuumimman rockabilly revivalin aikaa. Oli omien etujen mukaista kuunnella ja tunnustaa rockabillya, koska kovat jätkät  niin määräsivät. Niin minä opin kuuntelemaan rockabillya, niin että osaan sen taidon vieläkin. Juuri kun oli omaksuttu, miten revivalista selvitään saamatta pataan, tuli heavy metal-aalto ja pyyhkäisi rokkirokut marginaaliin. Muoti vaihtui, ja niin minä opin kuuntelemaan heavya, niin että osaan sen taidon vieläkin. Oli useampaa koulukuntaa (Dio, Twisted Sister, Ozzy), mutta oma ehdoton kärkitrioni oli Iron Maiden, Quiet Riot ja W.A.S.P. Arvuuteltavaa riitti, tarkoittiko W.A.S.P.:n nimi ampiaista vai ”We are Satan’s People”, vaiko miljoonaa muuta versiota. Ja takaisin Yhdysvalloissa PMRC:n tättähäärät päättivät, että bändin nokkamies Blackie Lawless on maan vaarallisin mies kirjoittaessaan epäsiveellisiä tekstejä. Jokatapauksessa, W.A.S.P.:n esikoispitkä kolahti kovaa 1984, ja minunkin vinttihuoneeni seinällä poseerasi Amerikan kovin pahis, siinä Hanoi Rocksien, Road Ratsien ja Van Halenin veljesten vieressä.

Vuodet vierivät ja kohua herättäneestä bändistä on jäljellä vain Blackie. Orkesteri täyttää tänä vuonna 30 eli tulee miehen ikään, ja niinpä Blackie nuorempine soittajineen jalkautuikin 30 Years of Thunder-kiertueelle. Joka toki ulottui meidänkin nurkille, Tampereen veto oli bändin peräti 34.nykäisy Suomessa. Ja kyllä, paikaksi oli tällä kertaa osoitettu Tampere-talo, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä W.A.S.P.:n kaltaisten bändien kanssa. Kieltämättä oli aika outoa astella ihan oikeaan konserttitaloon, mutta onhan Sorsapuistosali (voi luoja näitä nimiä) suunniteltu paitsi biletilaksi, myös rockin soittoon. Mutta vain periaatteessa. Ja Pakkahuone oli tänään tunnetusti varattu Lost in Music-festareille.

Kello 21.10 Itä-Euroopan aikaa bändi astelee lavalle ja mikäs muukaan kuin ”On your knees” lähtee kuin kenttähaupitsin suusta. Soundit vaikuttavat äkkiseltään luokattomilta, mutta aika pian ajatukseen tottuu, että näillä mennään tänään. Ja ihan hyvin mentiin, vaikkakin Mike Dudan basso jäi armotta päättömän lapsipuolen asemaan. Sitten ”The Torture Never Stops” myös setin alkupäähän, ”The Headless Children” ja ”I Wanna Be Somebody”  sekä omissa kirjoissani kaikkein kovin W.A.S.P.-ralli eli ”L.O.V.E. Machine”. Millä bändillä, käsi ylös, on varaa ladata ensimmäiseen puoleen tuntiin suurin osa hittibiiseistään? Tällä on. Eikä siinä kaikki, ”Wild Child” ja johan joutui toteamaan että 56 ikävuodestaan huolimatta Blackie on sittenkin iskussa. Edellisen kerran näin bändin Tallinnassa syksyllä 2010 ja silloin jäi fiilis että Blackie oli väsynyt ja varjoissa ja että bändi auttoi vaikeimpien paikkojen yli. Nyt oli näiltä osin kaikki kunnossa. Juhlakiertueen kunniaksi Blackie oli jakanut setin kolmeen osaan; ensimmäinen 45 minuuttia hittibiisejä neljältä ensimmäiseltä albumilta, ts. bändin kultakaudelta, keskiosassa puolen tunnin lyhennelmä vuoden 1992 ”The Crimson Idol”-teemalevystä ja lopuksi vielä vähän kaikkea. Aika keinotekoinen ja suotta hehkutettu jako, mutta tavallaan hyvä tapa soittaa Lawlessin sävellyshistorian kestävin osa, on syy sitten mikä tahansa. Ja soittamalla teemalevyä Blackie näytti pohdiskelevampaa puoltaan, onpa mies tehnyt poliittisia ja sodanvastaisiakin biisejä, siinä missä Los Angelesin kasariskenen useimmat tukkaurpot ovat kokeneet hyväksi julistaa pääosin nussimisesta ja bourbonista.

Itselleni keikan ensimmäinen kolmannes oli kyllä pelkkää juhlaa, ”Crimson Idol”-jakso mielenkiintoinen lisä ja lopun muutamat biisit loppujäähdyttelyä. Viimeinen jakso alkoi Mike Dupken turhaakin turhemmalla rumpusoololla, joiden pointtia muutenkin tulee aina kuullessaan järjestään mietittyä. Enkä voi sanoa nähneeni näkemisen arvoisia rumpusooloja kuin Whitesnaken Tommy Aldridgelta ja Rushin Neil Peartilta. Pakko on myöntää, mitä kritiikkiä kuulin myös kadulla keikan jälkeen, että kyllähän se ainakin hitusen vaikutti keikkaan myös tämä outo paikanvalinta. Hetken saattoi kuvitella olevansa rockluolassa, mutta lopultahan  tässä kuitenkin oltiin siinä konserttitalon täysin akustoimattomaksi jääneessä cocktailtilassa. Ja muutenkin, mainittuun rumpusooloon ja pitkälti jo vuonna 2010 nähtyihin videotaustoihin vedoten, kävi liian monesti mielessä että joitain asioita tehdään, jotta show’lle saadaan kansainväliset mitat täyttävä pituus. Että puoleentoista tuntiin on jotenkin päästävä.

Silti, pisteet himaan tamperelaisyleisölle, että meininki oli arki-iltanakin vähintäinkin vastaanottavaista (ja pisteet Pohjanmaalle, Seinäjoen veto on loppuunmyyty). Pisteet Blackie Lawlessille, että W.A.S.P.:n perintö yhä elää, onhan äijän kataloogissa useita heavyn historian tärkeimmistä biiseistä. Ja kyllä minä mieluusti käyn nykyvuosituhannellakin katsomassa näitä poikavuosien sankareita, nyt kun raskasmusiikista suuri osa on joko nuorten miesten teknistä streittailua ja hardcorepohjaista itsenuhjausta tai umpiturhaa hipstereiden retroilua kieli poskessa. W.A.S.P. on näillä kilometreillä aito asia. Ja ehkä, vaikka amerikantädit eivät enää Blackien harvenevaa skalppia jahtaakaan, ehkä Blackie on  sittenkin vielä, edes ihan pikkuisen paha ukko. Hyvää syntymäpäivää W.A.S.P! (Keep on) Running Wild in the Streets! Toivoo, KG.

Sparks (us) @ Tavastia, Helsinki 07.10.2012

On ollut muutamaan otteeseen puhetta tästä, että jotkut bändit tai artistit ovat yksinkertaisesti tuomittu katoamaan harmaaseen massaan, rockhistorian hämäriin, joko tylsyyttään, uransa lyhyyttä, epäinnovatiivisuuttaan tai laiskuttaan. Nyt oli Tavastian lavalla bändi (tai oikeammin sen ydinduo), joka on sekä jättänyt valtavan jäljen rock’n’rollin historiaan, että ollut vaikuttajana monille jotka niinikään ovat jättäneet ison jäljen myöhemmin. Mutta myös duo, joka yhä jatkaa elinvoimaisena, ahkerana ja uudistuvana. Voiko rocktaiteilijalta enempää vaatia 41 vuoden ja 21 albumin jälkeen? Tai olisiko voinut näinkään paljoa? Sparkseilta on voinut, ja voi jatkossa.

Sparks on yhtäkuin veljekset Ron ja Russell Mael. Veljekset perustivat Sparksit Los Angelesissa 1971, tai ehkä pitäisi sanoa, alkoivat olla Sparks. Pääosan uraansa yhtye on ollut yhtye, soittajia laatuhaitarin terävästä päästä on tullut ja mennyt, mutta veljekset ovat tämän tarinan kova ja luova ydin. Takana on siis 21 pitkäsoittoa, musikaaleja, elokuvasävellysprojekteja (mm. Tsui Harkin ja Tim Burtonin kanssa), oopperaa ja vaikka mitä. Veljesten elokuvakoulutus UCLA:ssa tuntuu järisyttävän visuaalisina lyriikoina, tarinallisina biiseinä ja rakkautena teatraalisuuteen. Heinäkuussa tuli kuluneeksi 40 vuotta Sparksien esikoisalbumin julkaisusta, ja sen kunniaksi Ron (koskettimet) ja Russell (laulu) jalkautuivat Euroopan-kiertueelle soittamaan duona keskeisimpiä lauluja koko pitkän uransa varrelta. Homman nimi on ”Two hands, one mouth”, eli se minimi mitä tarvitaan näiden biisien esittämiseen. Bändi oli jätetty kotiin, viimeksihän Sparks oli Tavastialla bändinä parisen vuotta sitten. Silloin en itse ollut paikalla, johon on kai oltava joku hyvä syy (tai pakkohan niitä on olla useampiakin).

Tavastialla tunnelma oli odottava. Odotusta latisti vain hitusen se fakta, että eteispalvelumaksu oli noussut 3 euroon. Jengi purnasi ja kuiskaili, mutta maksoi kiltisti. Siihenhän hinnankorotukset perustuvatkin, maksajan kiltteyteen.  Yritän itse nykyään selvitä Tavastialta yhdellä juomalla per keikka, hinnat ovat sitä luokkaa, ja varsinkin nyt kun narikkaan menee jo kolme euroa. Ja kun juomat kallistuvat seuraavan kerran, alan käydä mestoilla kuivin suin. Harvoin muuten näkee Tavastialla näin keski-iän ylittänyttä (tai sitä vahvasti elävää) poppoota kuin tänään. Useimmiten kyseinen ikähaitari tarkoittaa kuitenkin musiikillisesti jotain erittäin hyvää.

Sivupolulta pääpolulle. Kuulin sivukorvalla, ja aika usein Tavastialla ei edes tarvitse käyttää sivukorvaa vaan pääkorva riittää, varsinkin kun rokkipoliisit innostuu, että jengi kaipasi itseasiassa bändikeikkaa ja yhtyeellisiä sovituksia biiseistä. Hyvä niinkin, mutta itse en jäänyt kaipaamaan oikeastaan mitään. Keikka oli täydellisen mittainen, alkoi ajoissa ja asiallisen aikaisin, loppui juuri kun se olisi voinut muuttua tylsäksi. Ja mikä tärkeintä siis, minusta Ronin ja Russellin idea nimenomaan toimi, riisua Sparks-biisit kovimpaan ytimeensä ja osoittaa kuinka maailmanluokan ralleista on kyse. Säveltäkää perässä vaikkapa ”Sherlock Holmes” tai ”Dick Around”. Esimerkiksi ensinmainitun bändisovitus levyllä (albumilta ”Angst in my pants”, 1982) toimii itselleni huomattavasti nyt kuultua löysemmin, ja nähdä vanheneva Russell Mael tulkitsemassa näitä absurdinkauniita sanoja…viiltävyyden laatu ja määrä. Sparks on kuin riisuttu versio Queenista, ei köyhän miehen Queen, mutta ehkä ajattelevan. Biisirakenteisuus on samaa; operettimaista, musikaalipoljentoista. Queen aloitti levytysuransa vain vuotta Sparksien jälkeen, ja kuka on kuunnellut ketäkin, vain miehet itse voivat kertoa.

Itselleni keikan huippuhetket olivat ”When do I get to sing My Way” ja mainittu ”Sherlock Holmes”. Näissä ehkä huikeimmin tuli esiin laulumies-Russell Mael, äänialaa riittää ja ääni on edelleen huippukunnossa. Mutta osaapa mies olla myös melkoinen showtirehtööri, ukkelihan voisi helppoja rooleja itsekin tanssia säveltämissään lavateoksissa. Ja kaiken perustana Ron Maelin umpilegendaarinen eleettömyys, välillä epäilee jopa, onko mies enää elossa. Ja yhtäkkiä äijä vetää hymyssä suin lavan edessä elokuvamusikaalin kultakautiset tanssiaskeleet, ja jopa puhuu! Tässä on Sparks-ydin, kaikki on mahdollista, kaikki on yllättävää, ja se tehdään mitä tahdotaan. Ei se, mitä odotetaan. Huima veto rockhistorian tärkeimmältä veljesparilta (kyllä, muistan veljekset Van Halen tämän sanoessani). Ensimmäinen Sparks-keikkani, mutta ei viimeiseni, jos suodaan.

Nämä kuultiin tänään Tavastialla: http://www.setlist.fm/setlist/sparks/2012/tavastia-helsinki-finland-3bdd3014.html (Kiitos biisilistasta Welmu!)

Keikkaguru suosittelee, jos Sparks on jäänyt levyltä vähemmän tutuksi, tarttumaan bändin viimeisimpään levytteeseen. Se on vuonna 2009 julkaistu, Sveriges Radion’in tilaustyö, rockooppera tai musikaali ”The Seduction of Ingmar Bergman”. Siinä tulee yhteen se kaikki, miksi Sparks on merkittävä. Levy kertoo ehjän tarinan, absurdein kääntein, siitä miten Ingmar Bergman kutsuttiin Hollywoodiin ohjaamaan komediaa, ja miten sitten kävikään. Kannattaa ottaa aika ja rauha, mukava takanoja ja lasillinen suosikkinapanderia, tähän levyyn tutustuminen palkitsee. Jos siis Sparks-absurdismi uppoaa noin muuten, ja miksei vaikka ei uppoaisikaan. Nähdään keikoilla. KG

Fu Manchu (Us), The Shrine (Us) @ RockCafe, Tallinna 30.09.2012

Toinen niistä keikkasyistä tulla juuri tänä syyskuun viimeisenä viikonloppuna Tallinnaan (toki hakemaan täyttä lastia samalla) oli paitsi perjantainen Kauko Röyhkän keikka Vanhassa Kaupungissa, mutta myös stoner rockin elävä legenda Fu Manchu, paikkana Tartu maanteen RockCafe. Fu Manchu juhlistaa tänä syksynä klassikkoalbuminsa ”The Action is Go” 15-vuotissynttäreitä paitsi levyn moninaisin erikoispainoksin, myös jalkautumalla pitkälle kiertueelle, jolla joka ilta soitetaan kyseinen platta alusta loppuun (niinkuin nykyään on kovin muodikasta, ja mikäs siinä tavallaan). Monille tuo kyseinen vuoden 1997 Mammoth Records-julkaisu on paitsi Se levy Manchun kataloogissa, myös Se levy koko stoner rockin alalajissa. Itse en voi tunnustautua erityisen kovaksi manchumieheksi, omasta hyllystäni löytyy vain bändin viimeisin albumi ”Signs of Infinite Power” (2009) ja itselleni Se skenen albumi on Corrosion of Conformityn ”Deliverance”, vaikkakin tiedän etteivät puritanistit edes pidä CoC:ia stonerina. No, puritanismi ja määreet sikseen. Hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia.

Mainitun CoC:n hillittömän kova keikkakunto tuli tarkistettua Tavastia-klubilla elokuussa eli hiljattain, ja nyt kun satuin Tallinnassa nurkilla olemaan muutenkin, niin piti toki tsekata Fu Manchun vastaava. Soittoaikojahan ei sitten taaskaan RockCafen melko tuttuun tyyliin kannattanut yleisölle kertoa, mutta vanhaa Tallinnan keikkakonkaria ei noin vain höylättykään öögaan, vaan onnistuin kuin onnistuinkin osumaan paikalle juuri hyvään rakoon. Eikä ollut vaikeuksia saada ovelta lippuja, väkeä oli bändin merkitykseen nähden taaskin liian vähän paikalla.  Äijävoittoisesti toki ja seassa muutamia mukaan pakotettuja tuoreita tyttöystäviä (toivottavasti niitä myös tämän illan jälkeen).

RockCafe sijaitsee hiukan välittömän keskustan ulkosyrjällä, mutta ratikalla hurauttaa ytimestä parissa minuutissa paikalle. Kyseessä on mainio keikkamesta ja täyttää monin kohdin ainakin omat ja varsin sniiidut laatuvaatimukseni. Tilaa on mukavasti, baarissa yleensä jonoutumaa vähän, soundit suurimmalla osalla keikkoja hyvät, narikka ilmainen ja Nosturin tapaan yläkerta auki tunkuiltoina, ja siellä jopa pöytäpaikkoja, joilta näkee suoraan lavalle. Näin muodoin RockCafe onkin Tallinnan paras ja aktiivisin rokkiklubi. Niin, Tallinnan Nosturi. Täällä olen nähnyt pitkän liudan kovia vetoja viimeisimmän neljän vuoden aikana.

Pölähdin siis paikalle kun kalifornianlämppäri The Shrine oli jo lavalla. Bändi on tässä psykedelia/retroheavymaailmassa kovissa nousuissa ja julkaisi esikoiskiekkonsa ”Primitive Blast” tänä vuonna, saaden tuotantopuikkoihin ex-Black Flag-mies Chuck Dukowskin. Eikä levy ole huono, päinvastoin. Se kannattaa tsekata, jos alalajisto kiinnostaa. Mutta eipä tämä trio tänään onnistunut livenä vakuuttamaan, ja palaan jälleen nerokkuuteen valita keskinkertainen lämppäribändi. Sitä The Shrine nimittäin on. Ok, ulkoasut on hallussa revittyine farkkuliiveineen ja pulisonkeineen, kitara on FlyingV ja piuha on kierteinen, rumpusetti riisuttu ja rumpali istuu alhaalla kuin Bill Ward aikoinaan….Mutta jos kama ei toimi, tulee näin puuroisesti kuultavaksi ja retro kouhkaaminen yrittää paikata biisimateriaalin puutteita, niin en lämpene. Toisin kuin muu tallinnalaisyleisö, joka otti bändin hyvin vastaan, mutta väitänpä että se on täällä osin myös kulttuurikysymys; kaikilla lavallaolijoilla on oikeus yhtä lämpimään vastaanottoon.

Eli asiaan päästiin, kun pikku säätelyn jälkeen nykymuotoinen Fu Manchu asteli lavalle eli Scott Hill (kitara ja laulu, alkuperäisjäsen), Brad Davis (basso ja laulu), Bob Balch (kitara ja laulu) sekä rummuissa Scott Reeder (joka on nähty kannuttamassa hiljattain myös Social Distortionissa). Ja mikäs oli ollessa, klassikkoalbumi ”The Action is Go” soitettiin alusta loppuun, ja (tietenkin) oikeassa biisijärjestyksessä, eihän klassikkoalbumikeikoissa muuten ole mitään järkeä (vai mitä Metallica ja Pelle Miljoona). Ja vahvaa kamaahan kiekko edelleen on, takakenoista ja miehekästä aavikkorockia, erittäin rutinoituneiden muusikoiden soittamana. Biisilista löytyy siis kävelemällä levyhyllylle tai menemällä Googleen, joten ei siitä sen enempää. Tajunta jätti räjähtämättä, mutta en uumoillutkaan niin tapahtuvan. Oli vain tarkoitus nähdä yksi niistä bändeistä, jotka ihan oikeasti ja tunnustetusti ovat jättäneet jäljen rock’n’rollin aikajanalle. Ja sellaisenaan mainio sunnuntaipuhde. Joku encorebiisikin sieltä tuli, mutta kun en oikein encoremiehiä ole, poistuin Tallinnan yöhön. KG

Post Navigation

%d bloggers like this: