Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “Touko, 2012”

Maailma kylässä-festivaali @ Kaisaniemi, Helsinki 27.05.2012

Festivaalikesä jatkui jo pikkuperinteeksi muodostuneella visiitillä Helsingin Kaisaniemen Maailma kylässä-tapahtumaan. Mittelöhän on siis kaksipäiväinen, mutta itselläni jälleen mahdollistui vain sunnuntai. Mikä on sikäli sääli, että koko tapahtuman eittämätön ykkkösartisti eli upea egyptiläistaustainen laulajatar Natacha Atlas jäi siis jälleen näkemättä.

Alku ei hyvää luvannut, vaikka ilma oli kuin  morsmaikku ja sunnuntainkin esiintyjälista vähintäinkin mielenkiintoinen. Kansallisteatterin kulmilla alueelle valuva väki pysäytettiin, ja väitettiin että possea on pelikentällä liikaa, ei voi ottaa enempää. Kokeilin useampaa reittiä, ja viimein 20 minuuttia jonotettuani päästettiin purske ihmisiä sisään. Maailma kylässä on aina ollut tunkuinen tapahtuma, mutta nyt syykin oli ilmeinen. Keskelle Kaisaniemen kenttää oli pystytetty valtava teltta, joka toimi kehitysmaa-asiain ostoskeskuksena, ja söi valtaosan kentästä. Ei ihme että ei mahdu. Järjetön ratkaisu, ja kertoo siitä, että musiikki ei enää ole MK:ssa pääosassa vaan se kaikki oheistoiminta, myynti, politikointi, agendat. Ja se on sääli.

Annas olla, kun pääsin vihdoin Monsuuni-lavalle (kuka näitä nimiä keksii), niin ei mitään ruuhkaa ollutkaan. Eli tämä oheistoiminta ja ruokakojut tukkeuttavat Kaisaniemen, ei musiikinkuuntelijat. Nytkin soittoteltassa oli suorastaan väljää. Valikoitu yleisö siis näki ja koki pohjoisnigerialaisen Kel Assouf-yhtyeen hikisen ja energisen setin. Bändin muusikot kuuluvat vähintäinkin legendaariseen tuaregikansaan ja musiikki on aavikonmakuinen yhdistelmä bluesia, reggaeta ja afrobeatia, laulettuna tamashekin kielellä. Kel Assoufia johtaa kitaristi Anana Harouna, itsekin tuaregikapinallisten joukoissa taistellut mies. Orkesteri operoi Belgiasta käsin, ei Saharasta, mutta juuret ovat siellä ja kuuluvat. Varsinkin huilisti Walet Amouimeine loihti poikkihuilustaan suorastaan maagisia aavikkotunnelmia. Tiukka 40-minuuttinen groovasi siihen malliin että jäykempää hävetti. Ja kuinka ihanat, kolinaiset seurakuntasalisoundit usein onkaan afrikkalaisrumpaleilla. Niin nytkin. Tonttia hoiti algerianmies Abdelwahab Hakem. Järjetön draivi, ja juuri sopivan pituinen sessio, viitisen minuuttia jopa odotettua lyhyempi.

Sitten ostamaan kiinantytöltä laatuluokan huikotofut ja päälavan eteen odottamaan ennakkoon ehkä vieläkin kiintoisampaa artistia, ”desert bluesin kuningatarta” Mariem Hassania. Jo 70-luvulla uransa aloittanut Hassan kuuluu sahrawi-heimoon ja laulaa arabian murteella nimeltään hassaniyya. Ja eipä vissiin ole kaunis kieli. On kyllä. Ja vaikka sanaakaan ei ymmärtänyt, niin tunnelmat tuli läpi. Olin aiemmin pohjoisen Afrikan aavikkoblues-osastosta nähnyt vain malilaisen Terakaftin, mutta Hassan laajensi nyt nelihenkisine bändeineen näkyä tähän alalajiin aika tavalla. Silti on sanottava, että kaikessa meditatiivisuudessaan aavikkoblues on tunnin annoksina helposti puuduttavaa kamaa. Olinkin monesti jo lähdössä takaoikealle, mutta ajattelin että kyllä yhden tunteroisen elämästään voi viettää tällaisen ihmisäänen äärellä, kun ei taas tiedä milloin kuulee. Hassanin syvä ja saharanpaahtama laulusoundi on nimittäin ällistyttävää kuultavaa. Ja onneksi jäin, bändi veti nimittäin loppua kohden settiä jazzahtavasti sovitetun, hillittömän kauniin ”Ana saharauia”. Hillittömän kauniin.

Tunnelmasta toiseen ja siirtymä Rautatientorille pystytetyn Mekong-lavan (näitä nimiä) ääreen. Luvassa harvinaista herkkua eli Kari Peitsamon  ja Riston (Yli-Härsilä) maailmanhistorian ensimmäinen yhteisesiintyminen. Levyillähän herrat ovat yhteistyötä tehneet muutamastikin, pääosin niin että Risto on tuottanut Karin levyjä ja soittanut koskettimia. Jos ei nyt suomirockin historian siivet sulkasatoon asti havisseet, niin jotain merkittävää kuitenkin tapahtui. Nimittäin, meitä muistutettiin siitä, että rock on rajaton riemu. Iloinen asia iloisten asioiden joukossa. Karin keikoilla on aina hauskaa, eikä Risto jäänyt toiseksi. Hilpeät, suoraan amerikatähdiltä käännetyt välispiikit, ja itseironinen ote olemattomaan staraelämään ja kymmenisen biisiä laskujeni mukaan, helminä ”Jatsin syvin olemus” ja ”Checkin’ and bowlin’” Karilta ja Riston upea pekkastrengistely ”Putoan kaivossa”. Setti kesti noin 25 minuuttia, mutta pieninä annoksinahan tämä nimenomaan toimii. Ja aivan oikein, Kari ei pysty poistumaan festivaalialueelta, ellei ole soittanut ”Kauppaopiston naisia” ja ”Hey Judea”. Todella hauska itseironiatyöpaja jälleen kerran, kerhosetänä Kari Peitsamo.

Tuulen lailla Savanni-lavalle ja tsekkaamaan parikymmentä ensimmäistä minuuttia kovasti ennakkohehkutetusta Yemen Blues-kokoonpanon setistä. Jotenkin vain ei hehkutuksesta huolimatta lähtenyt käyntiin. Olisin itseasiassa halunnut pidemmän otannan bändistä, mutta kun alku ei sytyttänyt, askelsin takaisin Rautatientorille antamaan mahdollisuuden kotimaiselle Liljan Loisto-yhtyeelle.

Olisihan se mahtavaa, jos Suomessa olisi nuori orkesteri, joka voisi täydentää Piirpaukkeen, Slobo Horon ja Hortto Kaalon perinnettä, tai jopa jatkaa siitä mihin edellämainitut jäivät. Mutta valitettavasti se ei ainakaan ensimmäisen oman kokemukseni valossa tapahdu. Homma ei kaadu muusikkouteen, vaan karisman täydelliseen puutteeseen ja sovitusten, lopultakin, flegmaattisuuteen. Sinänsä bändin repertuaarissa on upeita poimintoja, kuten Jussi Hakulisen ”Varkaat,kulkurit” tai iskelmäklassikko ”Eeva”, mutta nämäkin molemmat olivat pelkkiä luentoja, eivät tulkintoja. Sama ongelma koskee mielestäni levyttänyttäkin Liljaa, homma ei oikein etene konseptia pidemmälle.

Olisiko käynyt niin, että Maailma kylässä on tullut tiensä päähän ilmaistapahtumana? Olisiko käynyt niin, että musiikki on jo valahtanut liiankin sivuseikaksi? Luulenpa. Kaikkia niitä asioita tarvitaan, joista MK:ssa puhutaan, mutta itse preferoisin musiikkifestivaalia ja seminaaritapahtumaa maailman pelastamisesta erikseen.  Ja hei, päälavan juontaja vaikka vaihtoon ensi vuodeksi. Sillä, ”from small things, big things one day come” (B.Springsteen).  KG

Metsatöll (Est) @ Raekoja, Tallinna 26.05.2012

Tallinnan kesä starttaa perinteisesti Vanhan Kaupungin Päivien avajaisilla, joita nyt vietettiin Raekoja Platsilla (Raatihuoneentori) jo 31.kerran. Hellepäivän avajaisohjelmaksi oli laadittu keskiaikahenkinen näytelmä tai paremminkin ilveily kymmenin näyttelijöin, akrobaatein ja tanssijoin. Ja musiikista vastaamaan itse Metsatöll.

Metsatöll on vuonna 1999 perustettu folk-metalliyhtye, joka sittemmin on laajentanut (kyllä, laajentanut) ilmaisuaan kohti thrashmetallia, mutta pysynyt aina uskollisena kansanmusiikkijuurilleen, eestiläisyydelleen ja äidinkielelleen. Bändi olisi jo albumeja ja vuosia sitten voinut vaihtaa laulukielen englanniksi ja ryhtyä kiertämään Eurooppaa isojen amerikanrässääjien lämppärinä. Mutta ei, Metsatöll on suoraselkäisten miesten bändi. Se tehdään mikä oikeaksi koetaan, ja niin hyvin kuin pystyy. Siksi orkesterista onkin kasvanut kansallinen ylpeys yli ikärajojen, vauvasta vaariin. Kansallinen ylpeys niin, että se esiintyy samassa kansalliskatalogissa nykykirjailijoiden, arvostetuimpien näyttelijöiden ja maailmankuulujen säveltäjien kanssa.

Itselleni oli peräti seitsemäs kerta nähdä Metsatöll lauteilla. Nyt olikin mielenkiintoista nähdä äijät soittamassa päivänvalossa ja taatusti erilaisessa puitteessa. Tallinnan Raatihuoneentori tai Raekoja Plats oli täynnä väkeä, ja sää salli. Tasan klo 13 Metsatöllin nokkamies Markus päräyttää show’n käyntiin. Homman nimi oli se, että bändi soittaa keskiaikanäytelmän välikkeet, ikäänkuin juontomusiikit ja väliin kokonaisia biisejä, tai luo tanssinumeroille taustaa. Musiikki oli otettu Metsatöllin olemassa olevasta tuotannosta, niin että muutamat tutut biisit soitettiin instrumentaaliversioina.

Itse show eteni kertojana toimivan näyttelijän juontaessa kronikkaa, joka perustui löyhästi Jaan Krossin tekstiin, yhdistettynä F.R.Kreutzwaldin satuun. Keskiaikaiset puitteet ja ajan tavan mukaan ylöspantu puvustus ja tietty kotikutoisuus kulkivat käsi kädessä Metsatöllin tällä kertaa varsin folkahtavan setin kanssa. Bändin puolelta tänään pääosissa olivatkin säkkipillisti ja perinnesoitinvirtuoosi Lauri Öunapuu kanteleineen ja Markuksen juontavat vokaalit. Lauri myös lauloi yhden biisin kokonaan.

Koko vajaan tunnin mittainen show huipentui siihen kun kaksi trapetsitaiteilijaa lähetettiin liikkeelle nuorapyörällään Pûhavaimu-kirkon tornista Raatihuoneen torniin. Taitelijapari killui kymmenisen minuuttia noin 40 metrin korkeudessa ja lähetti pilvetöntä taivasta vasten hopeisia konfetteja tuulen vietäväksi. Ja mitä tekee Metsatöll, kovin eestiläinen rokkibändi ikinä? Soittaa itkettävänkauniin ugri-instrumentaalin ”Ema hääl kutsub” , ”Äio”-albumin avaajan. Jopa vuoden aikoinaan Tallinnan Vanhassa kaupungissa asuneena voin todeta, että kokonaistunnelma oli henkeäsalpaavimpia mitä olen täällä koskaan kohdannut.

Huikea kesän avaus. Nyt on myös paikka mainostaa Metsatöllin peräti viittä Suomen festarikeikkaa. Hankkiutukaa ihmeessä paikalle, jos tilanne sallii. Puhutaan todella kovasta ja nykyään järisyttävässä lyönnissä olevasta orkesterista. Eli Metsatöll Espoon Kivenlahti Rockissa 9.6., Tuska Open Airin päälavan korkkaajana 30.6., Korian Pioneerifestivaalilla 14.7., Kuopion Rockcockissa 27.heinäkuuta ja vielä 17.8. Dark River Festivalilla Karhulassa.

Keikkaguru toivottaa hyvää rock-kesää ja SUOSITTELEE tsekkaamaan tämän: www.youtube.com/watch?v=yERQw0wKwhs. Nähdään keikoilla ja festareilla. KG

Scarred by Beauty (den), The Dead Lay Waiting (uk) @ Tapper, Tallinna 23.05.2012

Istun Tapperin baarin puolella. Televisiossa, onneksi mykkänä, pyörii National Geographic. En keksi miksi. Jollekin amerikanjäbälle asetetaan pyllyposki-implantteja. Tohtori pitää kulmaraudalla viistettä auki ja kollega junttaa silikonia sisään kuin viimeistä päivää. Siis siellä televisiossa. Vanha heviroku on vetänyt pohjat omasta Jack Daniel’s-pullosta ja opettelee nyt kävelemään uudestaan. Tunnelma ei ole varsinaisesti katossa.

Takana on nuoren brittiorkesterin The Dead Lay Waitingin energinen keikka. Jonka kestosta tosin aivan liian ison siivun laulaja Luke Apocalypse (kyllä) käytti houkutellakseen meitä, noin 12-päistä yleisöä, lähemmäs lavaa. Nuorille bändeille se on joku tärkeä juttu. Itse kuitenkin lähden siitä, että seisoskelen missä seisoskelen. Varsinkin, kun edellisenä yönä näin unta jossa äidyin tanssimaan Kauko Röyhkän keikalla. Biisi oli ”Mainostaulujen taakse”.

Olen ollut paikalla jo puolitoista tuntia. Soittoaikoja ei oltu ilmoitettu, kuinka ollakaan. Ilmoitus ylipäätään koko keikasta tuli Tapperin kotisivuille edellisenä päivänä. Ei ihme, että on hiljaista. Maksaneita katsojia on ehkä kahdeksan. Tuloutuksella saa muutaman kymmenen litraa dieseliä, jos ymmärtävät tankata ennen Suomeen menoa. Pitäisiköhän mennä neuvomaan? No, ehkä ne tietävät, menossa on kuitenkin 45:n keikan rundi.

On erittäin kova laji kiertää Eurooppaa pakettiautolla ja soittaa suihkuttomissa ja takahuoneettomissa luolissa kuolonmetallia, varsinkin jos yleisössä on vähemmän possea kuin kahdessa bändissä. Osan vastuusta kantaa tietenkin keikkamyyjä, jos sellaista on. Että ei mennä liian isoihin paikkoihin masentumaan. Osavastuu on paikan pitäjällä; ei mitään kaupallista tilaisuutta aleta mainostamaan edellisenä päivänä. Paitsi että Eestissä tämäkin on lähes sääntö. Samana iltana soitti Apollon yökerhossa legendaarinen venäläisbändi Mumiy Troll, ja katujen mainoslakanat nousivat tuulettumaan edellispäivänä.

Televisiossa amerikanmies saa onnellisesti uuden berberin ja näyttää heräämön pöydällä jurriselta mäkihyppääjältä. Tanskalainen Scarred by Beauty toivottaa salin puolella piskuisen yleisön tervetulleeksi ja aloittaa anteeksiantamattoman paahdon. Bändiä ei yhtään häiritse, missä kukakin bostaa. Eikä ainakaan silminnähden edes katsojakunnan pienuus. Vedetään niin että takaseinä tärisee, vaikka paikalla olisi vain miksaaja. Tämä on hieno ja ammattimainen bändi. Laulaja Jonathan Albrechtsen huusi muutaman vuoden Hatespheressa, ja se jo kertoo että A-sarjan joukkueesta on kyse.

Vaikkakin olen sitä mieltä, että ns. metalcore on rock’n’rollin historian turhin ja turhauttavin genre. Tuntuu, että jätkät keskittyvät keksimään alalajeille nimiä (deathcore, mathcore, deathgrind), kun ei osata tehdä hyviä biisejä. Ei haluta olla hardcorebändi, kun niitä ei kukaan käy katsomassa, mutta ei myöskään deathmetallia, koska se on vanhojen äijien laji. Bändejä on miljoona, mutta annettavaa on vähän. Siksi aina palaankin alan pioneereihin Biohazard ja Earth Crisis. Niitä kuuntelemalla pääsee pitkälle.

Illan orkestereista The Dead Lay Waiting (hieno nimi, pojat) oli lähempänä perinteistä kuoloa. Toki lavalla pompittiin tasajalkaa ja jäbät olivat käyneet parturin kautta, mutta lajityypit onkin musiikkia, ei tapoja. Bändin hittibiisi ”The Days I’m Gone” voisi olla Green Dayn kataloogissa, eri tavalla sovitettuna toki. Mutta raskasta poppiahan tämä lopulta on.

Scarred By Beauty voisi ehkä olla musiikkinsa puolesta sitä metalcorea, ja jos niin onkin, niin silloin se on paras näkemäni alan bändi. Tämä oli jo toinen keikka jota todistin, ja tämmöistä toimittamista voi vain ihailla, oli kyse sitten humpasta tai teknosta, tai vaikkapa jostain coresta. Ja kyllä tälläkin bändillä se ”core” on eniten lavaliikehdintää- ja maneereja, ja joitain kitaravälikkeitä.

Illan irtopisteet jaan kesäiltaan astuessani paitsi kesälle, myös TDLW:n rumpalille Thomas Shrimptonille peltityöskentelystä, kilisi ja sihisi juuri niin kuin alan parhaat perinteet edellyttävät. Ja itselleni, että jaksoin raahautua paikalle Scarred By Beautya todistamaan.

Steelfest Open Air, Hyvinkää 18.05.2012

Oli tullut aika avata festivaalikesä ja urheasti uusi metallitapahtumatulokas, Hyvinkään Steelfest Open Air, olikin sijoittanut itsensä käytännössä lähes puoliväliin toukokuuta. Mikä tilastollisesti onkin varmasti hyvä hahlo avata kesää, mutta sateinen viikko piti ulkoilmatapahtuman vielä melko galsana. Mutta kunnon mättöhän lämmittää aina.

Tapahtuma on kaksipäiväinen, itselläni oli mahdollisuus vain ensimmäiseen ja illan suurimpana houkuttimena tietenkin legenda itse eli Entombed. Siitä kohta lisää. Iltapäivän avanneet kotimaiset Hellboozer Union, Ominous ja Valoton jäivät silkkaa varhaisuuttaan näkemättä, mutta uskonpa menettäneeni varsin vähän. Festivaaliportin ulkopuolella saapujille huuteli jollain kristillisellä ala-agendalla liikkunut miesryhmä. Ehdin vain kuulla, ”siitä portista älkää pojat menkö, siellä odottaa vain itku ja hammasten kiristys”. Mahtavaa, niistähän tänne tultiinkin kuulemaan. Hyvin olivat kristittysmiehet illan bändeistä ja genreistä selvillä.

Portilla kaikki toimi sujuvasti. Lokaatiohan oli Vanha Villatehdas, jonka sisäpihalle oli rakennettu kaksi lavaa ja oheiset. Puitteet siis ihan kunnossa. Ensimmäinen todistettu bändi oli kylän omien karpaasien, vuodesta 1995 blackmetalliaan tikannut Azaghal. Maskit naamalla mentiin ja kovaa ajettiin. Jaksoin yhden miehen seurueeni kanssa noin vartin, sitten järjetön ja monotoninen kaahaaminen sai riittää. Olutteltta kutsui, kuuluihan se kaaos sinnekin. Tämäntyyppisiä livebändejä on maailmassa aika monta, ja Watain, Enthroned ja kumppanit hoitavat tämän niin paljon paremmin. Levyllä Azaghal on aika erilainen ja huomattavasti persoonallisempi orkesteri. Bändin yksi erikoisuus on laulaa (hmmm) sekä englanniksi että suomeksi.

Tässä vaiheessa juomapisteellä oli vielä järkeä käydä, myöhemmin muodostui infernaalisen hitaita jonoja, joille ensi kesäksi yksinkertaisesti on syytä tehdä jotain. On toki hyvää palvelua saada telttaolosuhteissa maksaa pankkikortilla, mutta se hidastaa entuudestaan sitä arpovaa vellomista ja yhdestä juomayksiköstä voi helposti joutua haaveilemaan puolikin tuntia. Toinen juomateltta lisää ensi vuodelle, jookos?

Jos Azaghal olikin pettymys, niin seuraava orkesteri pikkulavalla ei ollut. Kuusamon ikämiehet A.R.G. näytti missä kuukkelilla on munat. Äijäthän ovat ensilevystään lähtien kutsuneet musiikkiaan porometalliksi ja hyvinhän tuo poljentoaan kuvailee. Ei minkäännäköistä anteeksipyytelyä, vaan suoraan päin ja peräti 45 minuuttia niin että biisimateriaali kesti hamaan loppuun. Ilkeää, likaista ja nopeaa thrashmetallia Slayerin hengessä, mutta omalla otteella. Puolen tunnin setti olisi ollut vielä kovempi juttu, mutta bändihän ei slotilleen mitään voi. Jälleen on mainittava hyvät muistot Wacken Open Airista, missä tikataan puolen tunnin settejä ja vain isot nimet saavat tunnin. Joutuu puoleen tuntiin jo vakavasti miettimään mikä edellä mennään. Mutta siis, huikea veto A.R.G:ltä, joka aloitti taipaleensa jo suomirockin suurena vuotena 1985, mutta jäi aina eteläisempien rässääjien varjoon. Tämän bändin kuuluisi kiertää maailmaa ammatikseen, mutta ei se aina mene niin. Kuusamon miesten jyystäessä nähtiin illan ensimmäinen pitti, mutta vielä maltillisesti pyöri noin kymmenen thrash-harrastajan kirnu.

Kuopion Deathchain tuli sivukorvailtua jälleen ruokahuoltopisteestä, ei ollut ennakkokiinnostus sitä luokkaa, että olisi jaksanut raahautua päälavan eteen. Ja illan tärkeälle ykkösnyrkille oli säästettävä energiaansa. Joku toinen kerta sitten Deathchain.

Seuraavan bändin näkemistä olin odottanut vuosia kuin mustaa kuuta nousevaksi, mutta keikan jälkeen pitikin sitten ihmetellä, että miksiköhän? Nyt puhutaan siis Oulun panssarinyrkki Impaled Nazarenesta. Kaikki oli periaatteessa kohdallaan; pikkulavan soundit, kasvava väkimäärä ja tietenkin Impukoiden ollessa kyseessä, myös porukan pukukoodi. Aika harvalla keikalla  näkee jengin joraavan kaasunaamari päässä. Onhan bändin vauhti ja osaaminen aika häkellyttävää tavaraa, mutta se esiintyminen ei oikein tunnu kuuluvan vahvuuksiin. Toisaalta, fanipohja on uskollista ja rutiininomaisempikin salamasota niittää satoaan. Kuultujen joukossa oli mm. vakiokeikkahitti ”Nyrkillä tapettava huora” ja ainakin omalla kotikoneellani lähes päivittäin soiva (älkää kysykö mistä johtuu) mieletön extrememetalliralli ”The Lost Art of Goat Sacrificing”. Ja pitti pyöri. Mutta vähän jätti onton maun. Takaan toki saman tien, että jossain kellariloukossa Väli-Amerikassa kaahattu keikka samalta bändiltä ei taatusti olisi jättänyt. Että onhan näissä ulkoilmahommissakin omat puutteensa.

Pienen odottelun jälkeen nousi lavalle, ainakin omaa musiikkitietoisuuttani ankarasti laajentanut juontajaherra Klaus Flaming  ja kuulutti sen, mitä tänne oltiin ehdottomasti tultu kuulemaan. Vanha kunnon Enska, yksi kaikkien aikojen keskeisimmistä metalliorkestereista eli ruotsalainen Entombed. Ja homman nimi oli puolitoista tuntia turpaan. Ei kovin iso, mutta sitäkin uskollisempi fanijoukko todisti huimaa poljentaa, tuttuja melodisen raskasrock’n’rollin klassikoita kaikilta dödömaaillmaa muuttaneilta avainalbumeilta. Tiedättehän. Ihan on edelleen vedossa L.G.Petrov, ihmisviemäri, ja niinikään alkuperäinen kitaristi  Alex Hellid. Jotain äärettömän keskeistä tapahtui musiikissa 1989, kun demoasteelle jäänyt Nihilist hajosi ja jakautui kahdeksi eli Entombediksi ja Unleashediksi. Ja tässä nyt sen kaaren kesävyyttä todistettiin monttu auki ja nyrkki pystyssä. Ihanaa. Eikä antanut kohdallani odottaa kuin 23 vuotta. Kannatti tosin.

Nopeasti saatiin tyhjennettyä festivaalialue ja kaikkien huulilla oli yksi sana, ”Entombed”. Jeesus-väkikin oli jo mennyt valottomiin koteihinsa ynnäämään päivän saldoa ja jengi valui kohti jatkoklubipaikkaa eli ravintola Pelikenttää. Sen ovella tuli ohikävellessä sen verran poikettua, että kävin kertomassa A.R.G.-kitaristi Jari Kelloniemelle kuinka kovan keikan bändi kuin ohimennen nykäisi. Tämä on parhaimmillaan kahdensuuntaista toimintaa.

Lopuksi. Ihan mallikkaasti tuntui ensimmäinen Steelfest olevan järjestetty ja mietitty. Paitsi se juoma-alue. Mutta profiloitumistahan kannattaa toki pohtia, Hammer Open Air Liedossa hoitaa tätä samaa leiviskää ja osin myös Jalometalli Oulussa. Yksi oma juttu on tietenkin piikkipaikka kesän festarikalenterissa jo toukokuussa.

Francine @ Bar 54, Forssa 16.05.2012

Tiedättehän Forssan? Ystävällismielinen ja kesäisin viehättävä pikkukaupunki Lounais-Hämeen kultaisessa kolmiossa. Paikkaseutu, jolla on Se pellava-ja puuvillahistoria, josta jauhetaan koko ajan joka paikassa. Forssa on, varsinkin jatketulla talvikaudella, yllättävänkin vireä keikkakaupunki. Toiminta keskittyy viikonloppuihin, kotimaisiin artisteihin ja käytännössä kahteen baariin. Ja perustuu varmastikin pääosin kaupungin sijaintiin.

Lahtelainen Francine on jakanut rock’n’rollin ja rockabillyn ilosanomaa jo vuodesta 1987. Kataloogissa on yhdeksän pitkäsoittoa, ja kymmenes työn alla. Alkupään Stray Cats-vaikutteisesta voimabillysta bändi on jalostanut ilmaisuaan moniin suuntiin ja tullut kokeilleeksi myös swingiä, skata ja rätväkkäämpää rock’n’rollia. Ja tullut koulineeksi itsestään erittäin kovan, ja suositun, keikkakoneen. Materiaali on monipuolista, eikä sitä suomibillylle liian tyypillistä muniinpuhaltelua vanhoilla klassikoilla. Skene ei nimittäin sinänsä paljon keikoille houkuttele, mutta Francine onkin räyhäkäs rokkibändi eikä mikään torttupäiden vahakabinetti.

Vasta puolenyön tuolla puolen alkanutta keikkaa pohjusti, ei mikään läyhäinen lämppäri, vaan erittäin asiansa osannut paikan DJ. Harvoin joutuu kehaisemaan tiskijukkaa, mutta nyt on paikka. Maulla ja inhimillisellä volyymillä Stray Catsia, Jerry Leetä, Hanoi Rocksia, Buddy Hollya ja muita tavallisia epäiltyjä.

Itse Francinen veto pärähti käyntiin todellisella standardilla eli Richie Valensin klassikolla ”C’mon let’s go”, ja hyvä niin. Luulot pois jengiltä, kretonki heilumaan ja homman nimi isoilla kirjaimilla taululle. Mutta siinä missä niin moni, liian moni, kotimainen billyryhmä olisi jatkanut iltaa tuhkamunaisella ja miljoonasti kuullulla klassikkokamalla, luotti Francine omiin biiseihin. Ja soitti peräti innokkaasti tulevan albumin kamaa. Ja kun oma materiaali riittää, niin miksi jauhaa klassikoita, billyväki voi kuunneella niitä kotona levyltä. Eikä ole biisilista ainoa asia, minkä kohdalla nousee täältä käsin hattu Francine-triolle. Mainita pitää myös skenelle epätyypillinen taito esiintyä ja ottaa yleisö. Ja se, että ei tarvitse jurottaa. Rock’n’roll on iloinen asia ja kansa maksaa keikoille pääsystä. Orkesteri joka ymmärtää viihdyttää, ja tulee itsekin viihtyneeksi, onnistuu varmimmin.

Francine on tullut tutuksi toki myös muutamista keskeisitä coverbiiseistään, ja olisi voinut sortua uransa varrella olemaan Suomen Baseballs, mutta siinä jälleen yksi ansa mihin tämä mainio rokkikone ei ole sortunut. Mutta pakkohan niitä coverhittejä keikoilla soittaa on, ja näistä lainoista kuultinkin Cyndi Lauperin ”She Bop” ja aivan upea luenta Hanoi Rocks-klassikosta ”Taxi Driver”, joka ei biisinä ole Hanoi-kataloogissa juurikaan renkutusta kummempi, mutta hienon hengen puhalsi puhkisoitettuun stygeen nyt Francine. Hyvä pojat. Se cover, jota itse odottelin koko keigen ajan eli Blondien ”Call me”, jäi lopulta kuulematta.

Mainio puolisentoista tuntinen perusasioiden äärellä. Kehut saa bändin lisäksi myös yleisö. Vaikka vastassa oli seuraavana päivänä Helatorstai ja arkipyhä ja niinmuodoin mökäöljyä kului tavallista iltaa enemmän, homma säilyi iloluontoisena ja siistinä. Osaselitys on lavanedustan yleisön naisvoittoisuus. Francine on selvästikin bändi josta tytöt tykkää. Ja naisvoittoisen yleisön kanssa pärjää aina. Se rockabillykeikoille niin tyypillinen nihilismi, töniminen ja agressio loisti poissaolollaan. Bar 54 kuulosti hyvältä, vaikka sali on niin lyhyt että miksaustiski on jouduttu sijoittamaan sivuun. Tää on viesti teille vorssalaiset, olkaa iloisia, että näin pienessä kaupungissa on kaksikin asiallista keikkapaikkaa (se toinen on pari korttelia syrjemmästä löytyvä aktiivinen Blue Pool).

Ainoat miinuspisteet Francine saa siitä, että keikka ei ollut loppua millään. Bändin isoin hitti ja keikkapäättäjä ”Goodbye Forever” (vuoden 1999 mainiolta The Playmate-albumilta) vedettiin niin loputtomana yleisönlaulatus/rumpusoolo/encore-hässäkkänä että keikkaseuranani ollut ystävä ehti pelkän hässäköinnin aikana pisoaarille, tupakkahuoneeseen ja baaritiskille. Ja palattuuaan ihmetteli, etteikö tämä tosiaan lopu koskaan. Kun kyseinen biisi voisi nimestään lähtien olla osastoa nyrkki naamaan ja pois. Mutta en niuhota, keikka oli loistava ja itseasiassa yksi viimevuosien positiivisimmista, mitä tulee suomalaisiin bändeihin.

Keikkaguru SUOSITTELEE kaivamaan esiin Francinen huimanhienon biisin ”You wanna have it all”. Hurriganesin perintö elää, Remun nykyponnisteluista huolimatta. Ja kyllä Suomen likimain ainoaan kansainväliset mitat täyttävään billyosaajaan kannattaa tutustua laajemminkin. Ja varsinkin livenä. KG

The Soundtrack of Our Lives (swe) @ Tavastia, Helsinki 09.05.2012

Göteborg on yksi maailman tärkeimmistä rock-kaupungeista, ei voi mitään. Sen hyvän lisäksi mitä kaikkea maailma on saanut 80-luvun lopulla alkaneesta Göteborgin metalliskenestä, paikkaseutu tuotti sellaisia kulttibändejä kuin Union Carbide Productions. Ja kun mainittu orkesteri hajosi joskus vuoden 1993 paikkeilla, synnytettiin sen tuhkista (jo toki vuonna 1995 hiukan jäähtyneistä) yksi modernin Euroopan kovimmista liverockbändeistä. Tai ainakin sellainen The Soundtrack of Our Lives-yhtyeestä on vuosien mittaan kasvanut.

The Soundtrack of Our Lives tunnetaan rockosaajien keskuudessa hellittelynimellä TSOUL ja niin tässäkin bloggauksessa jatkossa. Itse todistin  TSOULia edellisen kerran joulukuussa 2008, Tavastialla niinikään, ja muistissa on huiman hieno keikka. Mutta kyllä tämä muuan keväinen keskiviikko tarjosi vielä huikeamman vedon. Huono biisi on toki määrittelykysymys tiettyyn rajaan saakka. Mutta kuinka montaa normaalimittaista keikkaa muistatte todistaneenne, jolla ei ole soitettu yhtään huonoa biisiä, tai täytebiisiä, jos niin haluatte? Itse vain muutaman.

TSOULin nokkamies ja laulaja Ebbot Lundberg on viileä ja karismaattinen hengellinen johtaja, jolla on taito ottaa yleisönsä pienin keinoin. Mies muistuttaa yhtäaikaa yhdysvaltalaista elokuvaohjaajaa ja galilealaista opetuslasta ja vaikka ei olekaan mikään pavarotti, niin kaikupohjaa löytyy ja äänen skaala on yllättävän iso. Jotkut TSOUL-laulut nimittäin kasvavat pikku aluistaan todella massiivisiksi eepoksiksi, ja siinä tarvitaan eturivissä sekä skaalaa laulaa että esiintyä.

Oli viiltävää nähdä The Zombies ja TSOUL samana keväänä, koska ensinmainittua jälkimmäisenä mainittu eniten mielestäni kaikessa 60-lukulaisuudessaan muistuttaa. Ja viittaan nyt tieytysti eritoten biiseihin. Mutta jotain samaa on myös Ebbotin ja Colin Blunstonen viileässä tavassa toimittaa sanomaansa. Välillä taas TSOUL onnistuu kuulostamaan mitä eniten The Who:lta, välillä jopa Oasikselta, varhaiselta Stonesilta jne. Mikä tarkoittaa, että yhtyeellä on 60/70-lukujen rockhistoria erittäin hallussa. Mutta ei joka suuntaan sekoillen, niinkuin vaikkapa tälläkin palstalla mainittu Of Montreal, vaan äärimmäisellä maulla ja tyylillä.

En nyt ala tässä, ihan vaikka vaihtelunkin vuoksi, luettelemaan mitä kuultiin ja mitä jäi kuulematta. Laajalla skaalalla järjettömän kovia rocklauluja bändin koko uran varrelta. Siinä kuitenkin jossain ”When we fall”-biisin kohdalla tuli mieleen vanhan kansan sanonta ”ne on eri miehet, jotka ruumiita tekee ja jotka niitä pesee”.  Jouduin poistumaan takaoikealle valitettavasti puolentoista tunnin kohdalla, kun myöhäjuna seuraavan päivän työnsuorituspisteeseen ei odottanut. Mutta suurimman osan keikasta nähtyäni voin todeta, että hyvät on oltava syyt, jos bändin seuraavan keikan näillä hoodeilla missaan. Ja niin väkivahva oli Ruotsin tehoketjun vääntö tänä iltana, että se ovella pulitettu 33 euroakaan ei enää kirvellyt niin vietävästi. Mutta sanottava on, että vaikka bändissä onkin 7 muusikkoa plus muu henkilökunta, niin Ruotsistahan ne silti vain tulevat. Että kyllä 33 euroa alkaa olla kipurajoilla.

Ja sanokaas, kuinka asiallista on ottaa kotimaisesta näennäissiideristä 7 euroa muovituopissa? Mielestäni erittäin epäasiallista. Puhutaan katteesta, joka ei ole millään perusteltavissa. Sen ymmärtää, että isoilla kuluilla liikkuvasta bändistä pitää ottaa ovella hiukan enemmän asiakkaalta, mutta juomahinnat Suomen kansallisliiterissä on jo kauan olleet farssi. Siksi ainakin itse seuraan minuuttien tarkkuudella Tavastian soittoaikoja, että sisällä tarvitsee lusia minimiaika. Ja sitäkautta jättää tiskeille minimirahat. Koska rakkauden rock’n’rolliin ja ahneuden erottaa toisistaan kyllä.

Vielä yksi juttu. Rockpoliisiudesta on puhuttu ennenkin. Olisihan se pitänyt tietää, että TSOULin keikalla jos missään on niin paljon rokkikyttää ettei tahdo välillä kuulla bändiä ollenkaan. Nytkään ei ollut mitään menemistä miksaustiskin takapuolelle. Selittämisen ja tietotoimittamisen määrä on niin valtavaa sillä vähänkään väljemmällä takalattialla, että se tulee tasaisena ininänä bändin soitannan yli ja korvatulppien läpi. Meitsin niin kutsuttuun jakeluun ei vain mene, että miten ihmeessä voi muistaa mitään keikasta, jos toista tuntia huutaa vieruskaverin korvakäytävään? Vaan onko niin, että osalle possea se muistaminen ei edes ole mikään juttu, vaan avainkeikoilla pitää näyttäytyä ollakseen uskottava? Mene ja tiedä. Mutta kielettyähän ei ole puhua, joten kohtalokseni jää kiertää salia ja etsiä optimaalisinta paikkaa. Piti kuitenkin sanoa. KG

Psilocybe Larvae (rus), Stalwart (rus), Emphasis (est) @ Tapper, Tallinna 06.05.2012

Kun klubin oven eteen oli keväisessä tihkusateessa parkkeerattu leuhakas amerikanmoottoripyörä, jonka tankissa luki Burzum, niin hyvää oli syytä odottaa. Luvassa oli pari mielenkiintoista venäläistä metalliorkesteria ja ilmaiseksi vieläpä, joten sisään siis.

Olen jo blogini lyhyessä historiassa kerran joutunut mainitsemaan siitä faktasta, että eestiläisen bändin tie pääkaupungin lavoille on kertakaikkiaan liian lyhyt. Sääntö vahvistaa säännön. Kyse on ajattelusta tässä kulttuurissa, kaikilla pitää olla mahdollisuus soittaa livenä vaikka siihen ei valmiuksia olisikaan. Ei ollut Emphasiksellakaan. Ja niinikään sama juttu kuin pari bloggausta takaperin eli on valittu nimi, joka maailmassa on taatusti kymmenillä muillakin levyttävillä bändeillä. Mutta kun halua ei ole Tallinnaa pidemmälle, ei olla tosissaan, niin miksipä harrasteryhmän nimi ei voisi olla vaikka Emphasis. Mikä bändissä ensinnäkään toteuttaa nimen (”painokkuus”, ”mahtipontisuus”) antamaa lupausta? Ei mikään. Esiinnytään yhtenäisesti slipoverit päällä, kravatti kaulassa –eli näytetään Renegadesilta, mutta yritetään olla Dream Theater. Kumpikaan ei oikein onnistu. Laulajatyttö on huippumalli haussa, mutta laulajan ykköstehtävä on laulaa. Soitto on epätarkkaa ja jännittynyttä, ja jos haluaa kuulostaa Opethilta tai Meshuggahilta, kannattaa vaikka lukaista joku näiden bändien haastattelu, että millaisiin harjoittelumääriin ko. yhtyeiden osaaminen perustuu. Ja KENEN luvalla illan avaava bändi, jolla on takanaan yksi nettisinkku, soittaa 50 minuuttia? Ilmeisimmin omallaan. Menkääpä Emphasis joku kesä vaikka Wacken Open Airiin katsomaan, miten hoidetaan puolen tunnin showcase-setti, kun myöhästymiseen, jännittämiseen ja epätarkkuuteen ei ole varaa ja kun bändin koko ura voi olla kiinni käytännössä 25 minuutin vedosta. Siinä pitää ns. öylätin pysyä kuivana.

Kokemukseni mukaan venäläisiin bändeihin pätee pitkälti sama kuin ruotsalaisiin. Eli minkä tahansa orkesterin voi mennä kohtuullisen huoletta tsekkaamaan, ilman että pitää hävetä pupilleja päästään tai kuunnella luokatonta kuraa. Olen vain kerran todistanut umpihuonoa ruotsalaista bändiä, ja kerran keskinkertaista venäläistä. Venäjä on niin valtava maa, että ilmeisimmin seula ulkomaille keikoille lähteville bändeille toimii hyvin. Parhaat pääsevät läpi.

Stalwart pantiin kasaan Pietarissa 1999, takana on neljä pitkäsoittoa ja ahkeraa keikkailua. Ensitahdeista oli selvää, että tämä bändi lunastaa nimensä tarkoituksen. Kahdella vokaalilla ja kahdella erinomaisella kitaristilla mentiin, ja nopeaa perinnetietoista kuolonmetallia lapioitiin. Mutta päivitettynä, eikä tylsästi minnekään haukotuttavaan metalcore-suuntaan, vaan enemmänkin pikku progeripauksin. Varsinkin kitaristien Leonid ja Antuan soitanta täytti kaikki standardit ja rumputyöskentely esim. edelliseen orkesteriin verrattuna oli kuin koittaisi  yön jälkeen aamu. Bändi nakkeli multiaan jonnekin Cannibal Corpsen ja Pestilencen välimaastoon, mutta sikäli omaperäisesti että harvemmin kuulee. Kyllä esim. Suomessa dödöryhmän kynnys päästä levyttämään voi olla tänäpäivänä aika heppoinen, muualla maailmassa tuntuu että mitään kynnyksiä ei edes ole. Stalwartin setti kesti tasan 45 minuuttia, ja edelleen kysynkin, kuka antoi eestinnuorisolaisille luvan vetää pidempään? Hyvä Stalwart.

Melkoisella nimellä on itseään rankaissut Viipurissa vuonna 1996 kasattu, sittemmin pietarilaistunut Psilocybe Larvae. Ensinnäkään kukaan ei tiedä miten nimi lausutaan, ja toisekseen se tarkoittaa madonlakkia, joka on siis pieni sieni. Mutta auta Armias, miten kovaksi bändiksi piti todeta. Erittäin mustanpuhuvana piiskaavaa deathia, päälle pikkuisen progea. Tiukkaa soitantaa ja aivan mihin tahansa stadionluokan metalliorkesteriin kelpaava solisti Larv. Yhtyeellä takanaan niinikään neljä albumia, joista mainio ”Non-Existence” löytyy Spotifysta (maistiaisina vaikkapa järjettömän kaunis ”Cold Desert of Eternity”). Tämän bändin omaehtoisessa kuolossa kuuluu venäläisyys, monissa biiseissä on slaavilainen melodiakulku. Koko Psilocyben keikan ajan yritin keksiä mitä bändiä tämä eniten muistuttaisi, mutta eipä kummunnut yhtään nimeä mieleen. Toisin sanoen, Psilocybe Larvae tekee ja soittaa oikeasti omaperäistä nykymetallia. Niin sitä pitää. Jos minä olisin jossain asemassa Spinefarm Recordsilla (sen sijaan etten nyt ole missään asemassa millään recordsilla), ottaisin Allegron alle, matkaisin Pietariin oikein huolella tinaamaan näiden jätkien kanssa ja session hiukan kuivuttua allekirjoitettaisiin paperit. Tämä bändi ansaitsisi isomman huomion kuin mihin nykyinen jenkkilafkansa ilmeisestikään pystyy.

Venäjä näyttää siis olevan mainio metallimaa, niiden muutamien jo tunnustettujen lisäksi. Ja illan venue eli Tapper on visiitin arvoinen, kun liikutte nurkilla. Tapper sijaitsee hiukan laidemmalla kaupunkia, mutta maksaa vaivan. Soundi on aina vähintäinkin kelvollinen, ja paikka on hyvin harvoin liian täynnä. Silti baari tosin ruuhkautuu helposti ja eestiläiset ovat tunnetusti tuskallisen tunnollisia jonottajia. Siksi tiskillä kannattaakin käydä bändien soittaessa. Päivisin Tapperissa hikoillaan Zumbaa, joogaa ja rouvien jumppaa, joten kannattaa muistaa sipaista majoituksessa hiukan Tabacia nenäreikään ennen keikkaa. Mutta mainio mesta siis. Tapper tuo harvakseltaan pääosin metallisempia ulkomaan bändejä ja ajoittain koviakin nimiä (mm. Unleashed, Annihilator, Cannibal Corpse, Sepultura ja Onslaught ovat olleet täällä).

Keikkaguru SUOSITTELEE pitämään silmät auki Tallinnankin keikkatarjonnan suhteen. Yllättävän usein kaupungissa soittaa itä-ja eteläkautta saapuvia orkestereita, jotka eivät ehdi tai jaksa Suomeen asti. Hyvä tapahtumasivusto on:  www.rada7.ee.

Killing Joke (uk) @ The Circus, Helsinki 04.05.2012

Helsingin rokkiklubikartta sai kauan odotetun ja mainion lisäyksen keväällä 2009, kun Kampin The Circus avattiin. Ilahduttavasti paikka on pysynyt pystyssä jo kolme vuotta, ja toivottavasti pysyy vastakin. Itsellä kesti kuitenkin mainitut kolme vuotta päästä ensimmäisellekään keikalle Circukseen. Vaan eipä siinä, tulipahan korkattua laatukeikalla ja maailmanluokan orkesterilla. Illan nimi oli Killing Joke.

Syksyllä 1978 Lontoon Notting Hillissa perustettu Killing Joke on paitsi tehnyt jo 34 vuotta laadukasta uraa, myös vaikuttanut niin pitkään listaan tärkeitä bändejä maailmalla, että ei esim. tässä riitä palstatila eikä lukijan hermo. Itse olin nähnyt Killing Joken edellisen (ja valitettavasti vasta ensimmäisen) kerran Ilosaarirockin päälavalla 2009. Silloin vedettiin kompakti tuntinen festarisetti kirkkaassa päivänvalossa, mikä ei  yhtään onnistunut haittaamaan bändin tummaa, hypnoottista toimitusta. Kun sitten joukkio asteli Circuksen lavalle, tunne oli kuin kotiin palatessa. Kaikki hyvin. Laulaja Jaz Colemanilla tutusti naama maalattuna mustavalkoiseksi, tutut ”korjaamohaalarit” päällä ja basisti Martin ”Youth” Gloverilla mainittua tuttuakin tutumpi aurinkolippa päässä. Aseet tanaan ja rumpali Paul Fergusonin tulikomennolla liikkeelle. Soundit olivat lähes valmiit ensitahdeista, valtava lediseinä toisti bändin nimeä ja avaava biisi oli esikoisalbuminkin (1980) aloittava ”Requiem”. Homma samantien kasassa, ja keikan edetessä meno vain parani.

Yleisö oli jäyhää ja kylmää muutamat ensimmäiset numerot, mutta hämmentävän varhaisvaiheeseen settiä sijoitettu iso hitti ”Wardance” (ehkäpä bändin tunnetuin biisi) alkoi saada liikettä niveliin. Bändi on ilmeisen ylpeä tuoreesta albumistaan suomalaiselle Spinefarm-yhtiölle, ”MMXII”, siltä kun on kuultu kiertueen kestäessä peräti viittä biisiä per ilta. Niistä ainakin itselleni putoili parhaiten ”Corporate Elect”. Keskellä settiä kuultu, esikoisalbumin sessioista peräisin oleva, hypnoottinen ”Change” oli muutoin meikäläiselle se illan tarkin ja kovin veto.

Keikka oli pitkän Euroopan-kiertueen toiseksi viimeinen, ja sehän kuului soiton täsmällisyytenä ja hioutuneena ilmaisuna. Vain laulusoundissa oli toivomisen varaa, mutta eipä se nyt tätä bändiä kaada, Jaz kun ei muutenkaan ole laulajana mikään Ronnie James. Mutta kitaristi Geordie Walkerin soitto esimerkiksi tuli läpi isosti ja kuulaasti. Ja mainita pitää, että toki muutamin tauoin historiassaan, Killing Joke kiertää alkuperäiskokoonpanollaan vuodelta 1978. Hattuni nousee korkealle. Nyt keikkakokoonpanoa ryyditti vielä sessiokosketinsoittaja. Killing Joke malttoi olla varmaankin toista minuuttia lavan takana, ja antaa yleisön oikeasti pyytää lisää, ennen niitä kahta pakollista encorea, jotka olivat kyllä sitten pelkkää juhlaa eli ”The Wait” ja aivan sen esikoisimman EP:n avannut ”Turn to Red” eli todellinen juuribiisi.

Henkilökohtaisesti iltaa laimensi vain äärimmäinen uupumus raskauttavasta työviikosta, ja siihen kylkeen orkesterin myöhäinen aloitusaika. Joten omiani olivat ongelmat tänään. Ensitutustuminen The Cirkukseen oli pelkästään positiivinen. Vihdoinkin Helsingissä on kansainväliset mitat täyttävä keikkamesta, myös fiilikseltään ja ylöspanoltaan. Paikka toi mieleen esimerkiksi Lontoon Islington Academyn. Valot toimivat, baarit on oikein sijoitettu, ja jokapuolella on juuri sen verran ylimääräistä tilaa, että varpailleastujaa on vähemmän kuin keskimäärin. Tila on avara ja ainakin nyt soundi oli hyvä. Ja mikä ehkä parasta, ilmastointi toimii, paikka ei perspiroidu sillä henkeäsalpaavalla tavalla kuin vaikkapa Nosturi, Tavastiasta puhumattakaan. The Circus asettuu tilana sellaiseen väliin, että nyt Helsinkiin voidaan tuoda hiukan isompiakin bändejä klubikeikalle, ilman että tarvitsee mennä turhautumaan puolityhjään Jäähalliin tai kolistelemaan Kultsan betoniseinille (joiden ongelma keskenolevassa remontissa uskoakseni ratkeaa). Tosin Circuksen valoista vielä se, että miksaustiskin välittömään etuosaan jumittaneelle ainakin ylimmän lavarackin heittimet porasivat suoraan päästä läpi. Että jos jollakulla uskonveljellä/sisarella piili epilepsia, niin ei välttämättä piile enää. Itselläni ei näköjään piillyt. Enkä siksi osannut oikein häiriintyä, pitäähän maailmanluokan liiterissä olla tuntuvat valot.

Vielä pitää kehaista The Circuksen maahantuontitoimintaa, joka osoittaa sitä niin kutsuttua siviilirohkeutta. John Cale esim. piti olla Circuksen lauteilla nyt toukokuussa, mutta siirsikin kiertueensa syksyyn. Erittäin vaikea artisti kapasiteetiltaan näin isoon paikkaan. Samoin kevään molemmet venäläisvieraat Mumiy Troll ja Korol i Shut. Pitää arvostaa, että vaihtoehtoja tarjotaan. Kunhan ei Circus äidy yrittämään liian vaikean kautta, eikä joudu ”vaikeille” artisteille nakkaamaan liian korkeaa lipunhintaa.

Keikkaguru SUOSITTELEE kuuntelemaan Killing Joken vuosien 1979-81 John Peel-sessioita (”The Peel Sessions 79-81”), nuori bändi innoissaan antamassa parastaan tuoreeltaan syntyneistä biiseistä, jotka viitoittivat isosti suuntaa koko New Wave-skenelle.

Post Navigation

%d bloggers like this: