Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “syyskuu, 2012”

Kauko Röyhkä & Narttu (fin), Kosmikud (est) @ von Krahl, Tallinna 28.09.2012

Voiko olla sattumaa (ei, ei voi olla), että viimeksi kuluneen vuoden aikana kolme kovinta kotimaisen bändin vetämää keikkaa ovat kaikki tapahtuneet Tallinnassa, olleet suomirockin konkareiden kokoonpanoja ja kahdessa näistä bändeistä on lavalla ollut kitaristi Tommi Viksten. Mainitut keikat ovat olleet J.Karjalaisen Polkabilly Rebelsien veto RockCafessa, Sielun Veljet samaisella lavalla ja nyt Kauko Röyhkä Narttuineen Vanhan Kaupungin von Krahl-baarissa.

Röyhkä ilmoitti keväällä tekevänsä Nartun kanssa muutamia kesän festarikeikkoja, ja nyt paluu sai jatkoa syksyisellä klubikiertueella. Ja jos yhden suomirockin kautta aikain kovimmista kokoonpanoista haluaa nähdä vielä yhdessä, se kannattaa tehdä nyt lähiklubillasi, jatkoa nimittäin ei tiettävästi ole luvassa. Itselläkin päätös rantautua Tallinnaan juuri tänä viikonloppuna hakemaan ns. täyttä lastia, päivittyi lopulta juuri Narttu-keikan takia. Bändi esiintyy tällä kiertueella pitkälti 80-luvun aivan lopun kokoonpanossaan (1988-90), ryyditettynä kitaristi Jarmo Heikkisellä, joka soitti aivan ensimmäisessä Nartussa 1981 ja uudelleen 1985-86. Ja ne muuthan ovat itse Kaukon lisäksi siis Mats Hulden (basso), Heikki Tikka (rummut), Tommi Viksten (kitara) ja Pekka Gröhn (koskettimet). Aikamoisen taitava poppoo nimittäin. Varsinkin kitaristien Heikkinen ja Viksten vuoropuhelu on upeaa seurattavaa, ja kyllähän se on todettava että Viksten on koko maan parhaita ja tyylitajuisimpia kitaristeja, varsinkin puoliakustisella operoidessaan. Miehen soittoa bändissä kuin bändissä voisi katsella ja kuunnella erittäin pitkiä pätkiä ja usein.

Soitto pärähti käyntiin peritallinnalaiseen tapaan vasta lähempänä puoltayötä, täällä kun ei porukat tahdo ennen yhtätoista oikein jalkautua kaupungille, on viikonloppuiltoina päädytty soitattamaan bändejä erittäin myöhään. Muistanpa nimittäin odotelleeni jenkkiläisen Tragedyn vetoa samaisessa von Krahlissa pitkään, pitkään ja kun yöyhteen mennessä ei tapahtunut mitään, oli vain antauduttava seuraavan päivän töille ja jätettävä bändi väliin. Suomessa asiat ovat sikäli paljon asiallisemmin, että moni paikka (viimeksi nyt Helsingin Bar Loose) on siirtynyt jo ns. mannereurooppalaisiin soittoslotteihin, jotka palvelevat myös työssäkäyvää kansanosaa, jolla nyt järjen mukaan on eniten varaa keikoilla rampata.

Ja sekin vielä, että eihän von Krahl (siis alakerran baarilava, jolla tänään soitettiin) ole varsinaisesti kauhean hyvä keikkamesta. Hienot puitteet ja tunnelmallinen paikka sinänsä, ystävällinen henkilökunta ovimiehet mukaanlukien ja päivisin hyvää ruokaakin, mutta lava on hirvittävän pieni, parvi leikkaa soundin tylysti poikki ja yleisölle on leveyssuunnassa tilaa, mutta lavan edessä ei juuri nimeksikään. Yläkerrassa on toinen lava hiukan isommassa salissa, jossa olen nähnyt huiman keikan Swans-yhtyeeltä, ja sen urani kovaäänisimmän samalla. Tutisi nimittäin blogistiikkapäälliköllä puntti. Ja käsittääkseni muillakin.

Itse keikka alkoi (äskenmainittuja syitä sivuten) likipitäen karmaisevan huonoilla soundeilla ja etenikin niin puoleenväliin, mutta sitten miksaaja sai talon hengestä kiinni ja loppukeikan äänenpäine olikin sitten erinomainen, ja Narttu soi kuulaasti ja erotellen. Varsinkin Mats Huldenin käsittämättömän komeat bassolinjat murisivat niinkuin ne aikoinaan murisivat niillä puhkisoittamillani klassikkolevyillä, ja jo mainittu kahden kitaran vuorottelu tuli sekin loppukeikalla komeasti läpi. Ei voi nimittäin olla kauhean helppo miksattava tämä von Krahl, tila on kivinen, lyhyt ja korkea ja miksaustiski on parvekkeen alla.

Nämä kuultiin: 1. Ennen olin kokonaan toinen, 2. Nivelet, 3. Talo meren rannalla, 4. Maa on voimaa, 5.Ruosteinen kuu, 6. Paha maa, 7. Majavalakki, 8. Mieluummin vanha kuin aikuinen, 9. Kovat pojat, 10. Onnenpäivä, 11. Ihmelapsen viimeiset hetket, 12. Lauralle, 13. Vihaiset miehet (Marat Marat), 14. Onnellinen laiva ja encoreina  Pikku enkeli, sekä Kanerva.

Eli hulppea katsaus suomalaisen rockin kovaan ytimeen. Jos en ole tätä koskaan aiemmin sanonut, niin sanonpa nyt, että kyllä vuodet 1984-87 olivat huimaa aikaa suomalaisessa rockmusiikissa, aikaa jollaista ei enää tule.  Ja Röyhkä oli sen aikakauden aivan kärkinimi biisintekijänä, sanoittajana niin aikaansa edellä että moni ei ole saanut vieläkään kiinni. Narttu soitti tänään siis noin tuntisen setin ja sai porukassa kyllä liikettä aikaan. Käsittääkseni Suomesta oli tullut paikalle aika paljonkin kovan linjan Kauko-diggareita ja noin puolet porukasta lienee tullut taloon illan pääbändin eli eestiläisen Kosmikudin takia. Jonka miehistö on erittäin kovaa ja tunnustavaa Röyhkä-diggailijaa, jopa niin että bändi perustettiin aikoinaan Nartun innoittamana.

Itse olin nähnyt Kosmikudin aiemminkin ja uskalsin odottaa kovaa vetoa, ja sellainenhan sieltä tuli. Bändin muista varhaisvaikuttimista lienee paikallaan mainita Joy Division ja Nick Cave. Minun korviini Kosmikud muistuttaa eniten ehkä kombinaatiota New Model Army ja Killing Joke. Eli melodinen tummuus on homman nimi. Ja upeita biisejähän näillä äijillä on, ei pääse mihinkään. Ja kun ikää bändinäkin on jo 13 vuotta, niin homma toimii ja yhteissoitto kulkee. Kosmikud on esiintynyt monesti Suomessakin ja Kaukon ohella se toinen kaveribändinsä on Viikate, kolmas tummenpien vesien tulkki. Kova keikka Kosmikudilta(kin) siis. Kello oli bändin lopetellessa jo taatusti lähempänä kahta, mutta jatkaahan yötä piti sitten takahuoneessa suomalais-eestiläisenä kaljoittelumaaotteluna, joten aamuviidestä taidetaan puhua kun pääsi könyämään majoitukseen. Mutta eipä siinä, odotetun kova keikkailta, kannatti lähteä ihan kauempaakin. Ja kyllä Kauko Röyhkä ja Narttu tulee samaan tänä syksynä vielä meikäläiseltä toisenkin merkinnän, on nimittäin niin tärkeä ryhmä ja niin lähtemättömän vaikutuksen aikoinaan tehnyt. KG

Anathema (uk), von Hertzen Brothers (fin) @ Pakkahuone, Tampere 26.09.2012

Brittiläinen Anathema on ollut itselleni näitä ”pakko nähdä”-bändejä jo aivan alkuajoistaan lähtien, kun se vielä oli varsin perinteinen doom/deathmetalbändi. Silti, jostain itsellenikin täysin selittämättömästä syystä (tai pakkohan niitä on olla useampiakin), bändi oli tähän päivään asti jäänyt näkemättä. Tilaisuuksia on kyllä ollut, orkesteri on ahkera Suomen vieras. Oli siis tullut aika paikata tämä aukko keikkasivistyksessä, nyt kun ajanlaskumme alustakin oli kulunut jo peräti 2012 vuotta.

Oli ollut ajatuksissa skipata illan lämppäribändi, nimittäin von Hertzen Brothers. Pakkahuoneen ennaltailmoitetuilla ja pitävillä soittoajoilla tämä olisi ollut täysin mahdollista. Mutta jostain itsellenikin täysin selittämättömästä syystä (tai pakkohan niitä on olla useampiakin), en tehnyt niin. Bändi ei ole koskaan kolahtanut levytettynä, ja sen näkemistä livenä olen, jos en nyt vältellyt, niin ainakin jättänyt useamman ilmiselvän tilaisuuden käyttämättä. No, nyt tuli nähtyä ja kaikella kunnioituksella (niinkuin tässä blogissa aina), vHB on (minulle) kuin katselisi ja kuuntelisi TV-mainoksia, mikään ei liikahda mihinkään, ei ostamispäätös eikä se päinvastainen, vaikka kaikki periaatteessa toimii. Ymmärrän kuitenkin täysin, miksi bändi pystyy tekemään kiertueita Ruotsissa ja Britanniassa, ja miksi tytöt tykkää, mutta itse en.

Anatheman startti myöhästyi vain hiukan, ääniosastolla piti hetken kiirettä lavasäätöjen kanssa. Mutta kannatti säätää. Bändin Euroopan-kiertueen avaus oli huikea. Loistava. Te bändin miljoonasti nähneet voitte vain vertailla, mutta itselleni kokemus oli ensimmäisenä erittäin tärkeä, ja siksikin oli mahtavaa että bändi oli rundin avajaisiksi näin kovassa lyönnissä.

Vertailukeikkakokemuksena kumpusi mieleen Twilight Singersien veto Tavastialla viime vuoden huhtikuussa, kun pystyi vain aseettomana todistamaan, kuinka kaunista musiikkia voidaan biisi toisensa jälkeen lavalta toimittaa, ja ennenkaikkea miten taitavasti sovitettuna. Ja että, sekin vielä, mihin kaikkiin sovitussuuntiin tämä kama venyisi. Plus bändin rutiini ja taitotaso siihen kylkeen, niin hiljaiseksi veti. Anatheman kaksi ensimmäistä albumia ”Serenades” (-93) ja ”Silent Enigma” (-95) olivat ajankohdalleen tyypillistä, joskin järjettömän hyvin tehtyä tuomiometallia. Nopeimillaan kuoloa. Nyt kun noita levyjä kertaa, tulee mieleen vaikkapa ruotsalainen Tiamat ja muukin Göteborg-kalusto. Kolmoskiekollaan ”Eternity” (-96) Anathema sekoili jonkinlaisen vaihtoehtoisen rockin suuntaan, ja haki uusia uria, löytääkseen itsensä seuraavalla levyllä eli ”Alternative 4”:lla. Sen jälkeen olemme tunteneet nyky-Aniksen ja loppu on yhden koko 2000-luvun parhaista rockbändeistä ihan minimissäänkin henkilökohtaista historiaa. Ja kovaa kertomaa on sekin, että eräät keikan upeimmat vedot kuultiin tuoreimman levyn ”Weather Systems” biiseistä.

Eikä tässä kaikki, lavalla nähtiin nytkin peräti neljä alkuperäistä anathemaa eli veljekset Vincent (kitara ja laulu)  ja Daniel Cavanagh (kitara), sekä Jamie Cavanagh (basso) ja John Adams (rummut). Bändin täydentää Lee Douglas (laulu) ja kiertuejäsen Daniel Cardoso (koskettimet, perkussiot). Upeaa on se,  että Lee Douglas laulaa eturivissä, tasavertaisena Anathema-soundin luojana, kuin reggaebändissä ikään, eikä kätkettynä takalavan varjoihin. Kyse kun onkin, ei niinkään stemmalaulusta, vaan instrumentista. Erityisen komeasti soi tänään Daniel-veljeksen soolokitara ja Cardoson tiukat taustat (miehen CV kannattaa tsekata, jos nyt ketään kiinnostaa, on nimittäin iästään huolimatta melkoinen tekijä).

En ala nyt tässä väittämään mitään kuulluista biiseistä, bändin biisituotanto kun ei ole sinänsä umpituttua, mutta ne keskeisimmät ja tärkeimmät tietenkin kuultiin, paljon muun ohella. Keikka kellotti hiukan yli kaksi tuntia ja kävi varmasti kiertueen avajaisiksi bändille kelpo sisäänajosta. Ja kyllä, tulihan se ”Fragile Dreams” sitten viimeisenä encorena, johan tuota oli ehditty eturivin maastosta huudellakin. Vähän kuin toivoisi Dingon keikalla ”Levotonta Tuhkimoa”. Pakkahuoneen soundi oli tänään kuulas ja kirkas, kiitos kuulaan ja kirkkaan bändin. Ei täällä mitään soundiongelmaa ole, jos tiskin takana on homma hanskassa. Enkä puhu nytkään baaritiskistä.

Pari asiaa. Bändin kannattaa aina valita itseään keskinkertaisempi lämppäri. Anatheman tapauksessa bändin ei tarvitse todistaa osaamisestaan tai innovatiivisuudestaan, mutta ainahan se auttaa, jos ei lämmittelyakti ihan pärjää. Korostaa pääbändin taitoja ja näkemystä entisestään. Toinen juttu, josta on pitkään pitänyt mainita, on Tiketin toimitusmaksut, jotka jäytää sisältäpäin ahkeraa keikoillakävijää. Pyrin aina tilaisuuden ollen itse printtaamaan kotona lippuni. Jolloin joudun maksamaan verkkokauppamaksun (tämän ikäänkuin ymmärrän, tällä ylläpidetään verkkokauppajärjestelmää, ja sitä, ettei se kovissakaan ryntäyksissä kaadu, vai mitä Lippupalvelu? ). Lisäksi siitä, että omalle paperille, omalla musteella ja omilla sähköillä printtaan lipun, maksan 50 senttiä lisää toimitusmaksua. Puhumattakaan, jos jostain syystä joku haluaa tilata lipun kotiin postitse, postimaksu on 7 euroa(!), jolla saa jo melkoisen mällin mitä tahansa menemään toiselle puolelle maapalloa. Ahneus.

Vaan, tärkeääkin tärkeämpi bändi, Anathema ja tärkeä keikka. Enkä ollut ainoa, kuulin sivukorvalla jengin päivittelevän keikan laatua biisien välissä harvinaisenkin paljon. Kiitos Anathema, kannatti odottaa 2012 vuotta. Hyvää Euroopan-kiertuetta. Ensi vuonna aion olla paikalla. KG

Krow (Bra), Undercroft (Chi), Scarecrow (Fin), Ohne Kontrolle (Ger) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 12.09.2012

Keikkis muutti hiljattain Hämeenlinnaan, joten niin se nyt on, että Suisto-klubi on meitsin tai meikäläisen kotirockpesä. Lähin ja oikeimmat rokkiklubin määreet täyttävä, mainio mesta kaikenkaikkiaan. Ja tärkeä elämän ylläpitäjä, kun kaupungin muista paikoista Sirkus tuntuu keskittyvän hiphopiin ja muuhun mainstreamiin. Niin ja niitä muitahan ei oikein olekaan, varsinkaan talvikaudella. Albertin Kellari toki järkkää ansiokkaasti pienimuotoisia rootsiltoja ja Verkatehdas tuo enemmänkin konserttityyppisiä esityksiä kaupunkiin.

Illan nimi Suistolla oli eteläamerikkalainen mättö, mutta homma pantiin käyntiin ensin jollain muulla, ennenkuin asiaan päästiin. Sessiot avasi hyvinkääläinen Scarecrow, vuonna 2000 perustettu horror punk-bändi, tai sellaiseksi orkesteri itsensä luokittelee. Niin tai näin, ihan asiallista melodista ajoa ja ainakin meitsin leppereille varsin 80-lukulaisella otteella. Kun metallinen punk oli vielä nuorta ja innovatiivista. Ja aivan oikein hyvinkäänmiehet toimivat, täysillä päin ja selittelemättä, vaikka ei paikalla juuri ketään tässä vaiheessa ollut. Bändin kolmas pitkäsoitto on juuri tullut ulos ja vaatii kyllä tutustumista, sikäli asiallisilla omilla biiseillä Scarecrow kaahasi. Jos toivoa olisi saanut, niin kaksi biisiä lyhyempi setti. Mutta en valita.

Illan latinobändien matkaan oli Saksasta (jostain syystä) tarttunut klassista seiskaseiskaa vääntävä punktrio Ohne Kontrolle, ja nyt on kyllä bändi oivallisesti nimensä valinnut, jos se aikoinaan vaikka tapahtuikin ihan tätä iltaa ajatellen. Bändin ”nokkamies”, jonka nimeä ei edes netin syövereistä tunnu saavan selville, oli silminnähden hermostunut monitorisoundeista, ja silminnähden jurrissa. Tämä Hampurin TV Smith, Saksan Villu Tamme tai Alsterin Pertti Kurikka ei missään vaiheessa saanut pakettiaan kasaan ja kahta muuta muusikkoa hävetti ihan kunnolla. Kyllä sen näkee metrien päähän, kun miestä hävettää. Kun pomosmies ei osannut omia biisejään soittaa, niin äänimiehillä koiduttaminen alkaa olla jo liian puolella. Kun sinitukkainen herramme punkissa sitten viimein heitti vesilasin lattiaan (näkemättä mihin se paiskautuu), niin talon miksaajalla meni hermo, ja ns. tiski kiinni. Arvostan kovasti. Keikka olisi vain saanut loppua jo paljon aiemmin. Tuli mieleen harvinaisenkin moni J.M.K.E.-keikka tuolla Eestin puolella. Jonkun muun pitää ottaa ohjat silloin, kun ne ei enää ”artistilla” itsellään ole.

Sitten päästiin lapioimaan niitä multia, joita varten koko ilta oli pystyyn pantu. Lavalle asteli neljä eteläamerikkalaista karvaista teroa, ja heti tiesi että nyt lähtee. Ja lähtihän se. Samantien kyrsi, että Aura Noirin keväinen Helsingin keikka jäi näkemättä. No, onneksi ei tämä. Jo 1993 Santiago de Chilessa perustettu pitkän linjan raastaja Undercroft on levyttänyt peräti 6 pitkää kiekkoa ja viimeisin niistä ”Ruins of Gomorrah” legendaariselle Season of Mist-lafkalle. Bändi on uudelleenasuttanut itsensä Hampuriin, josta käsin on huomattavasti Chilea helpompaa rakentaa yhä pitenevää metalliuraa. Jospa se läpilyönti dödön etulinjastoon sieltä vielä tulisi. Mikään ei estä. Soitto toimii, kitarasovitukset varsinkin olivat bändillä erinomaisia, visuaalinen ilme on halussa (orkesterilla on perseettömän hienoja levykansia) ja laulaja-basisti Alvaro Lillo on asiallinen ihmisviemäri, joka  kunnon kuolonkorinan lisäksi pääsee tarvittaessa myös blackmetalkorkeuksiin. Bändi ajeli samaa tappavaa kaistaa ja vauhtia Cannibal Corpsen, Slayerin ja jopa Deiciden kanssa, ja hyvin pysyi kyydissä. Ja varsin omillaan jopa. Ja tulipa vetäneeksi pidemmän korren kuin illan pääakti.

Brasilialainen Krow on pykälää nuorempien miesten bändi ja tulee Minas Geraisin maakunnasta. Kyllä, juuri samaa seutumaastoa joka antoi meille aikoinaan, ei enempää eikä vähempää kuin Sarcofagon ja Sepulturan. Eli ihan on hyvällä tavalla löyhkäiset humukset pojilla, mistä ponnistaa. Krow ajeli pari naksua teknisempää kuoloa ja mitä kovemmaksi vauhti kävi, sitä paremmin toimi. Nokkamies Guilherme (mitäpä mies sukunimellä) muisti kiittää paikalle vaivautunutta yleisöä vuolaasti. Juuri niin, ei se ole paikalla olevan yleisön vika, ettei se paikalla olematon yleisö ole paikalla. Toki muutamakin pää lisää olisi illan tunnelmalle tehnyt tissiä. Bändi on yli 40 vedon Euroopan-rundilla ja ilmeisen tosissaan yrittämässä isompiensa jalanjäljissä kuolon ykkös-tai edes kakkosnyrkistöön. Ja kyllähän nuo eväät tuntuu olevan hyvin paketissa. Promotoinnin alla on tämänvuotinen kakkospitkäkiekko ”Traces of the Trade” ja siltä muutama todella tappava vauhtiraita jäi kyllä sikäli mieleen, että uskoisin näistä jannuista kuultavan vielä.

Suomessa eteläamerikanmiehet soittivat lisäksi vain pari vetoa, joten ansiokkaasti Suisto tarttui tilaisuuteen saada harvinaista metalliherkkua lavalle. Hyvä niin, mutta millä saada väkeä paremmin liikkeelle? Mitä jengi puuhaa? Missä kaikki on? Kyllä Suiston tapahtumista tietoa saa, jos osaa käyttää tietokonetta ja on harrastuneisuutta. Sen puutteestako on Hämeenlinnassa kyse, siis tuon jälkimmäisen? Jäämme seuraamaan tilannetta. KG

Jason & The Scorchers (Us), The Huligans (Fin) @ Klubi, Tampere 05.09.2012

Minun kantakirjoissani Nashvillessa vuonna 1981 perustettu Jason & The Scorchers on aina ollut yksi maailman parhaista ja tärkeimmistä rokkibändeistä. Ja paiskottuaan jetlagista huolimatta Tampereen Klubilla kovan keikan, 30-vuotisjuhlakiertueensa avaukseksi, Jason & The Scorchers on edelleen yksi maailmani parhaista.

Täsmälleen ilmoitettuun aikaan Klubin punainen esirippu aukeaa ja Jason Ringenberg miehistöineen aloittaa, mopoilutermein ilmaistuna kahva edellä. Piikkipaikalle tietenkin ”Lost Higway” ja Bob Dylan-laina ”Absolutely Sweet Marie”, mitkä muutkaan. Tämähän on taas niinkuin olisi kotiin tullut. Jasonilla yllään pitkä portonpunainen lännentakki, juuri se joka teetettiin ”Shop it Around”-videon liveosuuksien kuvauksiin 1985. Loimi on kestänyt aikaa yhtä jalkaa bändin kanssa.

Ikinuori on sana, jota kannattaa rockmuusikoiden kohdalla käyttää hillitysti ja harkitusti, mutta Jasonin ja toisen alkuperäisjäsenen eli kitaristi Warner E. Hodgesin kohdalla sana muuttuu lihaksi. Jalka nousee herroilla edelleen, ja ilme on iloinen. Harvan bändin näkee vuodesta toiseen vetävän hymy naamalla. Ja varsinkin rundin avauskeikalla, joka saattaisi sisältää jos joitakin jännitteitä. Muutamia vuosia sitten pestattu rytmiryhmä eli basisti Al Collins ja ruotsalaisrumpali Pontus Snibb on ilmiselvästi tuonut, kuten Jasonkin totesi, bändiin nuorekkuutta, iloista ilmettä ja lisää muusikkoutta. Tätä joukkiota on ilo katsella. Olisipa aina omissakin töissä näin kivaa.

Omasta levykokoelmastani todennäköisesti se kaikkein eniten soinut albumi (ellei Big Countryn ”The Crossing”)  on tämän bändin klassikkokiekko ”Lost & Found” (1985). Ja puhkisoiton uhan alla eli vuosia myös kopioni sen seuraajasta, ”Still Standing” (1986). Joten on paljon väitetty vanhalta fanilta, jos vanha fani väittää, että bändin toissavuotinen ”Halcyon Times”-pitkäsoitto ei aivan hirveästi klassikkolevyille kalpene. Kalpenee toki, mutta ei hälyttävästi. Siksi huomaamattomasti keikkasettiin ovat kyseiseltä kiekolta uineet esim. ”Golden Days”, ”Twang Town Blues” ja varsinkin ”Mona Lee”. Mainitulta vuoden 2010 albumilta jäinkin kaipaamaan vain upeaa, ja urheasti klassikkohittien rinnalla pärjäävää ”Beat on the Mountainia”.

Jasonilla ja Scorcherseilla olisi materiaalia vaikka kolmituntisiin keikkoihin, täytebiisejä ei siltikään tarvitsisi soittaa. Mutta toki tällä energian määrällä puolitoista tuntia klubiolosuhteissa mannertenvälisen lennon jälkeen on kiitettävän kohtuullista. Silti, jos haaveksia saa, olisihan ollut mahtavaa kuulla raitoja myös mainiolta ”Thunder & Fire”-rieskalta ja jopa ”Blazing Gracelta”. Mutta ei makiaa pakin täydeltä.

Setti eteni uudehkoa ja vanhaa sekoitellen, ja valtaväestön huudellessa mitä kukakin turhaa kommentointia Jasonin sinänsä hauskoihin turinointeihin. Ja kun länsimaisen keikoillakäyntikäsityksen mukaan ne muutamat encoret on aina pakko soittaa, niin sinnehän ne säästyi taas ne kaikkein kovimmat. Eli omasta levykokoelmastani todennäköisesti kaikkien aikojen eniten soinut biisi (ellei Big Countryn ”Chance”) eli ”I Really Don’t Want to Know”. Jonka aikana, ennenkuin tajuta ehti, akrobaatti, sirkustirehtööri ja maanviljelijä Ringenberg hyppäsi viereeni ja pöydän päälle soittamaan harppusoolon. Edessäni seisoi äkisti alhaalta katsottuna nelisen metriä rockhistoriaa, lasit lentelivät ja tunnelma oli kohtuullisen katossa.

Sitten vielä biisi, jota ilman bändi ei voi poistua minkään klubin alueelta eli ”White Lies” ja homma olikin paketissa. Tältä erää, joita eriä on tultava vielä monta lisää, niin tärkeä bändi on kyseessä. Ei vain itselleni ja monelle muulle paikalla olleelle, vaan myös rockin aikajanalle. Kuinka moni bändi tai muusikko voi sanoa olleensa kehittämässä tai jopa kehittäneensä rockin alalajin tai suuntauksen? Epävirallista ja veteenpiirrettyä tai ei, mutta näiden herrojen tapauksessa alalaji on ns. cowpunk, ja seuraajia on riittänyt. Ollaan kuitenkin sen verran reiluja, että kreditoidaan tähän väliin punkvaikutteiden ymppäämisestä kantriin myös parisen vuotta aiemmin aloittanut Social Distortion.

Jason & The Scorchers todisti taas muutaman asian tärkeyden, kuten että ilman hyvää kitaristia ei pärjää mikään klassisenmuotoinen rockbändi, joukoissa kannattaa olla hyvä ja tyylitajuinen basisti ja että työpaikalla voi myös olla kivaa. Ja ai niin, Klubin lauteet lämmitteli Erik Valkama, Suomen kenties tyylikkäin kitaristi monillakin mittareilla ja yhtyeensä The Huligans. Vakuuttavaa meininkiä, mutta lämmittelijän osa ei koskaan ole kiitollinen.

Keikkaguru suosittelee: kannattaa kaivaa Jason & The Scorchers-klassikkokiekkojen ohella soittojonoon loistava tuplalive ”Midnight Roads and Stages Seen” (-98), jonka levyn oman kopioni viiltävästi anopin käsivaihteisen riisikupin mankka tai musakone imi, eikä tule koskaan palauttamaan. Ellei pura koko kiesiä. KG

Nämä kuultiin tällä kertaa:

    1. Lost Highway
      (Leon Payne cover)
    2. Absolutely Sweet Marie
      (Bob Dylan cover)
    3. My Heart Stills Stands With You
    4. Getting Nowhere Fast
    5. Golden Days
    6. Thanks for the Ride
    7. Help There’s a Fire
    8. Hot Nights in Georgia
    9. Twang Town Blues
    10. Harvest Moon
    11. If Money Talks
    12. Still Tied
    13. Pray for me Mama (I’m a Gypsy Now)
    14. Better Than This
    15. Shop it Around
    16. Mona Lee
    17. Broken Whiskey Glass
      18.Moonshine Guy/Releasing Celtic Prisoners
      Encore:
    18. I Really Don’t Want to Know
    19. White Lies

Post Navigation

%d bloggers like this: