Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “kesäkuu, 2012”

Lighthouse Project, Pigeon Hunt, Left Cold @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 28.06.2012

Matkalla Hämeenlinnaan valtatie 10 on valkoisenaan matkailuautoa ja asuntovaunua. Lestadiolaiset vaeltavat matkojen takaa Lopelle Suviseuroihin. Olen onnellinen ja ylpeä siitä, että minulla on vapaus ja valinnanvara ajella hardcorekeikalle ja nimenomaan vastakkaiseen suuntaan. Ainakin nykytietämykselläni ”maailma” on aika hyvä paikka.

Hämeenlinnan Suisto-klubi lupaa aimoannoksen raskaskätistä hardcorea ja muita punkin myöhempiä olomuotoja. Ilta alkaa Matti Penttilän Endstand-yhtyeestä tekemällä hmmm…dokumentilla ”Fire Inside”. Dokumenttielokuvaa tästä ei saa, vaikka kirvestä näyttäisi. Ohjelma tämä lähinnä on. Mutta jotain niin sympaattista on vuonna 2008 pillit pussiin laittaneen Endstandin kundeissa, että jaksan katsoa peräti tunnin vilkuilematta kelloa. Mutta säälimättömän ylipitkä Penttilän tribuuttitekele on. Vaikuttaa siltä että kaikki kuvattu on kankaalla, mitään ei ole maltettu jättää pois. Kyllä yksi nyky-Suomen kovimmista rockbändeistä tribuuttinsa ansaitsee, mutta siinäpä se, tämänkin olisi voinut tehdä tosissaan ja kunnolla. Tunti ja kaksikymmentä on pitkä aika, silloin kun kenelläkään ei ole mitään sanottavaa oikein mistään. Mieleen jäävät kuitenkin huiman hienot valokuvat Endstandin kiertueilta ja treenikämpiltä, joita kuvia ”Fire Inside” on ansiokkaasti täynnään.

Onneksi bändiosuus saadaan ripeästi käyntiin. Aloitusvuorossa on nuori (2009-) hämeenlinnalainen Left Cold, joka pikku ujostelusta huolimatta osoittautuu melkeinpä illan parhaaksi bändiksi. Vastikään ekan seiskatuumaisensa julkaissut ryhmä saa paketin kasaan näennäisen vaivatta ja sounditkin on kohdillaan. Kuusi biisiä ja ulos. Arvostus on tässä kohtaa isoa. Määritelmistä viis, mutta tänä iltana ja tässäkohdin Left Cold kuulostaa lähinnä hc-ripauksella maustetulta kuololta. Tyhmää kitaranulvotusta biisien välissä (jota en ole missään punkin alalajissa ikinä tajunnut) lukuunottamatta asiat on kunnossa ja tulevaisuutta on. Hyvä pojat.

Illan kakkosbändin Pigeon Hunt kohdalla ote miksaustiskillä katoaa ja onneksi aika kompaktiksi jäävä veto kuulostaa huonolta. Vaikea tosin sanoa, kuinka paljon parempi soundi itse bändiä pelastaisi. Tämä tuntuu turhimmalta pitkään aikaan. Onhan tämänkaltaisia orkestereita nyt jo muutama nähty. Ei auta että kitaristin historiassa on Presley Bastardsia ja jopa jo mainittua Endstandia. Tästä bändistä on hc-piireissä puhuttu ja supistu, mutta kysymys kai kuuluu lähinnä, että miksi?

Illan pääakti Lighthouse Project antaa odottaa itseään hiukan pidempään. Rumpusoundeja hinkataan. Neljännen albuminsa huhtikuussa julkaissut LP on jo pitkän linjan yrittäjä näissä skeneissä ja nauttii isoa arvostusta. Tuore rieska ”We are the wildflowers” on tutustumisen arvoinen ja itseasiassa varsin hyvä ja monipuolinen. Edellinen pitkäsoitto ”Atonement” oli vielä ainakin meikäbloggarin kirjoissa aika turhaa runttaamista ja kyseisen albumin julkaisukeikka Semifinalissa olikin edellinen kerta, kun olin poppoon nähnyt lauteilla. Silloin ei sytyttänyt.

Tällä kertaa on todella lähellä sytyttää. Bändi pitää illan hengessä settinsä kompaktina, mutta uuden albumin monipolvisuus (ja fakta, että se on ihan oikeaa ja oivaltavaa rockmusiikkia) ei minun makuuni ole vieläkään riittävästi tarttunut livesettiin. Enemmän toivoisi vaihtelua perusraastoon, osaamisesta ei jää enää tällä bändillä kiinni, eikä keikkarutiinista. Mutta joku monissa tämän uskonsuuntauksen bändeissä on aina häirinnyt ja kyllä se eniten laulupuoli on. Lajityypin nokilla on hirvittävän vaikeaa olla vakuuttava ja keksiä viisastenkivi esittämiseen ja lavapreesenssiin. Ei tämäkään asia häiritse Biohazardin tai Agnostic Frontin keikalla, mutta hirvittävän monen seuraajan vetäessä kyllä. Ja valitettavasti Lighthousen kohdalla myös englanti särähtää korvaan, varsinkin ihan kammottaviksi kääntyvissä stemmalaulukohdissa, joita ei onneksi ole montaa.

Toisin sanoen, innostuminen bändin uudesta albumista jää innostumiseksi bändin uudesta albumista. Minun korvaani kitaristi säräyttää kardinaalimokan keikan alkupuolella todetessaan, että onpa nihkeä meno, kun on ”no hei, torstai”. Älkää hyvät pojat kiertäkö torstaisin maakunnissa, jos on ongelmaa. Porukkaa oli Suistolla kesäkuun lopun torstaiksi nimittäin vähintäinkin kiitettävästi. Ja jos homma on seisoskelevaa ja nihkeää, niin siinä kohdassa bändillekin jo peili käteen.

Suistolle Keikkiksen korkkauskeikan perusteella isot pisteet. Äänenpaine tuli laadukkaasti mitatuksi, vaikka siinä Pigeonin kohdalla vähän eksyttiinkin. Paikasta tulee mieleen hakematta Berliini monine pikku klubeineen, ja tämä on nyt pelkästään hyvä asia. Jos alas lavaneduslattialle ei mieli pala, niin vaihtoehtoja nähdä bändit esteettömästi ei ole montaa laadullista, mutta pikku kikkailulla tilan saa kyllä toimimaan sniidumpikin vieras. Henkilökunta on ystävällistä ja yleisilme on rento.

Paluumatkalla majoitukseen (kiitos keikkaseura kuskiudesta) lestafestarin karavaani kulkee yhä, vaikka on yömyöhä ja Hämeen peltojen ylle nousee pahaenteisen valtava Kuu. Pitkiä letkoja matkailukalustoa täynnään lapsia, joiden ei anneta kuunnella hc:ta, eikä juuri muutakaan järkevää. Olen yhä onnellisempi valinnan vapaudesta. Vapaudesta valita itse vakaumuksensa ja näkemyksensä. Niinkuin Endstand aikoinaan lauloi, ”I promise not to stay quiet”. KG

Mitch Kashmar (Us) @ Storyville, Helsinki 15.06.2012

Helsingin Etu-Töölön Storyville-klubin katubaarissa on hiljaista ja seesteistä. Bepop soi ja dixieland, väliin Stevie Ray. Mainio paikka ottaa päivän kierrokset nollaava Liberty Ale ja odotella illan keikkaa. Hässäkkä loistaa poissaolollaan.

Tasan klo 22 alakerran lavalle nousee kalifornialainen bluessolisti ja harpisti Mitch Kashmar säestäjänään kotimainen Tomi Leino Trio. Ensimmäinen biisi menee orientoituessa sekä kokoonpanolta, että yleisöltä. Mutta sitten Jimmie Rodgersin ”You got me cuckoo baby” ja Willie Dixon-klassikko ”Let me love you baby” laittavat hönkää konehuoneeseen ja tarjolla on bluesin juhlaa. Ja puhun nyt nimenomaan ensimmäisestä tunnista ja ensimmäisestä setistä. Nimittäin Storyvillen talon tapaan Kashmar ja kumppanit pakotettiin soittamaan neljä(!) tunnin settiä. Kun keikkajulisteessa lukee Storyvillen ovella, että bändi soittaa 22-03, kyseessä ei ole vitsi.

En muista missä setissä Kashmar veti vielä sen viimeisen todellisen muistijäljen jättäneen ”Whiskey Drinking Woman”, mutta loppu puutui ja puudutti niinkuin mitä tahansa lajia maailmassa 4 tuntia. Mitch Kashmar on mainio solisti sekä mainio harpisti ja keikka oli kuin olisi luettu bluesmusiikin avointa historiankirjaa, mutta liika on liikaa. Pidempään olen lusinut vain aikoinaan Wentus Blues Bandin ”Family Meeting”-elokuvaksi päätyneellä juhlakeikalla ja kyllä huusi ahteri hoosiannaa, mutta muistojen joukossa on ja pysyy.

Vielä tärkeämpää kuin löytää Mitch Kashmar oli löytää armottoman tyylikäs ja tyylitietoinen kitaristi Tomi Leino. Trion rytmiryhmä ei varsinaisesti ole mikään Double Trouble (ja kuinka sellaista kukaan voisikaan luoda uudestaan), mutta Leino on hirvittävän asiallinen kepittäjä. Pysyy niinsanotusti hanko tanassa. Miehen soittoa olisi jaksanut ehkä sen neljännenkin tunnin, ja tämä on hirvittävän paljon sanottu. Kun tulee tilaisuus nähdä tositoimessa Tomi Leino Blues Band omillaan, hankkiudun paikalle. Hankkiudu sinäkin, arvon blueslukija.

On lajeista kovimpia kiertää maailmaa ilman omaa bändiä, aina uusiin paikallisjannuihin tutustuen, vetää neljä tuntia illassa ja Storyvillenkin kaltaisessa paikassa kolme iltaa putkeen kesäkuussa, kun porukkaa kiinnostaa jo enemmän makkara ja sauna. Hattuni nousee, olkoonkin että se on kuvitteellinen. Bluestyön sankari Mitch kysyikin yleisöltä, ”mitä eroa on pizzalla ja muusikolla?” No? ”Pizza onnistuu ruokkimaan nelihenkisen perheen.” Mainittakoon muuten, että omillaan toimimisen lisäksi Mitch Kashmar on soittanut 2006-2011 umpilegendaarisessa kalifornialaisessa funk-rykmentissä War.

Storyville on mainio paikka näinä iltoina, kun ei ole liikaa jengiä. Monet kerrat olen ollut paikalla, kun täydessä flänägänissä operoiva Eduskunnan virkamiehistö valloittaa alakerran, tönii, seisoo varpailla ja unohtaa kokonaan käyttäytyä. Tai kun periaatteessa kansainvälisiä standardeja hätyyttelevä ja erittäin tärkeää työtä tekevä jazz-ja bluesluola muuttuu viisikymppisten rouvien lihatiskiksi. Silloin ei ole kivaa oikein kunnolla kenelläkään. Mutta maltillisen väkimäärän iltoina Storyville toimii ja kun katseensa oikein kohdistaa, voisi kuvitella olevansa vaikka Lontoossa tai jopa NYC:ssa. Toki hiljaisina iltoina, ennenkuin tanssilattia alkaa vetää, bändi käytännössä esiintyy paksulle betonipylväälle. Hallitseva on nyt lievä sana. Lava on periaatteessa tilassa väärinpäin, mutta eihän kaikkea voi saada. Meininki on kuitenkin pääosin lämminhenkinen, artistin nimi lukee bändin takana liitutaululla, valot on mitä on ja henkilökunta on lähes läpeensä ystävällismielistä.

Kun poistun Helsingin kesäyöhön, Leino ja Kashmar nousevat lavalle ja jatkavat. Ankara laji, mutta saatiinpahan rautaisannos bluesia, on kylläinen olo kappaleen matkaa. Ja päätinpä, että pakko on vielä jonain päivänä nähdä, kun Tommy Shannon ja Chris Layton soittavat samalla lavalla. Mieluiten Yhdysvaltain maaperällä. Sitä odotellessa baby. KG

Annie Mall (Fin), Miau (Fin) @ Lepakkomies, Helsinki 05.06.2012

Edellisiltainen painajainen Kalasatamassa piti jollain yrittää huuhtoa pois ja hyväksi keinoksi valikoitui kokeilla kokonaan toista lähestymistä elävään musiikkiin. Eli helketin pienimuotoisesti ja tyttövetoisesti.

Lepakkomies Helsingin Kalliossa tarjosi tiistai-iltana rajuun neljän (4) euron lippuhintaan kaksi uutta kotimaista popyrittäjää, helsinkiläiset Miau ja Annie Mall. Illan sai ilon avata ensinmainittu, kolmen nuoren naisen trio. Poppoota tai porukkaa oli kertynyt Lepiksen alakertaan niukalti, ja myöhemmin selvisikin että Miaun aloittessa noin kahdeksasta katsojasta suurin osa oli seuraavasta bändistä. Mutta mahtavaa kyllä, se ei haitannut Miaun kissojen energistä ulosantia. Homma meni toki välillä klassiseksi kohkaamiseksi, ja umpiturhien välispiikkiujoilujen päällekkäinhuutamiseksi, mutta jotain tämmöistä nuorilta tyttöbändeiltä aina tuleekin olettaneeksi ja saaneeksi. Eli ei yllätyksiä.

Miau on vasta viime vuoden tienoilla taipaleensa aloittanut, eka keikka oli vuosi sitten ja ulkona on yksi EP. Joka ei siis ole lainkaan huono, esim. ”Nightwalkers” tassuttelee suorastaan straycatsisti kaikkine kissamaisuuksineen. ”Never gonna happen” samaiselta kiekolta puolestaan kulkee garagemmin, eli kyllä näillä naisilla perinneasiat hallussa on ja kun kitaristi-Hennan habituksesta tulee mieleen nuori Suzi Quatro, niin toki ollaan ihan aitojen asiain äärellä. Mutta se livesoittopuoli onkin sitten tapaus sinänsä. Eli ei ole kyllä vielä homma lähelläkään hanskaa. Haparoi, yrittää, sekoilee, vaan ei kuitenkaan kokonaan hylkää. Varmuutta live-esiintymiseen on yksinkertaisesti saatava lisää, ja ihan silkkaa taitoa, en ainakaan itse innostu olemaan kenenkään treenikämpillä, niinkuin sivuston lähihistoriassa on selväksi kenties tullutkin. Miaun keikkakalenteri on kohtuukiireinen, joten rutiinia on luvassa. Parasta tässä nuoressa bändissä on stemmalaulu, jota koko trio varsin vahvoilla äänillään toimittaa. Encorena kuultiinkin a’capellaversio Ramones-hitistä ”Pet Sematary” koko pituudessaan. Hieno veto ja antoi kummasti anteeksi haparoivaa soittoa.

Illan kakkosbändi Annie Mall kutsuu voimarockiaan ”stoner popiksi” ja joo, miksei. En minä mitään stoneria kuullut, mutta erittäin mainiota powerpopia ja 60-lukulaisia melodioita. Annie Mall nosti illan samantien monta pykälää ylemmäs, ja samalla pelasti sen. Bändin solisti Sini Peltokorpi on parasta naispuolista, mitä olen suomalaisessa rockissa kuullut pitkään aikaan. Rohkea esiintyminen ja uskomattoman kaunis ääni kompensoivat bändin miesosaston tiettyä syrjäänvetytyvää jurotusta. Ehkäpä näiden kundien pitäisikin, kävi mielessä, soittaa jumittavaa sludgea tai jopa sitä stoneria. Mutta pliis älkää, olkaa bändinä Sinin kanssa jatkossakin, teillä on ainutlaatuisen upea solisti. Toinen mieleenjäänyt muusikko oli rumpali Matias Myllymäki, erittäin tanakka kannuttaja kaikessa garage-eleettömyydessään.

Bändillä on tehtynä pari EP:tä, ja seuraavan kerran elävänä sen voi  tarkistaa Espan lavalla Helsingissä 18.8. Jollain tapaa Annie Mallin rentous ja energia muistutti monista omaehtoisista bändeistä joita syntyi suomirockin kultaisina vuosina 1983-87 kuin sieniä sateella. Nämä olisivat voineet olla jo silloin olemassa, mutta hyvä että ovat nyt. Tsekatkaa ihmeessä bändin tuore sinkku ”Friday” sieltä niin, Spotifysta, näin upeaa Ääntä ei ole ainakaan omiin korviini kotomaastamme kantautunut sitten The Blue Yodlen ja Anna Paatelaisen (joo joo Keikkis toistaa itseään, mutta ei se mitään kun sen oikein oivaltaa).

Ensimmäistä kertaa myös pidin Lepakkomiestä ihan mainiona keikkapaikkana. Salin käytävämäisyys ei tietenkään tunkuiltoina toimi, tai jos matalassa putkessa soitetaan liian lujaa, mutta nyt kaikki oli kunnossa. Paikan lippuhinnoittelua, ystävällistä palvelua ja erittäin mielenkiintoista esiintyjäpolitiikkaa joutuu yksinkertaisesti arvostamaan. Mainiota Lepis. KG

Metallica (Us), Machine Head (Us) @ Sonisphere, Kalasatama, Helsinki 04.06.2012

Jos Helvetti on olemassa, luulen tietäväni millaista siellä on. Siellä on kylmää ja ahdasta. Siellä syödään sioillekin kelpaamatonta jätettä, väkeä on enemmän kuin K-Marketin tuulikaapissa, kaikki on jurrissa ja Metallica soittaa kilometrin päässä keikkaa, joka ei lopu koskaan. Ja väki tuntuu tykkäävän.

Olin tahallani jättänyt ostamatta lipun kesän 2012 Sonisphereen, jonka pääesiintyjänä oli Metallica. Päälimmäisenä syynä se, että vihaan massatapahtumista massatapahtumimpia ja että Metallican parhaat päivät on jo nähty. Lukion hyppytunneilla jouduin ylittämään häpeän kynnyksen, kun joka päivä kävin kirjaston tädeiltä pyytämässä ”Master of Puppets”-vinyyliä soimaan. Levy alkoi lopulta naksua ja paukkua kuluneisuuttaan, ja toki oletin, että olin onnistunut yksinteoin soittamaan sen liki puhki. Mutta sen jälkeen, ja viimeistään ”and Justice for All”-rieskan, Metallicasta alkoi tulla heavyrockin U2 tai R.E.M. Ja minua lakkasi kiinnostamasta.

Mutta kun sitten päivän työkuviot alkoivat selkeytyä, niin kiusaus käydä iltapäivällä Kalasatamassa kärkkymässä peruutuspaikkaa  muodostui liian kovaksi. Sain kuin sainkin lipun ja pilkkahintaan vieläpä. Oma pilettini kustansi tasan puolet siitä mitä kuukausia sitten muutamassa minuutissa loppuunmyydyt. Ja oikein hyvä niin.

Tuli aika valua kymmenientuhansien muiden lailla Kalasatamaan. Auto parkkiin ja alueelle. Olin siis skipannut kaikki iltapäivän ja alkuillan Sonis-bändit eli Hardcore Superstar, Gojira, Amorphis ja Ghost. Tavoitteena koko päivän olikin olla paikalla ajoissa Machine Headin aloittaessa.

Machine Head täräytti oman osuutensa käyntiin kestoraidalla ”I am Hell”. Ja varmasti kaikki ihan ok bändillä itsellään, mutta entäpä me muut? Matkaa omalta kohdalta lavalle lähes 200 metriä, alle kymmenasteinen takatuuli tarttuu soundiin ja vie sen mennessään kohti koillista, niin onpa kohtuullisen sama kuinka tärkeästä alan bändistä puhutaan. Olisin toki voinut yrittää luovia lähemmäs, mutta nytkin oli jo niin monta tennarilleastujaa, että eipä ole minun lajini. Tajusin sitten nousta kaapelikynnyksen päälle tönittäväksi, ja sain joltisenkin näköyhteyden lavalle ollessani kuitenkin 3,5 cm muita ylempänä. Mutta vähänpä auttoi. Tuuli vei Mäsärin soundit ja loput hoiti Metallican asetuksilla ollut miksaustiski. Ainoa muistijälki jäi ”The Blackening” albumin raidasta ”Halo”.

Toki olisin voinut maksaa lisähintaa päästäkseni VIP-alueelle ja lähemmäs lavaa, mutta en kannata loputonta rahanahneutta, enkä tullut maksaneeksi. Tunti piti lusia Machine Headia ja sitten se oli ohi, illan eka etappi.  Tapahtui kuitenkin kauhein, eli suomalaisella rokkifestarilla yllätti nälkä ja pakko oli antautua jonomuodostelmaan. Tiedoksi tointa hoitaneelle Fastgourmet-yhtiölle, että konseptinne on nerokas. Syötetään alhaisinta paskaa sianruokaa pikkujurriselle väelle armottomalla katteella ja kutsutaan palvelua fastiksi ja sitä ylitsevuotavaa mäskiä gourmet’ksi. Paperilautasellinen märkää ”kebabia” maksaa 8 euroa, ja maku vertautuu elämänsä loppukaarella sinnittelevään hajunsyöjään. Olette alan taiteilijoita, olette neroja.

Mäskit roskikseen ja trikiinipaniikissa kohti anniskelualuetta; josko Jallu tahi Jägermeister veisi pötsin huomion muualle?  Jonot täällä jo inhimilliset, mutta mahdollisuus käyttää pankkikorttia ja muistella flänätsyssä PIN-koodia, sekä naurettava tölkkipanttisysteemi ruuhkauttavat Alamaailman kaljateltat silti. Anna anteeksi oletettu lukija, että toistan itseäni pahasti, mutta palaan yhä muistoissani maailman parhaiten järkättyyn massatapahtumien massatapahtumaan eli Wacken Open Airiin, jossa itselläni oli kunnia olla kesällä 2009. Ei ollut jonoja, ei ollut tölkkipanttia, ei ollut itkua ja hammastenkiristelyä (ja pokaa kuitenkin huippupäivinä jopa 75 000!). Oli raskaan metallin juhlaa, jossa musiikki oli pääasiassa. Eikä haitannut yhtään, että Immortal toimitti maailmanluokan settiä 300 metrin päässä. Poissa oli Sonisphere-brändin nihilismi ja tarve tuottaa maksimi summa rahaa rutinoituneimmilla mahdollisilla keikkakoneilla maailmassa.

Ja entäpä Metallica itse? Bändi oli täällä, ja tällä Euroopan-kiertuellaan soittamassa klassikkoalbumiaan ”Black” alusta loppuun. Tai oikeammin lopusta alkuun, kun ei tällaista albumiklassikkokeikkaa edes voi hoitaa keskimääräisesti, vaan kerran maailman toiseksi tärkein thrashmetallibändi (tarvitseeko oikeasti kirjoittaa tähän Slayer?), joutui tässäkin kohtaa olemaan ”erikoinen” ja peittelemään kaikella tällä nololla show’aamisella mm. sitä faktaa, että Lars Ulrich ei enää osaa soittaa rumpuja.

Voiko sanoa nähneensä Metallican, jos bändi soittaa 400 metrin päässä, ja näköhavainto perustuu käytännössä isoihin videoscreeneihin? Joita niitäkään ei saatana sentään maltettu pitää kunnon Sonisphere-hengessä itse asiassa, vaan päälle alettiin ajaa videoefektiä, mykkäelokuvavinjettiä ja muuta aivotonta paskaa. Olisitte edes antaneet kauas joutuneitten fanien katsoa bändiä kankaalta, kun muuten orkesterin mittakaava lavalla on osastoa avannon pienentämä pili. Jos sitäkään.

Metallican insinöörit tikkasivat hengettömän setin läpi ja marssivat kassan kautta ulos Suomen jäätävään kesäyöhön. Kuinka vähän voi jäädä isosta keikasta jälkipolville kerrottavaa? Todella vähän. Marssin itse ulos alueelta ”Unforgivenin” soidessa eli kun  Se klasarialbumi oli vahvimmin kesken, käännyin katsomaan vielä kerran taakseni kohti Sodomaa (silläkin uhalla että muutun suolapatsaaksi Kalasataman soraan) ja katso, näky oli puhuttelevuudessaan lähinnä mieletön! Satoja, tai tuhansia ihmisiä marssimassa alueelta ulos ripeään tahtiin, ja Metallican ”Black” on pahasti kesken. Eli se miksi tänne tultiin. Pääsen kadulle, kohdalleni pysähtyy auto, ikkuna laskeutuu ja nuorehko mies asenteellisissa Police-laseissaan kysyy: ”Tuleeks tää levyltä? Vieläkö ne veivaa?”

Onni oli olla maksaa vain 40 euroa lipusta koko lähihistoriani läämäisimpään, rahanahneimpaan ja hätäisimmin ylöspantuun rockjuhlaan. Onni oli päästä omin jaloin etuajassa pois. Onni oli jättää samantien jäähyväiset Sonisphere-konseptille. Voitte tahkota kyhnynne jatkossa ilman minua. Laskeskelin Nokia-matolaatikkoni laskimella, että illan liikevaihto oli vähintäin 4 miljoonaa euroa, ja sen kyllä huomasi kaikesta. Kuka keksi soitattaa Metallicaa betoniaseman pihassa? Kuka ideoi, että myös pyörätuolilla liikkuvat metalliveljet- ja siskot yrittävät ajaa invalavalle lapsenpään kokoisten kivensmurguloiden seassa? Tämä on jättömaa, soramonttu, mustalaisleiri, ei tämä liity millään tavalla rockin perintöön ja historiaan. Asian tärkeyteen. Ja kuinka olla, Metallica suostuu vetämään täällä, ja missä vain. Onneksi olkoon Pori, että pääsit tästä nihilismistä eroon. Vain yksi ihminen kuoli.

Jos luette tämän, älkää kertoko kenellekään, että olin kesän 2012 Sonispheressa, 47 000:n muun joukossa. KG

Post Navigation

%d bloggers like this: