Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “huhtikuu, 2012”

Buzzcocks (uk), First Times (fin) @ Tavastia, Helsinki 26.04.2012

Ilta pohjustettiin Rautatientorin Public Cornerin tietovisailun yllättävällä kolmossijalla, kymmenen joukkueen kisassa, joten mieli ja odotukset oli korkealla illan keikan suhteen. Tunnustamaan joutuu nimittäin, että kyllähän Buzzcocksien iltapuhde yksi niistä kevään odotetuimmista oli. Noin niinkuin nimenä ja bändin legendaarisuus-ja tärkeyskertoimilla laskettuna.

Takaportaan jehut olivat ennakkoon kehottaneet olemaan paikalla myös lämppäribändin aikana. Mikä ettei. Virkaa hoiti siis kotimainen First Times, joka nimensä monikkomuodosta huolimatta vaikutti olevan sillä ihan ekalla keikalla. Mutta minkä ihmeen takia näin kovan bändin lämmittelijänä ja minkä ihmeen takia näin valmistautumattomana? Aika monet lisätreenit olisivat tehneet hyvää, nimittäin ei Tavastia ole mikään paikka harjoitella yhteissoittoa ja omia biisejä. Varmasti jännitykselläkin oli osuutta asiaan, mutta kuulijan kannalta selitys on aina yhtä huono. Muistaako kukaan sellaista mainiota kouvolalaisbändiä kuin The Blue Yodle? Orkesteri vaikutti 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa, teki muutaman ehjän albumin ja katosi sitten. Yhtyettä johti upeaääninen Anna Paatelainen, ja tyyli oli punkahtava kantrirock (bändihän päätettiin panna kasaan Jason & The Scorchersien keikan fiiliksissä). Tämä sivupolku siitä, että First Timesin biisit muistuttivat itseäni jollain tapaa kovastikin Blue Yodlesta, jota pidin aikansa yhtenä tärkeimmistä bändeistä Suomessa. Mutta kun Yodle on jo ollut, ja kun Tysta Mari on yhä ja Social Distortion, niin treenikämpälle kuuluvia samansuuntaisia yritelmiä ei jaksaisi ainakaan maksullisesti katsella. Pitää kuitenkin kiittää bändiä setin lyhyydestä, veto kellotti alle puoli tuntia. Juuri näin.

Vuonna 1976 Britannian Boltonissa perustettu Buzzcocks on punkin ja Uuden Aallon pioneerina erittäin tärkeä bändi rock’n’rollin historiassa. Ja kuinka moni porukka, kirjoitti silloin tai nyt, sellaisia aivan jumalattomia ralleja kuin vaikkapa ”Sick City Sometimes” (2003) tai vuoden 1978 sinkkuhitti ”Ever Fallen in Love (with Someone You Shouldnt’ve)” ? Niiden muutamien laulujen takia ja siksi, että bändi on itsenikin rankkaamana yksi kolmesta tärkeimmästä (Sex Pistols ja The Clash ollen ne muut) punkin luojana, piti jo olla paikalla.

Ns. hevosmiesten tietotoimisto tiesi kertoa, että edellisiltainen Tampereen keikka ei kuitenkaan ollut se Suomen livehistorian päräyttävin nykäisy, mutta toki odottaa sopi pieniä ihmeitä. Tänä iltana ne jäivät kuitenkin näkemättä. Ainoan ilon sain siitä, että olin samassa tilassa tämän tärkeän bändin kanssa ja vieläpä samana iltana. Mutta eipä juuri muuta. Syyttävä sormi osoitti kyllä itselläni lähes yksinomaan miksaustiskin taakse, jossa lajin historia, paikan luonne ja kaikki tuntui olevan 89% keikan kestosta täysin hukassa. Muistan vaikkapa kuinka turhautuneena seurasin Motörheadin möyryytystä vuosia sitten Merikaapelihallissa, vaihtaen paikkaa ja etsien parempaa kolkkaa soundillisesti, mutta turhaan. Sama meininki nyt Tavastialla, valitettavasti, parikymmentä desibeliä (onneksi) alempaa toki. Biisit tunnistuivat välttävästi, ja päällimmäisenä tilassa vihloi ja ruoski liidikitara ja laulu. Basso kuului silloin tällöin, mikä on sääli, nimittäin monissakin Buzzcocksien biisissä on genrelle epätyypillisen upeat bassolinjat. Herrasmies tiskillä luukutti sydämensä kyllyydestä, mutta ainakaan minä en nauttinut.

Pieni valonpilkahdus puolivälissä varsinaista settiä oli mainittu ”Sick City Sometimes”, joka on yksi kenties rockhistorian kovimmista ralleista (ja tämä on mielipide, faktanahan se ei missään lue).  Mutta eipä tule maailmanluokankaan viisu läpi, jos ei ole äänenpaineet kunnossa. Bändi itse vaikutti kuulevan soittamansa varsin hyvin, meininki oli lavalla energinen, tarkka ja hyvä. Mutta salin puolelle tuli yksinkertaisesti niin kovaa, että käsistä lähti. Olen tasan kaksi kertaa antanut erittäin suoran negatiivisen palautteen äänitiskille (tulilinjalle joutuneet olivat Kumikameli- ja Lacuna Coil-yhtyeiden miksaajat), nyt esteenä tälle oli vain paikan ryysis.

No, keikka eteni kohti loppuaan ennaltatiedettyä settilistaa noudattaen, ja paras osuus olikin sitten encoreissa. Jostain syystä ”Ever Fallen in Love” onnistui kuulostamaan jo hiukan asiallisemmalta. Ja ne muutamat muut encorebiisitkin, mutta valju maku jäi silti. Olisi mukavaa kuulla muidenkin paikallaolleiden todistusta ja sanaa meiningistä, joten kommentoikaa ihmeessä. Sanomatta on selvää, että aion antaa näille tärkeille pioneerismiehille (lähes alkuperäinen Buzzcock Steve Diggle ja alkuperäisnokkamies Pete Shelley) uusia mahdollisuuksia, niin kauan kuin kiertää jaksavat. Siksi hyvä oli orkesterin veto ja energia sinänsä. Varsinkin kitaristi-laulaja Diggle oli hurjassa lyönnissä.

Pari asiaa. Toivottavasti kellaribändien kaivaminen kansallisesti merkittäville lauteille liian aikaisin ei ole mikään ajankuva ja (Bandcamp/Myspace-sukupolven) nouseva trendi. Mietittyttää vain, kun olen jo tämänkin blogin erittäin lyhyessä historiassa  kahdesti kokenut puuttua asiaan. Pääsylippujen hinnat ovat jälleen noususuhdanteessa, ja joidenkin keikkojen osalta lähdössä jo käsistä (Tom Russellin duokeikka Gloriassa 40 euroa!). Samaan aikaan keikkapaikkojen on siis huolehdittava, ettei kukaan joudu maksamaan siitä, että bändi harjoittelee ja opettelee biisejään lavalla.

Keikkaguru SUOSITTELEE: Kaivakaapa soittoon Buzzcocksien sinkkukokoelma ”Singles going steady” (1979). Se on erittäin edustava paketti rockrallien kirjoitustalenttia ja hieno katsaus yhtyeen merkittävyyteen New Wave-kuviossa ja punkin pioneerina.

The Death of Gagarin (fin), Sibyl Vane (est), Legshaker (est) @ Rockstar’s, Tallinna 20.04.2012

Oli ollut vakaa aikomus skipata illan avauspumppu, pärnulainen Legshaker. Ja vaikka täysin ennenkuulumattomasti Rockstar’s olikin julkistanut tarkat soittoajat, niin kun aikataulu oli 45 minuuttia myöhässä,  se niistä aikeista. Pärnun Eläkeläiset tai Eestin Flogging Molly soitti energisesti ja taidolla. Jannuilla on punktausta, mutta rakkaus kansanmusiikkiin on keittänyt kasaan musiikin nykymuodon. Yksi albumi on takana (2011) ja kotimaan sisäinen noste hyvä. Mutta eipä meille, arviolta viidelle seisoskelijalle, vetänyt bändi nyt mahdottomasti jättänyt jälkipolville kerrottavaa, ainakaan tänään. Muutaman legin arviolta kymmenestä näin sheikkaavan, mutta tämmöinen musiikki vaatisi täyden tuvan ja ilman sakeaksi kaljanhuurusta, ettei menisi hukkaan.

Rockstar’s on suosikkiluoliani kaikistakin ikinä koluamistani. Aina hyvät soundit, ei ylimyynnin vaaraa, juomat halpoja niin että naurattaa, ei narikkaa (arvokama taskuun ja loimi naulaan) ja sattuessaan todella helmi-iltoja (olen täällä nähnyt yhden urani parhaista keikoista ikinä, kun norjalainen blackmetal-legenda Strid lapioi metrin päässä erittäin kovaa ja tunteella, mutta silti sanoista sai selvää!). Jos perustaisin Suomeen rokkiklubin, niin Rockstarsin talon äänimies olisi kyllä ensimmäisten joukossa saamaan puhelun. Homma toimii, ja sivusta monesti seuranneena ilman hampaiden narskuttelua. Mutta paikan alkuilta on ongelmallinen, eikä yhtään aloittanutta bändiä ole kateeksi käynyt. Koodi tuntuu olevan, että alalattia täyttyy vasta viimeisen bändin toisessa biisissä, mutta meininki onkin usein sittemmin sitä luokkaa, että pääbändi voittaa aina. Vielä kun tilan mataluudesta huolimatta saisivat valo-ongelman jotenkin ratkaistua, ja markkinoisivat iltojaan hiukankin aktiivisemmin, niin puhuttaisiin maailmanluokan luolasta.

Illan kakkosbändi oli positiivisin yllättäjä pitkiin aikoihin. Aivan ihana nuori trio samaisesta Pärnun kaupungista. Bändi voitti vuonna 2010 valtakunnallisen kisan ja nostetta on heilläkin. On kuin olisi otettu Jolly Jumpers Suomesta, vaihdettu rumpupallille yhtä naksua rockabillympi nakuttaja ja laitettu nuori nainen solistiksi, ja siinä on Eestin Sibyl Vane (nimihän kannattaisi muuttaa nyt HETI, Ranskassa on yksi ja Jenkeissä yksi ja Espanjassa yksi. Ainakin). Kitaristi-laulaja Helena Randlahtin aivan ihastuttava lavapersoona ja Iso Ääni (siinä kaikuu Lisa Ekdahl ja Marjo Leinonen, isompiin en vielä kehtaa verrata, mutta toivon että tästä tytöstä kuullaan vielä), ujon ja ison Heiko-basistin groove ja tiukan rumpalin Mark Kostrovin billynakutus yllätti, eikä ollut tehtävissä muuta kuin hymyillä ja ottaa vastaan. Upea, omaehtoinen keitos suistomudan tai aapasuon makuista bluesia. Nämä voisi laittaa True Bloodin sountrackille, eikä bändi jäisi kiinni mistään, ilahduttavasti ei myöskään Helenan englannista. Tuokaa nyt joku nämä Helsinkiin keikalle, tämä on ihana bändi ja vahvistaa poikkeuksena sen säännön, että Eestissä päästetään liian helposti kellariin kuuluvia comboja lauteille. Sibyl Vanella ei ole isoja ongelmia, homma alkaa olla kasassa, omat biisit on jo nyt varsin kovia. Helena vielä soolonsoittotunneille, kotisivut  ja visuaalinen paketti pystyyn, väkisin Puistobluesiin klubikeikalle, Looseen, Semifinaliin…Pitääkö tämäkin itse hoitaa?

Mutta The Death of Gagariniahan tänne oli tultu kuulemaan, eikö niin? On niin, että tämä helsinkiläisryhmä julkaisi viime vuonna yhden, väittäisin, kovimmista suomalaisista albumikokonaisuuksista vuosiin, ”No 9”. Levy on todella kova, ja voisi jopa väittää, että tietyllä tapaa se (nimenomaan bändi esikoisalbumillaan) jatkaa siitä, mihin The Doors sammuessaan jäi. Tai siitä, mihin U2 jäi, kun oli vielä hyvä bändi. Biisit kuten ”Anthem”, ”Janus” ja ”June 4th” voisivat kaikki tahkota miljoonia U2:n katalogissa, mutta valitettavasti eivät nyt. Bändi tekee ikäänkuin puolitahtomattaan stadionkamaa, mutta ei ole stadionbändi. Vielä.

Itse keikka kun soitettiin tietenkin levyä raskaammalla kädellä, niin se huomattavasti stonerimpi puoli bändin vaikuttajia nousi esiin enemmän, eikä siinä mitään. Mutta kun stoneria ja eri nopeuksin sludgeilua tunkee tänä päivänä joka ruumiinaukosta ulos, niin ainakin tämäniltaisen keikan voima valahti siihen. Itse olisin halunnut kuulla Gagarinin Isoa stadionrokkia Rockstarsin piskuisilla, hikisillä lauteilla. Toki  yleisön niukkuus tuli bändille vastaan, mutta näin se menee, jostain on aloitettava. Jos Gagarin olisi perustettu Bristolissa tai Manchesterissa, niin se olisi jo osa nykyaikaista rockhistoriaa, veikkaan. Mutta raukemmilta rajoilta ponnistettaessa taivas on kauempana. Mutta ei tavoittamattomissa. Onnea ja menestystä Gagarin, vain avaruus on tällä kamalla rajana, mutta seuraava levy ei voi olla huonompi. Ja seuraavalla keikalla, jonka näen, haluaisin kokea sen stadikkabändin, vaikka paikkana olisi kuinka kämyinen liiteri.

Keikkaguru SUOSITTELEE hankkimaan The Death of Gagarinin esikoisalbumin ”No 9”. Ja antamaan tilaisuuden myös ennalta tuntemattomille yhtyeille livenä. Joskus nimittäin kannattaa.

Of Montreal (us), Burning Hearts (fin), Yip Deceiver (us) @ Tavastia, Helsinki 16.04.2012

Poikkeus vahvistaa säännön, sanotaan. Erittäin laadukkaaksi äitynyt keikkavuosi tarvitsi sen huonon illan tähän väliin, jotta vanhat kansanviisaudet yhä pitäisivät kutinsa. Ja katso, huono ilta se oli.

Alku oli toki lupaava. Tuntematon nuori nainen myi Tavastian eteisessä kympin ovihintaa halvemmalla lipun paksusta ilmaistikettitukustaan, jonka alkuperää en jäänyt kyselemään. Siihen se hyvä sitten päättyikin.

Oli ollut hyvä tarkoitus skipata illan ensimmäinen akti eli yhdysvaltalainen Yip Deceiver. Mutta aikataulu juoksi sen verran myöhässä, että jouduin kuitenkin lusimaan tämän ennalta tuntemattoman syntikkapopduon erittäin kovaäänisen keikan lopulta melkein kokonaan. Koko kämppä tärisi, niin että pisoaarillakin kaipasi korvatulppia, ja turhaan, sillä mitään annettavaa ei Yip Deceiverilla ollut. Eikä biiseissä nyt ainakaan. Se yksikin, jota voisi kutsua hyväksi, kuulosti pelottavasti Human Leaguelta (joka siis on ihan oikeasti tehnyt hienoa musiikkia tällä saralla). Miksi piti soittaa niin kovaa, siksikö että musiikin luokattomuus olisi hukkunut äänimassaan? En koskaan saa tietää. Nimittäin, tämä nuorten miesten retroiluharrastus ei tule saamaan toista tilaisuutta (soittaa hiljempaa). Todettakoot, että seurasin keikan pääosin baarin puolelta monitoreista, mutta meininki ei jäänyt epäselväksi.

Kotimainen, sanoivatkohan ne olevansa Turusta, Burning Hearts oli ennakkoon jo hiukan kiinnostavampi. Mutta lunastus jäi heiltäkin tulematta. Lupaavaa oli solistin sukupuoli eli nainen ja rumpusetin koko eli riisuttu. Mutta siinäpä se. Blogistiikkapäällikkönne on sattuneista syistä nähnyt suuren joukon keikkoja Tallinnassa viimeisimpinä vuosina, ja siellähän kynnys nuorten kellaribändien päästä isoillekin lauteille on Suomea todella paljon alhaisempi. Todella paljon. Toisin sanoen, Tallinnassa on tullut nähtyä koko joukko harrasteorkestereita, jotka eivät vielä (tai ehkä koskaan) keikkalavoille kuulu. Mutta nyt Burning Hearts teki asian todeksi myös Suomen puolella. Laulajalle, ja koko bändillekin, kuvitteellisia havunneulasia konkreettisiin persuksiin ja parempia biisejä työn alle pian, muuten homman voi, tai se kannattaa, unohtaa. Se ainoa innostuksen hetkikin, kun rumpali aloitti ja jatkoi jotakuta biisiä Manchester-beatillä, kyrvähti siihen että muu bändi ei pysynyt perässä. Manchester-beat on niin kova laji, ja niin kovat bändit itsensä sille perustaneet, että kannattaa olla kataloogin kuosissa ennenkuin tulee esiintymään tilaisuuteen, jossa sisäänpääsy maksaa 30 euroa.

Ja samansuuntaisuus koski valitettavasti myös illan pääbändiä, Of Montrealia, joka ennakkoon levyjensä perusteella oli kovinkin kiinnostava. Vielä kun ennen vetoaan keskustelin muutaman puolitutun indieharrastajan kanssa, jotka todistivat edellisen, vuoden 2007 Redrumin keikan, olleen suoranaista ekstaasia, olikin odotusmittari jo kohtuullisen punaisella. Mutta ei. Kun ei lähde, niin ei lähde. Tylsää retroilua laidasta laitaan, laiskaa muusikkoutta ja huonoa showmiehisyyttä. Ajattelin olevani NYC:ssa ja ihan ensimmäisillä Velvet Undergroundin sekoilukeikoilla, mutta ei sekään auttanut. Yksi ennätys tuli sentään rikottua. Kuunaan (sana siinä missä muutkin) en ole seurannut yhtään keikkaa Tavastialla näin edestä, eli lavan reunalta. Nyt oli väljyyttä ja mahdollisuus, joten tuli sekin kokeiltua. Siltä osin todella hyvä kokemus.

Ruotsalaista kulttiorkesteri The Arkia en ole onnistunut koskaan näkemään, mutta uskoisin sen olevan livenä hyvin samankaltainen bändi kuin Of Montreal. Mutta paremmilla biiseillä. Showsta ei ollut edes tulla loppua. Jatkui ja jatkui. Loppui kuitenkin viimein, ja pettymys illasta oli iso. Juttelin keikan jälkeen komppikitaristi Zac Collwellin kanssa, joka piti tätä Euroopan-kiertueen avauskeikkaa erittäinkin onnistuneena ja oli havaittavan helpottunut. Hyvä niin, jos bändi koki olleensa oikeassa paikassa oikeana iltana, koska niin toki koki myös erittäin tyttövoittoinen fanijoukko. Itse en vain ollut ns. kohderyhmää. (Unohdin sanoa Collwellille, kaikessa epärelevanttiudessaan, että mies muistuttaa vähänkään etäämpää Callum Adamsonia.)

Of Montrealin kotikaupunki on Athens Yhdysvaltain Georgian osavaltiossa eli yksi rockhistorian tärkeimmistä yksittäisistä pikkukaupungeistä. Mutta kyllä sen kaupungin parhaana bändinä tämänkin illan jälkeen säilyy, se tuskin sattumalta samalla myös pisimmälle päässyt, eli.R.E.M.

Yksi asia vielä loppuun. Tavastian legendaarinen ovimies, lähes 20 vuotta tointaan hoitanut Pokla kuoli saappat jalassa työpaikalleen helmikuussa. Sen jälkeen Tavastialla on ollut hämmentävän ystävällinen ja rento meininki. Toivottavasti suuntaus on pysyvä ja kantaa yli Poklan suruajankin, nyt nimittäin kaikkien näiden vuosien jälkeen Tavastialla käy mielellään. Mitä siis tulee henkilökuntaan. Ja se on paljon sanottu.

Keikkaguru SUOSITTELEE tutkimaan rockmusiikin historiaa. Kaikki on jo tehty, moneen kertaan vieläpä. Jonkun Yip Deceiverin  (ja mitä näitä nyt on) sijaan voi tutustua niihin esikuvabändeihin ennemmin eli vaikkapa mainittuun Human Leaguehen. 1980-luku oli hienoa aikaa, myös rockmusiikissa.

Zola Jesus (us) @ Tavastia, Helsinki 01.04.2012

Tässähän kuulkaa synnytellään aivan mieletöntä keikkavuotta. Nyt tulee näytille laatua sitä tahtia että hirvittää, ja juuri kun oli vaahto kuivunut suupielestä tuosta Zombbari-keikasta, niin likitäydelle tavastialliselle ilmestyy Zola Jesus (aka Nika Rosa Danilova).

Zola Jesus  on vasta 22-vuotias ja kantaa nyt jo harteillaan lupausta jostain ihan valtavasta. Tämä tyttö kasvoi venäläistaustaisessa perheessä Wisconsinin takametsissä, vailla nettiä ja TV:tä, vähäisillä kontakteilla muuhun maailmaan. Päätettyään 7-vuotiaana ryhtyä oopperalaulajaksi Nika itseopiskeli ja kouli ääntään vuosikaudet ja kehitti pikkuhiljaa ilmaisuaan nykysuuntaan.

Kun taitelijanimi on sekoitus Jeesus Kristusta ja Emile Zolaa, se kuvannee paitsi omistautumista asialle, myös musiikkiaan sinänsä. Itse lähdin Tavastialle vailla mitään ennakko-odotuksia, olin vain tsekannut Zolan perustiedot ja kuunnellut Spotifysta löytyvät 6 biisiä. Mutta voima ja vimma, jolla Zola keikan toimitti, ei oikein tahdo tulla levyiltä läpi.

Kun Zolan bändi asteli hämärässä lavalle ja taustanauha lähti soimaan erittäin isolla volyymilla, mietin että taasko yksi niistä illoista kun Tavastiaa pitää yrittää soitattaa yltiöpäisen kovaa. Mutta ei. Mies tiskin takana tiesi missä mennään. Enpä ole musiikilla nähnyt ja kuullut tällaista voimaa todella pitkään aikaan.

Jokin biisirakenteissa ja melodioissa muistutti tukusta upeita brittibändejä kuten vaikkapa White Lies  ja ihan ennenkaikkea James ( upea hituri ”Collapse” voisi olla Jamesin kataloogista, miksei myös ”Shivers”). Mutta toki Zolan bändin soitinnus on hiukan erilainen (sekvensseri, sähköviulu ja efektilaitteen läpiajetut perkussiot), eikä musiikit sinänsä täsmää. Lyömäsoittaja takoi punttiatutisuttavat aavetanssit pohjiksi, ja siihen päälle muutamat viulusoolot ja koskettimia. Mutta myös Zola itse on instrumentti, hän ei pelkästään laula, vaan soittaa itseään.

Toinen mielikuva mikä musiikista vahvasti nousi oli Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön tanssit ja laulut, liittyi varmaankin Zolan tapaan liikkua, elehtiä ja artikuloida lauluaan mutta myös sanoitusten tuolle puolelle laajentuviin vokaali(ellei peräti huuto)osuuksiin sekä tanakkaan rumpupoljentoon. Tämä jos mikä on tärkeää amerikkalaisen perimän jatkumoa. Jälkimmäisessä encorebiisissä ”Poor Animal” kun Zola lopuksi  syöksyili ja laukkasi lavalla villiä intiaanitanssiaan, tuli kohtuukokeneelle keikkaratsulle kyyneleet silmiin. Herkun harvinaisuus. Nimittäin kovinkaan usein ei saa todella todistaa tämän tason antaumuksellisuutta, paneutumista ja keskittymistä omaan olemassaoloon lavalla. Tuokaa nyt hyvät järkkääjät tämä tyttö Flow’hon tai syksyllä uudestaan klubille. Ja jos näin, niin hankkikaa lipunne ajoissa. Näistä keikoista puhutaan kaupungilla, yliopistoilla, liikennevaloissa ja seuraava myy loppuun erittäin nopeasti.

Vielä pari asiaa. Tiedättehän indiepoliisin? Se on sellainen uusista tuulista erittäin tietoinen muodikas jäbä joka linnoittautuu lähelle juomapistettä salin takaosaan ja huutaa lähimmän kaverin korvaan koko keikan ajan, millainen oli se ja se esikois-EP ja musavideo ja mikä Björkin keikka oli parempi kuin nyt nähtävä ei-Björkin-keikka. Zolan kuulossa heikäläisiä oli harvinaisen monta ja jouduinkin vaihtamaan varmaan viidesti paikkaa ympäri salia. Mutta tulipa samalla todistetuksi sekin, että joka kolkka kuulosti yhtä hyvältä. Olen pitkään ollut Tavastian soinnin dissaaja (en tokikaan tavan vuoksi vaan kuulokokemusten perusteella), mutta kai se on alettava uskoa että siellä voi kovaakin luukuttaa, kun on tolkun mies tiskin takana. Enkä puhu siis baaritiskistä. Tänään Tavastian peräbaari oli suljettu eli sali oli lyhennetyssä muodossaan. Näin alavatsatuntumalla lyhennetyn salin keikat kuulostavat aina paremmilta, kun soundi ei ”valu” matalaan takatilaan. Vain yksi asia jäikin illasta harmittamaan. Että en käynyt kiittämässä miksaajaa.

Keikkaguru SUOSITTELEE tutustumaan mihin tahansa osaan Zola Jesuksen tuotantoa, ja vaatimaan äänekkäästi sitä tuttua tai tuntematonta promoottoria uusimaan tämän illan pikapuoliin.

The Zombies (uk) @ Korjaamo, Helsinki 31.3.2012

Jo vuonna 1961 Englannin St.Albansissa perustettu The Zombies on eittämättä yksi rockhistorian tärkeistä ja laajalti vaikuttaneista avainbändeistä. Ja kun orkesteri lähes 50 vuoden tauon jälkeen palasi Suomeen keikalle, puhuttiinkin samantien vuoden alkupuoliskon toiseksi merkittävimmästä ja odotetuimmasta illasta (no joo, helmikuinen Big Countryn albumiklassikkokeikka Lontoossa oli se ykkönen, todettakoon). The Zombieshan hajosi jo 1968, ennenkuin klassikkoalbumi ”Odessey and Oracle” ehdittiin julkaista. Ehkäpä lyhyestä elinkaaresta ja pienestä tuotannostaan johtuen bändi jäi muun britti-invaasion varjoon ja onkin säilynyt osittain rajatumpien piirien kulttibändinä, mutta toisaalta musiikkomaailman  korkealle arvottamana ja ahkerasti coveroimana.

Eipä myynyt Korjaamo ymmärtääkseni edes ovelta loppuun, mikä tietenkin oli sääli, ilta oli ainutlaatuinen. Omaan makuuni väkeä oli kyllä ihan riittävästi. On nimittäin niin, että kun itseäni ikääntyneemmät keikkahirmut vetää sen 50 vuotta bändiä odotettuaan pikku suojaflänägänit, niin kyllä se ahtaus siitä lisääntyy. Plus että aina on muutama agressiivinen tanssija ja varpaillaseisoja liikaa näillä ultraodotetuilla keikoilla.

Asiaan. Mainitun hajoamisen 1968 jälkeen bändin pääasiallinen säveltäjä, kosketinsoittaja Rod Argent perusti kovastikin menestyneen Argentin yhdessä serkkumiehensä ja nyky-Zombies basistin Jim Rodfordin (ex-The Kinks) kanssa, ja palasi aina silloin tällöin asiaan myös Zombiesien merkeissä, kunnes pysyvä paluu oli totta vuonna 2001. Sen jälkeen bändi on synnyttänyt kaksi albumia, jotka eivät juurikaan kalpene 60-luvun klassikkokaman rinnalla. On nimittäin Rod Argent aika kova biisinikkari. Toinen alkuperäinen zombie on eleetön herrasmiessolisti Colin Blunstone (joka teki Zombies-tauolla merkittävän soolouran).

Lähdöstä oli selvää, että nyt tulee hyvä veto. Bändin energia ja ilo omista biiseistä ja omasta muusikkoudesta oli mahtavaa katseltavaa. Soundipuoli oli startista kunnossa, ja vaikka Korjaamon isommalla puolella omat ongelmansa onkin (turhan kapea ja pitkä sali, baarit huonosti sijoitettu, jonottamaan joutuu jne.), niin kyllä se asiallisesti soi. Heti kärkeen ”Sticks and Stones” esikoisalbumilta ”Begin here” (1965) mallintamaan maailmanluokan poplaulua. Ja niitä riitti. Kuten jo sanottuakin, viimevuotisen  ”Breathe out, breathe in”-albumin biisit putoilivat väleihin yhtä sujuvasti kuin vanhatkin. ”Odessey and Oracle” (kirjoitusvirhe oli kansientekijän ja oli myöhäistä enää poistaa, kun levy oli menossa painoon) tarjoili viisi laulua, ja yllättäen setissä oli peräti kuusi coveria, tai ei-Zombies-biisiä (mm. Blunstonen soolotuotannosta, Argentilta ja huiman hieno Jimmy Ruffinin Motown-hitti ”What becomes of the Brokenhearted”). Varsinaisen setin päättänyt ”She’s not there”, viiltävänkaunis ”This will be our year” ja upea soulklassikko ”Time of the Season” olivat omia kohokohtiani keikalla, joka kilahti jo ennen puoltaväliään vuoden Top 3:een. Ja kuinka arvostankaan sitä, että ikämiesten (Blunstone ja Argent ovat 66, basisti Rodford peräti 70) ei tarvitse pelleillä encoreiden kanssa. Kitarat kaulalta, kumarrus yleisölle ja taas voi jatkaa. Ei ole pakko poistua lavan taakse (häpeällisimpiähän on ne tilanteet, kun ei ole takahuonetta, kuten vaikka Helsingin Semifinalissa), ja odotuttaa itseään siellä aivan liian vähän aikaa.

Encoreina kultiin Argent-hitti ”God gave Rock’n’Roll to You” (kyllä, juuri se kuninkaallinen rockmelodia, jonka myös KISS ja Petra ovat levyttäneet. Biisiä ei säveltänyt itse Rod tosin, vaan bändikaverinsa Russ Ballard), sekä ”Summertime”. Mahti-ilta, ja herrat ovat kunnossa ja kuosissa sellaisia vetämään näköjään vielä vuosikausia. Blunstonen ääni on edelleen huimassa iskussa ja tunnistuu täsmälleen samaksi kuin vanhoilla levytyksillä. Rod Argent on velho kiipparistiksi. Aluksi tosin miehen pitkät ja monipolviset spiikit tuntuivat nimienpudottelulta, mutta ottivat kyllä sitten rockhistoriafriikin mukaansa. Ja toki pitkät tarinat bändin synnystä ja Zombies-lauluja levyttäneistä nimistä kuvastivat myös bändin aitoa ylpeyttä olla yksi Niistä bändeistä. Että oli niitä muitankin kuin Beatles.

Keikkaguru SUOSITTELEE tutustumaan The Zombies-albumiin ”Odessey and Oracle” (1968). Ja käymään ahkerasti keikoilla. Tukekaa musiikin esittämistä elävänä. Minäkin tuen. KG

Nämä kuultiin Zombiesin setissä:

    1. Sticks and Stones
    2. I Love You
    3. Can’t Nobody Love You
    4. Breathe Out, Breathe In
    5. What Comes of the Brokenhearted
      (Jimmy Ruffin cover)
    6. Miracles
      (Colin Blunstone song)
    7. Show Me the Way
    8. Any Other Way
    9. A Rose for Emily
    10. Care of Cell 44
    11. This Will Be Our Year
    12. I Want Her, She Wants Me
    13. Time of the Season
    14. Play It For Real
    15. A Moment in Time
    16. Whenever You Are Ready
    17. Tell Her No
    18. I want You Back Again
    19. Old and Wise
      (The Alan Parsons Project cover)
    20. Say You Don’t Mind
      (Colin Blunstone song)
    21. Hold Your Head Up
      (Argent cover)
    22. She’s Not There
    23. Encore:
    24. God Gave Rock’n’Roll To You
      (Argent cover)
    25. Summertime
      (George Gershwin song)

Laibach (slo) @ Pakkahuone, Tampere 26.03.2012

Vastavalmistuneen scifielokuvan ”Iron Sky” tekijät olivat saaneet scoremusiikin tekijöiksi rainaansa itse Slovenian junttalegendan Laibachin, ja elokuvan ensi-iltajuhlistus toi bändin kahdelle keikalle Suomeen. Itse leffa nähtiin alkuillasta ja totesin sen olevan kaikesta ennakkohehkutuksesta huolimatta hyvinkin keskinkertainen amerikkalaismallinen B-elokuva, teknisesti komea toki. Laibachin score toimii kyllä ja tuo leffalle katsojia pelkällä olemassaolollaan, mutta itse odotin siltä enemmän raskautta ja laibachmaisuutta. Monin paikoin se on nyt kovinkin klassinen elokuvascore.

Edellisen (ja ensimmäisen) kerran olin nähnyt Laibachin elokuussa 2005 Tavastialla ja onnistunut tässä välissä olemaan näkemättä peräti neljä vetoa Suomessa. Bändi asteli lavalle parisenkymmentä minuuttia ilmoitettua aiemmin ja aloitti neljällä  biisillä aivan olemassaolonsa alkupäästä (bändihän perustettiin vuonna 1980 Ljubljanassa monitaiteelliseksi koelaboratorioksi). Nämä pitkät ja varsin ambientit tunnelmoinnit ottivat mahtisiivun keikan alusta ja ehdin jo pohtia, että käynnistyyköhän tämä koskaan. Yleisökin oli melko kylmää alussa ja keskittyi nesteyttämään salin takaosassa. Lavan edessä oli hyvin tilaa ja bändin pääsi näkemään läheltä. Yksi tosifani totesikin, että on uskomatonta nähdä tämä bändi lähes kosketusetäisyydeltä. Keikan keskimmäinen kolmannes vietettiin sitten ”Iron Sky”-tunnelmissa. Taustaprojisoinnissa pyöri kuvia leffasta ja bändi soitti tukun siihen tekemiään biisejä. Näistä parhaan muistijäljen jätti ”Under the Iron Sky”, joka myös lopullisesti sytytti yleisön, kuinka ollakaan. Kovin moni oli paikalla tietenkin elokuvaa juhlistamassa ja sai bändin kaupan päälle. Meininki ja tunnelma kohosi huomattavasti, mutta kun elokuvaluuppi lähti pyörimään kakkosrundia, kävi taas mielessä että milloin tämä keikka oikein alkaa.

Mutta lähtihän se Balkanin sotakone lopulta käyntiin, pitkän kiusaamisen jälkeen. Vuoden 2003 ”WAT”-albumilta poimittu ”Tanz Mit Laibach” käynnisti keikan parhaan ja viimeisen kolmanneksen. Ja loppu olikin sitten pelkkää juhlaa. ”Alle Gegen Alle” siihen perään ja koko alun kuivakkuus oli unohtunut. Tutuilla militaaritunnelmilla juntattiin loppuun asti ja ainakaan omiin korviini ei ole koskaan Pakkahuone kuulostanut näin hyvältä. Soundi oli kuulas ja selkeä. Ei tunnistanut samaksi saliksi, missä The Damned  puuroili viime kesänä. Encoreita pari, niistä tärkeimpänä ”Leben heist Leben”, ja puolisentoistatuntinen veto oli paketissa. Ja loppuosansa takia hyvin olikin. Laibach malttoi myös jättää ne isoimmat coverhitit soittamatta, ja mainiota niin. Ja kun tämän rundin päätyttyä jättävät leffaan sävelletyt poplaulut ohjelmistosta pois, niin seuraavaa vierailua odotellessa. Kaiken kaikkiaan bändi on nyt soittanut Suomessa 10 keikkaa ja tulee varmasti vielä monesti.

Keikkaguru SUOSITTELEE kuunneltavaksi Laibachin mainion Beatles-coveralbumin ”Let it Be” (1988). Joskin, jos orkesteri ei ole lainkaan tuttu, kannattaa tähän tärkeään Rammsteinin ja monen muun bändin esikuvaan aloittaa tutustuminen klassikkokiekosta ”Opus Dei”.

Arcturus (no), Clockwork Spirit (fin) @ Nosturi, Helsinki 17.03.2012

Keikkagurun raportointihistorian ensimmäisen liveillan aloitti mainion, eponyymin esikoisalbuminsa viime syksynä julkaissut helsinkiläisorkesteri Clockwork Spirit Nosturin Alakerran ahtaalla lavalla.  CS:n tasan puolen tunnin setti oli tiukka rutistus levyltä tuttua progressiivista tummaa metallia, ilman turhaa välispiikittelyä ja lässytystä. Näin juuri. Valitettavasti, ja tämä on mielipide, Nosturin Alakerta ei  keikkojen soittamiseen kovinkaan hyvin sovellu. Ei ainakaan, jos liiteri on loppuunmyyty, niinkuin nyt jo ennakkoon oli. Vaikka bändi yritti positiivisen kautta ja ehdottomasti parhaansa, näköesteisyys lavalle ja soundin ruotoisuus oli heitä vastaan. Äänimies pääsi mukaan loppua kohden, mutta sitten olikin jo aika panna pillit pussiin. Bändin levyltä tuttu, rikas sovitusajattelu ja toisaalta raskaat louhintaosuudet eivät tulleet läpi. Ehkä Alakerta soveltuisi paremmin akustisiin iltoihin, lauluntekijäklubeihin, mutta pelkästään äänentoisto ja näkyvyys lavalle tulevat tällaisina tunkuiltoina vastaan. Ja ymmärrän kyllä, että ne kaksi paksua pylvästä kannattelevat rakennusta, mutta yhtä paljon ne ovat myös näköesteenä, elleivät enemmän. Soisin näkeväni Clockworkin isommilla lauteilla jatkossa, mutta nytkin veto oli ansiokas kovassa paikassa, legendasbändin lämppärinä nimittäin. Setin päättänyt Dawn of Deliverance on niin hyytävänkomea tuutulaulu, että tämän kuullessaan kannattaa tuplatsekata kenen käsi sitä kehtoa oikein keinuttaa.

Sitten siirtymä yläkertaan ja tanakka haara-asento limupuolen takalattialta. Helsingin kevään norjalaisvierailuista se itselleni odotetuin oli Arcturus, vaikka bändin neljä albumia käsittävä tuotanto ei itselleni aivan läpituttu ollutkaan. Vuonna 1987, eli hyvissä ajoin ennen Norjan blackmetallin kakkosaaltoa, kasattu avantgardistinen (mutta ei koskaan erityisen black) Arcturus teki viime syksynä paluun 4 vuoden sapatin jälkeen ja olihan sitä todistettava. Itselleni syyksi raahautua paikalle olisi pelkästään riittänyt, että toisena alkuperäisjäsenenä Arcturuksen rumpupesäkkeessä istuu itse Hellhammer, alias Jan Axel Blomberg, Mayhemistakin tuttu ihmiskonekivääri. Joka tällä kertaa oli maalannut kasvonsa hopealla ja näytti hämärässä joltakulta jolla on todella pahat mielessä. Se toinen perustajajäsen on kosketinsoittaja ja pääasiallinen säveltäjä Steinar Johnsen. Palanneen bändin solistiksi on otettu monissa tummissa liemissä keitetty, ja lyhyesti jo ennen hajoamista bändissä vaikuttanut ICS Vortex (Borknagar, ex-Dimmu Borgir), jolta ääntä ja raamia löytyy kyllä, mutta jonka hämmentävä lavakeekoilu häiritsi isosti muutamien biisien ajan alussa. Hissukseen siihenkin tottui, kun ymmärsi että mies ei vain pitkissä instrumentaaliosuuksissa keksi mitään tekemistä. Tuskin keksisin itsekään. Mutta kukaan ei voi väittää etteikö Vortex olisi laulumiehiä. Eniten 14 soitetusta biisistä tuli odotetusti bändiä yhä pitkälti määrittelevältä ja sen tyylillisen nahan luoneelta kakkoskiekolta La Masquerade Infernale (1997), sekä 2005 julkaistulta Sideshow Symphonies-albumiltaVarsinkin itämaisia sävyjä sisältävät kierot keitokset The Chaos Path keikan puolimaissa ja Shipwrecked Frontier Pioneer toimivat itselleni kovastikin. Hämmentävää on, miten Hellhammer onnistui nopeissa osuuksissa kuulostamaan toiselta maailmansodalta ja äkisti vaihtamaan suorastaan  jazzahtaviin progeosuuksiin. Sanokaa, mitä sanotte, mutta minusta Jan Axel on yksi rockhistorian ehdottomasti tärkeimmistä rumpaleista. Niistä muista joskus myöhemmin tällä palstalla. Reunionkokoonpanoon liittyneet basisti Skoll ja kitaristi Knut Valle hoitivat osuutensa etulinjassa tyylillä ja taidolla, aivan kuten kiipparisti Steinarkin. Peräti 90-minuuttinen keikka suljettiin, aivan oikein, esikoisalbumin Aspera Hiems Symphonia parilla komealla tykityksellä eli To Thou Dwellest in the Nightilla ja Raudt Og Svartilla, joista ensinmainittu oli ainakin meikäbloggarille se keikan paras veto. Kaiken kaikkiaan tai yhtäkaikki, hyvä ilta. Kannatti lähteä. Ja seuraava tilaisuus nähdä Arcturus Suomessa onkin jo kesällä, Tuska Open Airin perjantaissa 29.6.

Loppuun on syytä todeta, että muutamien johtavien keikkapaikkojen, kuten Tavastian ja Nosturin nykyinen tapa ilmoittaa tarkat soittoajat ja pitää niistä yhteistyössä bändien kanssa kiinni, on aivan mahtava asia. Elämä on, myös Keikkagurulla, liian lyhyt lusia mielenkiinnottomia lämmittelybändejä. Tieto on tätä päivää. Enkä usko, että keikkapaikkojen anniskeluliiketoimesta juurikaan on pois, jos osa porukasta osaa tulla juuri ennen bändivetoja sisään. Hyvästä tiedonjakamisesta ja täsmällisyydestä jää parempi mieli, ja samaan paikkaan palaa mieluusti kohtapuoliin uudestaan.

Keikkaguru SUOSITTELEE kuunneltavaksi; Clockwork Spiritin esikoisalbumi ”Clockwork Spirit” (2011).

Post Navigation

%d bloggers like this: